Siirry sisältöön
Avonainen kirja, jonka päällä paikkamerkkejä, piirroskuva.
Juttutyyppi  Elämäni käsitteet

Etiikka ja moraali

Etiikka käsittelee hyvää ja pahaa, arvoja ja normeja, oikeuksia ja velvollisuuksia. Kun arvot ja normit ajautuvat keskinäiseen ristiriitaan, syntyy eettinen ongelma. Etiikan lähikäsite ja osittain päällekkäinen sen kanssa on moraali, jota voidaan kuvata käytännön hyvän elämän tavoitteluksi. Se muodostuu arvoista, hyveistä, käytännöistä ja toimintatavoista. Yleensä moraali viittaa vallitseviin käsityksiin oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta.

Jokaisella ihmisellä on jokin moraali, sillä jokainen tavoittelee hyvää, jotakin sellaista, mitä hän pitää hyvänä. Moraali tarkoittaa oikeastaan kykyä tehdä ero hyvän ja pahan välillä.

Moraaliin vaikuttaa tieto, se mitä elämässä on oppinut, mutta se perustuu ihmisen kyvylle tehdä valintoja. Jos vapautta ja aitoa valinnanvaraa ei ole, ei ole myöskään moraalista valintaa. Valinta on myös tekemättä jättäminen. Moraalinen vastuu ei koske siten vain tekoja.

Moraali on yhteisöllistä

Moraali on empiirinen ilmiö, josta voidaan tehdä havaintoja. Tekoa voidaan pitää moraalittomana tai epämoraalisena, jos se on hyväksyttyjen sääntöjen vastainen. Sana moraali tulee latinan kielen tapaa tarkoittavasta sanasta mos, jonka monikko on mores. Latinan sana moralis tarkoittaa tapoja koskevaa. Etiikalla ja moraalilla tarkoitetaan tottumuksia, tapoja ja rajoituksia, jotka säätelevät ihmisten keskinäistä elämää.

Eläimellä ei ajatella voivan olla moraalia, se on inhimillinen asia. Moraali ei voi kuitenkaan olla vain jonkun yksilön tuntojen ja kipupisteiden erittelyä, se on ihmisten välinen yhteisöllinen asia. Jos ihminen kuvitellaan elämään absoluuttisen yksin, hän ei tarvitse moraalia.

Ihmiset elävät yhdessä ja ovat toisistaan riippuvaisia. Siksi he tarvitsevat yhteistä etiikkaa ja yhteisiä pelisääntöjä. Moraalia voi kutsua myös sosiaaliseksi järjestelmäksi, joka on syntynyt korjaamaan ihmisen itsekkyyden aiheuttamia haittoja. Moraali on yhteisöjen ja niiden jäsenten toiminnan piirre.

Omatunto

Eettisen harkinnan välineitä ovat ihmisen oma järki ja siihen sisältyvä moraalitaju eli omatunto, siis kyky arvioida itseä moraalisessa mielessä sekä erottaa hyvä pahasta. Omatunto ei ole kuitenkaan tarkka, ja se voi olla voimaton tai suhteellistava. Sen sana ei paina arvioinnin hetkellä aina riittävästi.

Länsimaisessa kulttuurissa on ajateltu, että omatunto on toinen ääni minussa, ei minun. Mikael Agricolan (1510–1557) muodostama suomenkielinen sana omatunto vie ajatuksen ihmisen sisäisiin tuntoihin. Monissa eurooppalaisissa kielissä se viittaa pikemmin yhteiseen tietämiseen, niin kuin ruotsissa, samvete, tai kreikassa, synēidesis, tai latinassa, conscientia, tai niin kuin monissa latinaan pohjautuvissa kielissä kuten englannissa, conscience. Taju oikean ja väärän tunnistamisesta on yhdessä syntyvää yhteistä tietoa.

Eettisen harkinnan välineitä ovat ihmisen oma järki ja siihen sisältyvä moraalitaju eli omatunto, siis kyky arvioida itseä moraalisessa mielessä sekä erottaa hyvä pahasta.

Roomalaiset stoalaiset ajattelijat Cicero (106–43 eKr.) ja Seneca (5 eKr.–65 jKr.) olivat ensimmäisiä, jotka käyttivät omantunnon käsitettä kuvaamaan ihmisen mielensisäistä moraalista pohdintaa. Omatunto ei ollut varsinaisesti moraalin perusta, mutta sillä oli merkitystä ihmisen moraalisen kompassin rakentumisessa.

Kristillisen ajattelun keskeinen muotoilija Paavali (noin 3–64) käytti samaa käsitettä, jonka sisältö oli lähellä Ciceron ja Senecan sille antamaa merkitystä. Paavali kirjoitti omastatunnosta ihmisen sydämeen kirjoitettuna lakina. Paavalin käyttämä kreikankielinen ilmaisu synēidesis ei tarkoita niinkään yhdessä tietämistä tai tietämistä jonkun kanssa, vaan hän käyttää sanaa merkityksessä, jossa omatunto tietää oman itsen kanssa. Tällöin se tarkoittaa lähinnä kykyä arvioida itseään.

Suomen kielen sana omatunto on lähellä itsetutkistelua ja samalla Paavalin kreikkalaista merkitystä.

Paavalille omatunto ei ollut Jumalan puhetta. Kristinusko alkoi kuitenkin opettaa siitä niin. Kun valistus pyrki poistamaan omastatunnosta Jumalan äänen merkityksen, se yllättävästi voimistui.

Ajatus hyvästä omastatunnosta on jotenkin epäilyttävä. Ranskalaisen Jacques Derridan (1930–2004) mukaan eettisyyttä tavoittelevan on vältettävä hyvää omaatuntoa hinnalla millä hyvänsä. Usko omaan hyvyyteen turmelee moraalin.

Normatiivinen etiikka

Oikein toimimiseen kehottavaa tai käskevää etiikkaa voidaan kutsua preskriptiiviseksi tai normatiiviseksi etiikaksi. Se perustelee, mitkä asiat ovat moraalisesti hyviä ja mitkä normit ovat sellaisia, että niitä tulisi myös noudattaa. Sitä taas jäsennetään osiin sillä perusteella, mikä ajatellaan oikein toimimisen lähtökohdaksi. Normatiivinen etiikka pyrkii muotoilemaan mahdollisimman päteviä moraaliperiaatteita ja sääntöjä ja niille perusteluja.

Sellaisenaan normatiivinen etiikka perustuu rationaaliseen kriittiseen ajatteluun. Perinteinen moraalifilosofia on suurelta osin normatiivista. Normatiivinen etiikka olisi mahdotonta, ellei moraaliseen elämään sisältyisi järjellistä toimintaa. Toisaalta normatiiviseen etiikkaan voi sisältyä myös kannanottoja, joiden lähtökohtana ei ole teoreettinen tarkastelu.

Normatiivista etiikkaa on ollut niin kauan kuin on ollut inhimillistä kulttuuria. Viime aikoina normatiivisella etiikalla eli sääntöetiikalla on mennyt hyvin. Ikivanha Hippokrateen vala ja siitä edelleen kehittynyt lääketieteen etiikka on erinomainen esimerkki eettisistä säännöistä. Vastaavia eettisiä sääntöjä oma aikamme on kehittänyt esimerkiksi sairaanhoitoon, sosiaalialalle, mediaan ja tieteelliseen tutkimukseen.

Sosiaali- ja terveysalalla etiikkaa valvoo Sosiaali- ja terveysalan eettinen neuvottelukunta ETENE.  Julkisen sanan neuvosto puolestaan tulkitsee ja valvoo hyvää journalistista tapaa sekä puolustaa sananvapautta ja julkaiseminen oikeutta. Tutkimuseettinen neuvottelukunta TENK tukee hyviä tieteellisiä käytäntöjä sekä kantaa vastuuta niihin kohdistuvien loukkausepäilyjen tutkimisesta. Vastaavia eettisiä säännöstöjä ja niiden valvontaelimiä on muillakin aloilla.

Deskriptiivinen etiikka

Normatiivisen eli preskriptiivisen etiikan rinnalla on toisenlainen, kuvailevan eli deskriptiivisen etiikan perinne, joka tutkii, millaisia moraalisia arvoja ihmiset kannattavat ja millaisia käytäntöjä he toteuttavat. Deskriptiivinen etiikka ei siis ota kantaa, ovatko nuo arvot tai käytännöt sinänsä hyviä vai pahoja eikä se anna kenellekään ohjeita käyttäytymiseen. Siitä voidaan käyttää myös analyyttisen tai teoreettisen etiikan nimitystä.

Kuvaileva tai teoreettinen etiikka on metaetiikkaa, joka ei aseta normeja vaan tarkastelee eettisten teorioiden rakennetta, eettisten käsitteiden käyttötapoja ja esimerkiksi sitä, mitä hyvän, pahan, oikean, väärän, oikeudenmukaisuuden, vapauden, oikeuden tai velvollisuuden käsitteillä tarkoitetaan.

Teoreettinen etiikka tutkii moraalin alkuperää ja mitä moraalilla ylipäänsä tarkoitetaan. Se tutkii moraaliväitteiden luonnetta ja yleensä moraalikeskustelua, mutta niiden sisältöön se ei ota kantaa eikä tarjoa ratkaisuja. Kuvailevaa etiikkaa edustaa myös moraalipsykologia, joka tarkastelee moraalia empiirisenä, toiminnassa havaittavana ja mitattavana ilmiönä.

Jaottelujen ongelmallisuus

Teoreettinen etiikka on filosofiaa, jonka alana on moraali ja moraalinen käyttäytyminen. Etiikka ajautui filosofian osana 1800-luvun mittaan melko marginaaliseen asemaan.

Länsimaisessa ajattelussa etiikka oli vuosisatojen ajan sidottu Jumalaan. Kun etiikkaa pyrittiin johdonmukaisesti irrottamaan Jumalasta, monet olivat valmiit sanomaan, että ilman uskontoa ei ole moraalia. Onkin totta, että tosiasioista ei voi johtaa moraalia. Moraalifilosofiaa leimasi pitkään arvosubjektivismi. Sen mukaan ei ole olemassa yleispäteviä ja objektiivisia mittapuita hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä eikä kauniista ja rumasta.

Samalla etiikan tutkimus alkoi hyljeksiä ajatusta hyveestä. Se jäi käsitteenä lähinnä vain katolisen kirkon moraaliopin käyttöön. Hyvettä pidettiin vanhentuneena käsitteenä, kunnes hyve-etiikka koki 1980-luvulta uuden tulemisen. Hyve on runsaasti esillä sekä filosofiassa että käytännöllisissä elämäntaito-oppaissa.

Halusta päästä eroon arvosubjektivismista ja hyveen arvostuksen palaamisesta on johtunut uusi sääntöetiikan nousu. Kun ei haluta vedota Jumalaan, vedotaan ohjesääntöön. Etiikan vahvistumisen nurja puoli on sääntöuskovaisuuden ja moralismin kasvu.

Hyvä, huono ja paha ovat arvokäsitteitä.

Hyvä, huono ja paha ovat arvokäsitteitä. Oikea, väärä ja velvollisuus ovat normatiivisia. Rohkeus, kohtuullisuus, harkinta, valinta, motiivi ja tahto ovat oikeastaan psykologisia käsitteitä. Näiden käsitteiden erittely osoittaa, että normatiivinen etiikka ja teoreettinen metaetiikka eivät ole niin helposti toisistaan eroteltavia, vaan kuuluvat monesti yhteen.

Etiikan karikot

Kun puhutaan etiikasta, harvemmin pysähdytään perusteisiin. Etiikasta ruvetaan puhumaan, kun pohditaan tiedettyä ongelmaa. Välineet ovat tuttuja periaatteita ja arvoja, kuten rehellisyys, tasa-arvo, oikeudenmukaisuus, tasapuolinen kohtelu tai reiluus. Teorioita ei tarvita, vaan edetään heti itse ongelmaan, vaikkapa väärään ja epäoikeudenmukaiseen kohteluun.

Eteneminen suoraan etiikan sovellusalueisiin kertoo, että tiedämme jo valmiiksi paljon etiikasta, oikeasta ja väärästä. Oikea ja väärä sekä hyvä ja paha ovat läsnä koko elämämme ajan ja niiden tunnistamiseen opetetaan pienestä pitäen.

Kun etiikka alkaa perustua pelkästään kirjoitettujen sääntöjen noudattamiseen, vaarana on legalismi tai lakipositivismi. Luonnollisesti sääntöjen rikkomiseen on puututtava, mutta eettinen harkinta edellyttää yleensä myös tilanteen huomioon ottamista ja joskus kohtuullistamista.

Ongelmallista on myös moraalin välineellistäminen. Etiikkaa on myyty johtamis- ja elämäntapakoulutuksissa menestymisen edellytyksenä ja voimavarana. Etiikka korostuu tällöin jonkinlaisena positiivisena elämänasenteena tai empatian ja myötätunnon opetteluna. Etiikka on kuitenkin vakavaa, oikeastaan se on elämän ottamista vakavasti. Sitä kuvastaa paremmin usein toistettu lause: moraalin mitta on tapamme suhtautua heikoimpiin.

Moraalissa ihminen jää aina vajaaksi

Moraalisesti hyvä teko on teko, joka saa aikaan jotain lähimmäiselle hyvää, ja moraalinen hyvä on toimijan muille ihmisille tuottamaa tai aikaansaamaa hyvää. Se on riippumatonta sen välineellisestä arvosta toimijan oman hyvän toteutumiselle. Näin ymmärretty moraali on ankaraa.

Moraalissa ihminen jää aina vajaaksi. Vaikka teko olisi ”oikea”, aina on mahdollista, että jossain yhteydessä se olisi väärin tai olisi ollut syytä tehdä jokin tärkeämpi oikea teko. Moraalinen näkökulma maailmaan edellyttää jatkuvan mahdollisuuden olla syyllinen. Moraali ei ole väline hyvän olon tai menestyksen saavuttamiseksi. Moraali ei lähde siitä, että ihminen tekee hyviä tekoja, vaan siitä, että ihminen potee huonoa omaatuntoa, kun ei pysty toimimaan moraalisesti. Myöskään hyvän teon hyvät seuraukset eivät tee teosta moraalista.

Moraalin lähtökohtana eivät ole hyvät teot eikä ainakaan omilla hyvillä teoilla rehentely. Oikeastaan siinä on kyse aivan samasta kuin Vuorisaarnan eettisessä perusasenteessa: emme pysty koskaan toimimaan moraalin vaatimusten mukaan niin hyvin kuin meidän pitäisi.

Moraalia on pyrkimys vastuuseen, oikeudenmukaisuuteen ja hyvään elämään, mutta ilman omaan moraaliseen rajallisuuteen suunnattua kritiikkiä tuollaiset pyrkimykset jäävät puolitiehen.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2023041236128