Sosiaalietiikka
Sosiaalietiikka on soveltavan etiikan ala, joka pohtii sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon ongelmia yhteiskunnassa. Sen alaan kuuluvat myös monet muut kysymykset yksilön itsemääräämisoikeudesta köyhyyteen ja huono-osaisuuteen sekä yhteiskuntajärjestyksestä hyvän elämän toteutumiseen ja yleiseen hyvään.
Sosiaalietiikassa tutkitaan inhimillisen yhteiselämän arvoja ja normeja erityisesti ihmisen tarpeiden kannalta. Sen kohteita voivat olla myös esimerkiksi yksilön asema yhteiskunnassa, yhteiskunnan instituutioiden toiminta, politiikka ja yhteiskunnallinen päätöksenteko, yhteiskunnan sosiaaliset rakenteet sekä ihmisten oikeudet ja velvollisuudet yhteiskunnan jäseninä. Sosiaalietiikka määrittelee työn eettisiä periaatteita, mutta myös etsii ratkaisuja ammattieettisiin ongelmiin.
Sosiaalietiikan teemat
Sosiaalietiikka tutkii siten yhteiskunnan, yhteisön ja yksilön arvoja, valintoja ja moraalia. Yhteisön arvot ja valinnat vaikuttavat yksilön elämään lähes kaikessa. Yksilöiden eettistä toimintaa ohjaavat yhteiskunnan käytännöt ja lait, yhteisöjen perinteet ja tavat sekä eräänlainen ääneen lausumaton moraalinen paine, joka tulee ilmi käsityksissä siitä, miten ihmisen kuuluu elää.
Yleisiä sosiaalieettisen keskustelun aiheita ovat erilaiset seksuaalisuuteen liittyvät kysymykset kuten homoseksuaalisuus, transsukupuolisuus, parisuhteen ja yhdyselämän erilaiset muodot. Sosiaalieettistä pohdintaa ovat sotaan, maanpuolustukseen, asevelvollisuuteen, aseistakieltäytymiseen ja aseiden omistamiseen liittyvät eettiset kysymykset. Sosiaalietiikan aiheita voivat olla maahanmuutto, maahanmuuttajien sopeutuminen ja integraatio, rasismi tai työttömyys.
Sosiaalieettisiä kysymyksiä aiheuttavat myös yhteiskuntaan vaikuttavat ajankohtaiset ilmiöt. Viime vuosien tärkeitä teemoja ovat olleet esimerkiksi bioetiikan kysymykset abortin, eutanasian, kloonaamisen, kantasolututkimuksen ja geenimanipulaation moraalisesta oikeutuksesta. Myös tekoälyn tuomat muutokset, ilmastonmuutos ja muut ympäristöetiikan kysymykset sekä erilaiset pandemiat kuuluvat sosiaalietiikan alaan.
Sosiaalietiikan käsitteet
Sosiaalietiikka tarjoaa työkaluja, joiden avulla voi tarkastella ilmiöitä, käsitteitä, katsomuksia ja toimintaa. Käsitteiden avulla voidaan ymmärtää ja eritellä yhteisöissä eläviä kysymyksiä, jotka ovat moraalin kannalta tärkeitä ja kiinnostavia. Käsiteanalyysi on keskeisimpiä sosiaalietiikan tutkimusmenetelmiä. Käsiteanalyysi järjestää ja järkeistää kieltä sekä tarkastelee käsitteiden välisiä sekä käsitteiden ja havaittavan todellisuuden välisiä yhteyksiä. Analyysi auttaa löytämään eri teemoista uusia näkökulmia.
Sosiaalietiikka on tutkimusta, mutta se on myös ympäröivän todellisuuden havainnointia, analyysia ja tekoja hyvän elämän edistämiseksi.
Tyypillisiä sosiaalietiikan käsitteitä ovat vapaus, vastuu, oikeudenmukaisuus, tasa-arvo, yhteisyys, yhteistoiminta, yhteinen hyvä, hyvinvointi, hyvinvointivaltio, solidaarisuus, rauha ja ihmisarvo. Sosiaalietiikassa yhteisöjen ja kulttuurien analysointi liittyy olennaisesti kysymykseen hyvän ja oikeudenmukaisen yhteisöelämän mahdollisuudesta.
Sosiaalietiikka on tutkimusta, mutta se on myös ympäröivän todellisuuden havainnointia, analyysia ja tekoja hyvän elämän edistämiseksi. Sosiaalietiikan yksi tehtävä on esittää vaihtoehtoisia ajatusmalleja yhteiskunnan kehittämiseksi.
Luterilainen sosiaalietiikka ja valtio
Sosiaalietiikka ei ole minkään ideologian eikä myöskään uskonnon omaisuutta. Se on vain yhteiskunnassa ilmenevien eettisten kysymysten tarkastelua.
On kuitenkin merkittävää tietää, että kristillisellä kirkolla ja kristillisellä teologialla on pitkät perinteet moraalifilosofisten kysymysten tarkastelussa. Sosiaalietiikka on osa moraalifilosofian perinnettä, jossa tarkastellaan toimintaa ihmisen hyvän elämän ja sen toteutumisen ehtojen näkökulmasta. Teologisessa etiikassa on oltu kiinnostuneita, millaisia käsityksiä hyvästä on ja millaisia arvoja yhteiskunnassa on ja millaisia normeja eli moraaliperiaatteita noudatetaan.
Vanhastaan sosiaalietiikka ei ole ollut luterilaisten vahvin ala. Luterilaisissa kirkoissa opetettiin Martti Lutherin (1483–1546) tavoin kahdesta hallintavallasta. Se jätti yhteiskunnalliset kysymykset maallisille toimijoille liiankin helposti. Tähän on toisaalta helppoa esittää myös vastaväitteitä. Pohjoismaisessa pitäjäyhteisössä ei ollut juuri muita virkamiehiä kuin pappi, joka johti yhteisten asioiden käsittelyä ja ilmoitti esivallan julkiset kuulutukset saarnatuolistaan. Hänet miellettiin suomalaisella maaseudulla molempien hallintavaltojen edustajaksi.
Luterilaisuus oli kuitenkin taipuvaista mukautumaan maalliseen valtaan, ja toisen maailmansodan jälkeen muistettiin erityisen hyvin, miten pääosa luterilaisista oli hyväksynyt natsivallan. Max Weber (1864–1920) oli jo aikaisemmin pitänyt luterilaisuutta eettiseltä kannalta epäkiinnostavana. Weberin ystävä, teologi Ernst Troeltsch (1865–1923) oli puolestaan tullut siihen tulokseen, että luterilaisen virkamiehen persoonassa uskovaisen ja virkamiehen moraalit eivät kohdanneet, ne olivat vain rinnakkaisalueita.
Edellistä näkemystä nykytutkimus ei sulata. Luterilaisuuden sosiaalietiikka on läsnä yhteiskunnissa läpitunkevana voimana ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion idea on jäljitettävissä luterilaisuuteen. Amerikkalainen kansantaloustieteilijän Robert H. Nelsonin (1944–2018) mukaan pohjoismainen sosiaalidemokratia on maallistunutta luterilaisuutta ja toisin päin: maallistunut luterilaisuus on luonut pohjoismaisen hyvinvointivaltion arvopohjan. Sosiaalidemokraatit lainasivat arvonsa luterilaisuudelta, vaikka eivät itse sitä havainneet eivätkä tunnustaneet. Luterilaiset arvot ovat muokanneet pohjoismaisia yhteiskuntia vuosisatojen ajan, ja sen takia luterilaisella etiikalla on iso merkitys pohjoismaisen hyvinvointivaltion ja sen taustalla olevan sosiaalidemokraattisen talousjärjestelmän kehittymisessä.
Luterilainen reformaatio siten korosti esivallan sosiaalisia tehtäviä ja asetti maalliselle hallinnolle eettisiä velvoitteita. Tämä perinne on pohjoismaisessa luterilaisuudessa jatkunut. Käytännössä se on merkinnyt tukea käsitykselle valtiosta, jolla on laaja sosiaalinen vastuu kansalaisten hyvinvoinnista. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion synty luterilaisen valtion piirissä ei ole mikään sattuma, kirjoitti melkein 20 vuotta ennen Nelsonia suomalainen teologi Antti Raunio (1958–2022).
Kirkkokunnat yhteiskuntien sosiaalisen eetoksen selittäjinä
Suomalaisen luterilaisuuden juuret ovat tietenkin katolisessa kirkossa. Varhaisen kirkon ajalta periytyy kaksi erilaista moraaliteoreettista linjaa. Toinen niistä on katolisessa kirkossa vahvemman roolin saanut, yhteisöllinen ja ihmisen sosiaalisuutta korostava aristoteelinen perinne sekä kirkkoisä Augustinukseen (354–430) jäljittyvä, tahdon merkitystä painottava ajatustapa. Mallit ovat voineet myös sekoittua, mutta yhteisöllinen hyvän elämän malli ja individualistinen tahtomalli ovat periaatteessa olleet toistensa kilpailijoita.
Individualistinen malli on korostunut ennen muuta reformoitujen kirkkojen opissa ja niissä yhteiskunnissa, joissa reformoitu kristillisyys on ollut vallitsevaa niin kuin Sveitsissä, Hollannissa, Skotlannissa ja Yhdysvalloissa. Katoliset kirkot kannattavat yhteisöllistä lähestymistapaa.
Katolisen maailman yhteiskuntajärjestelmissä perheen, suvun ja yleensä lähipiirin vastuu lähimmäisistään on keskeinen. Ihminen on itse vastuussa kehittymisestään, mutta yhteisöllisyyttä säätelee solidaarisuus, joka kuuluu ennen muuta perheille, suvuille, kansalaisten vapaaehtoisille yhteenliittymille tai paikallisyhteisöille. Valtio ei vastaa solidaarisuustehtävistä, joita alemman asteen yhteisöt voivat hoitaa. Siksi katolisissa maissa huostaanotot ovat harvinaisia verrattuina Pohjoismaihin. Myös vanhusten hoito vanhainkodeissa, ja lasten päivähoito on järjestelmänä kehittymätön näissä maissa.
Luterilaisissa Pohjoismaissa ihmiset ovat yksilöitä, joilla on oikeus hyvään kohteluun riippumatta siitä, millaiseen perheeseen tai millaisen sosiaalisen ryhmän jäseneksi on joutunut. Yksilöllisen ja tasa-arvoisen kohtelun takaa yhteiskunta, maallinen hallinto.
Suuri linja Euroopassa on ollut yksityisyyden vahvistuminen. Viimeistään teollistuminen ja moderni yhteiskunta muuttivat antiikin yhteisöllisen ihmiskäsityksen yksilökeskeiseksi. Ei ole enää yhteistä ajattelutapaa, yhteistä tapahtumien tulkintaa, yhteisiä merkityksiä ja kaikkia yhdistäviä kokemuksia. Matkalla yksityisyyteen myös kristillisissä kirkkokunnissa on syntynyt erilaisia sosiaalieettisiä perusteluja.
Yksi historiantutkimuksen tärkeä linja, jonka tärkeitä nimiä ovat saksalainen Ernst Troeltsch ja englantilainen Quentin Skinner (s. 1940), pyrkii osoittamaan, että uskonnollisen ajattelun erot erityisesti sosiaalietiikassa selittävät yhteiskuntien rakenteiden näkyviä eroja. Nämä vaikuttavat aina reformaatioiden kaudelta saakka, mutta keskeisin yhteisöllisten rakenteiden pirstoutumisen aiheuttaja on ollut markkinaliberalismi. Markkinoiden toimivuudesta on tullut superarvo, jonka alle muun on alistuttava.
Ekumeeninen liike ja sosiaalietiikka
Vaikka luterilaiset olivat toisen maailmansodan jälkeen haluttomia antamaan neuvoja sosiaaliseen elämään kenellekään, ekumeeninen liike ei välttänyt sosiaalieettisiä kysymyksiä.
Toisen maailmansodan jälkeinen ekumeeninen liike nimenomaan korosti sosiaalietiikkaa. Sen johdossa oli reformoituja, ja reformoitu teologia oli yhdessä anglikaanisen kanssa vallitsevaa. Luterilaiset teologit muovasivat yhteistä ajatteluaan uudessa Luterilaisessa maailmanliitossa (LML) enemmän kuin Kirkkojen maailmanneuvostossa (KMN).
Toisen maailmansodan jälkeinen ekumeeninen liike nimenomaan korosti sosiaalietiikkaa.
Reformoidussa teologiassa luonnollisella lailla ei ole sellaista asemaa kuin katolisessa. Ihmiset voivat järkensä ja Raamatun sanan avulla muodostaa näkemyksensä eri asioista. Reformoiduissa kirkoissa ei ollut yhteistä, kaikkia koskevaa sosiaalietiikkaa. KMN:ssakin sinne valikoidut edustajat ajoivat itsenäisesti tärkeiksi näkemiään asioita. KMN lanseerasi ensimmäisen sosiaalieettisenä ohjelmanaan ajatuksen vastuullisesta yhteiskunnasta perustavassa yleiskokouksessaan vuonna 1948. Siitä lähtien vapauden, oikeudenmukaisuuden ja vallan tasapaino ovat olleet keskeisiä ekumeenisessa sosiaalietiikassa.
Suomen luterilaisen kirkon sosiaalietiikka
Sosiaalietiikka ymmärrettiin Suomessa usein diakoniaa sivuavaksi. Kun Erkki Kansanahosta (1915–2003) tuli käytännöllisen teologian professori vuonna 1957, hän valitsi omaksi pitkän tähtäyksen tutkimusteemakseen diakonian. Vuonna 1960 hän perusti teologisen tiedekunnan ensimmäisen laitoksen, jonka nimeksi tuli Sosiaalietiikan ja diakonian laitos. Tämä enemmän diakoniaan profiloitunut laitos toimi vuoteen 1972, jolloin diakonian tutkimus ja opetus siirrettiin käytännölliseen teologiaan ja sosiaalietiikan systemaattiseen teologiaan.
Suomen luterilaisen kirkon järjestelmällinen sosiaalieettinen työ sai voimakkaan sykäyksen LML:n Ranskan Évianissa 1970 pitämästä yleiskokouksesta. Palattuaan sieltä arkkipiispa Martti Simojoki (1908–1999) ajoi voimakkaasti sosiaalieettisen työn tehostamista. Kirkon yhteiskunnallisen työn toimikunta sai vastuulleen sosiaalieettisten kysymysten valmistelun ja seurakuntiin perustettiin sosiaalieettisiä toimikuntia.
Luterilaisen kirkon piispat julkaisivat keväällä 1999 sosiaalieettisen kannanoton Kohti yhteistä hyvää. Sen keskeinen sanoma oli, että sosiaalista vastuuta kantava pohjoismainen yhteiskunta on saavutus, josta ei tule luopua. Piispat pelkäsivät kiristyvän taloudellisen kilpailun johtavan monien syrjäytymiseen ja tuloerojen kasvuun ja ehdottivat vastatoimiksi markkinoiden säätelyä. Tämä piispojen kannanotto herätti paljon keskustelua puolesta ja vastaan. Monet yllättyivät kirkon varsin vasemmistolaisista äänenpainoista yhteiskuntapolitiikassa.
Tämän jälkeenkin kirkko on ottanut usein kantaa sosiaalieettisiin kysymyksiin. Yhtä laajaa kansalaiskeskustelua myöhemmät esitykset eivät ole nostattaneet.
Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2023052547899