Moralismi ja uusmoralismi
Jokainen, joka on elänyt kristilliseksi väitetyn puritaanisen ja kontrolloivan kulttuurin vaikutuspiirissä, on kokenut jotakin moralismista. Ja jokainen, joka on elänyt postmodernia aikaa 1900-luvun loppuvuosista alkaen, on tehnyt samoin havaintoja moralismista. Moralismin tyyli ja kohteet ovat sittemmin muuttuneet niin, että voidaan tehdä ero moralismin ja uusmoralismin välillä.
Moralismin määritelmä on yksinkertainen. Vaikka moralisti ajaa ja puolustaa eettistä kantaansa, moralismi on etiikan vastakohta. Etiikka pohtii hyvän ja pahan olemusta ja mahdollisia toimintavaihtoehtoja, mutta moralisti tunnustaa vain yhden katsantokannan ja haluaisi pakottaa muut toimimaan saman periaatteen nojalla.
Moraali ja moralismi
Filosofinen moralismi edellyttää, että ihmisten kanssakäymisen pitää tapahtua moraalisten periaatteiden mukaisesti. Tämä filosofiselle etiikalle melko tavallinen asenne eroaa tavanomaisen kielenkäytön ahdasmielisyydestä. Puritaaninen moralismi on suhtautunut rajoittavasti etenkin seksuaalisuuteen. Se on paheksunut esimerkiksi esiaviollista ja avioliiton ulkopuolella toteutuvaa seksiä, avioeroa ja eronneita, homoseksuaaleja ja transsukupuolisia sekä seksityötä tekeviä.
Moraali on yhteisön oikeina pitämien katsomusten järjestelmä, jonka yksilöt ovat sisäistäneet niin, että voivat arvioida omaa toimintaansa.
Moraali on yhteisön oikeina pitämien katsomusten järjestelmä, jonka yksilöt ovat sisäistäneet niin, että voivat arvioida omaa toimintaansa. Moralismina on pidetty tällaisen arvojärjestelmän tiukkaa tulkintaa. Moralisti vahtii muiden tekemisiä, moraalinen tutkii itseään. Moralisti luettelee rikolliselle pykälät, joita tämä on rikkonut. Moraalinen ei riko lakia, koska tietää rikkomisen vääräksi.
Moralismina on yleensä pidetty vanhoillista ja arvokonservatiivista suhtautumista, kärkästä toisen elämäntapaan puuttumista. Seksuaalisuuteen kuuluvien asioiden lisäksi moralistit ovat paheksuneet epäsäännöllistä elämäntapaa, alkoholin käyttöä, meluamista, tatuointeja, lävistyksiä ja räikeää meikkaamista mutta myös tuhlaamista, joutilaisuutta tai elämän turhuudesta nauttimista.
Tekopyhät ja ulkokultaiset ovat kaksinaismoralisteja, joiden eettiset periaatteet ja käytännön toiminta ovat ristiriidassa. Kaksinaismoralismin merkitys on laajentunut lähelle kaksinaamaisuutta. Ennen se tarkoitti sitä, että vain naisilta edellytettiin avioliitossa uskollisuutta, mutta miehille sallittiin uskottomuus.
Moralismi on voinut esiintyä aaltoliikkeinä. Tunnettu moralistinen aalto on esimerkiksi 1800-luvun loppupuolen viktoriaaninen kausi, joka ei koskenut vain Englantia. ”Kristillinen oikeisto” tunnetaan moralismistaan, mutta myös Neuvostoliitossa esimerkiksi homoseksuaalisuuteen on suhtauduttu moralistisesti.
Autonomismi ja moralismi
Taiteen ihanteena on vähintään parin vuosisadan ajan pidetty sen autonomisuutta. Tällä on tarkoitettu sen omalakisuutta, jossa tavoitellaan vain sille ominaisia päämääriä. On haluttu ajatella, että taidetta arvotetaan vain sen omista esteettisistä lähtökohdista käsin, eikä moraalisilla seikoilla ole merkitystä taiteen arvon kannalta. Jos taiteeseen on kohdistunut eettisiin näkökohtiin perustuvaa kritiikkiä, sitä ei pidä sekoittaa taiteen kritiikkiin.
Tälle on kuitenkin syntynyt vastakkainen suuntaus, jota kutsutaan moralismiksi. Sen mukaan taidetta tulee arvottaa moraalisin perustein ja moraaliset seikat pitää ottaa huomioon aina taiteen arvoa punnittaessa. Moraalinen laatu siten määrittää taiteen arvon.
Autonomismi on ”taidetta taiteen vuoksi”, jossa merkityksellisiä ovat vain esteettiset lähtökohdat ja arvot. Moralismi liittyy funktionalismiin, jonka mukaan taideteoksen tulee täyttää jokin taiteesta erillinen päämäärä. Tällöin sitä pitää arvioida sen mukaan, miten se onnistuu tuon päämäärän täyttämisessä.
Moralistin ei tarvitse suhtautua esteettisiin arvoihin väheksyvästi. Sama koskee kääntäen autonomistia. Moraaliset arvot eivät haittaa estetiikkaa, jos taide on esteettistä. Moralisti kuitenkin sanoo, että jos taideteos on moraalisesti paheksuttava, sen esteettiset arvot eivät riitä tekemään siitä hyvää taidetta.
On myös taidetta, jossa ei ole moraalista ulottuvuutta tai se on neutraalia. Tällöin taiteen sisäinen ”taiteellinen” arvo on ratkaiseva ja muista arvoista riippumaton. Taiteeseen liittyy kuitenkin myös kognitiivisia ja eettisiä arvoja, jolloin aina voidaan kysyä, onko taiteella jokin erityinen arvo. Autonomistien ja moralistien vaatimukset näkökulmiensa yleispätevyydestä jäävät vaillinaisiksi. Pitää voida puhua taiteellisesti ansiokkaasta mutta myös eettisesti ansiokkaasta taiteesta.
Uuspaheksujat ja woke
Taide on vain yksi elämänalue, mutta taiteen alueella reagoidaan herkästi. Teatteriesityksistä poistutaan kesken tai kuvataidetta arvostellaan kovasanaisesti, jos se ei vastaa omia arvoja. Tällöin se on puhutellut väärin ja se on ollut väärin. Se ei ole ollut hyvä, mutta ei myöskään huono, vaan se on ollut paha.
Taiteeseen on tullut moraalinvartijoita ja paheksujia, joiden tiukka moraalikoodisto antaa luvan muiden työn moittimiseen ja syrjimiseen.
Nykyaikaista uusmoralismia on vaikea selittää ilman kuvausta woke-ilmiöstä, sen seurauksista ja yhteiskunnan polarisoitumisesta.
”Woke” tarkoittaa ”pysy valveilla”. Se liittyi pitkään amerikkalaisen mustan väestön kokemaan väkivaltaan ja syrjintään, mutta siitä tuli 2010-luvun mittaan yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, vähemmistöjen oikeuksia ja yleensä vasemmistolaista poliittista ajattelua kuvaava sana. Siihen liittyivät antirasismin ja intersektionaalisuuden käsitteet.
Sanan ”woke” käyttö lisääntyi, kun konservatiivinen oikeisto alkoi käyttää sitä haukkumasanana. Sen rinnalle tulivat myös uudissanat hyvesignalointi ja moraaliposeeraus, joilla viitattiin henkilöihin, jotka haluavat esiintyä hyvän ja oikean puolustajana näkemättä kuitenkaan vaivaa asioiden edistämiseen.
Konservatiivit puhuivat myös pinkkipesusta ja valveutuneisuuspesusta (woke-washing), kun he väittivät esimerkiksi yritysten asettuneen tukemaan Pride-tapahtumia vain omaa kuvaansa kiillottaakseen.
Oikeudenmukaisuuskysymykset ja rasismin leviäminen alkoivat huolestuttaa yhä useampia ja heidän vastustajansa keksivät yhä uusia aseita huolestuneita lannistaakseen. Yhdysvalloissa poliittinen polarisaatio syveni. Republikaanit ryhmittyivät ”woken” vastustajiksi ja siirtyivät kauemmas oikealle. Demokraatit siirtyivät enemmän vasemmalle ja demokraattien sisäinen vasemmisto alkoi olla tunnistettava.
Wokeen liitettiin ”cancelointi” tai cancel-kulttuuri, jossa väärää mielipidettä edustava henkilö torjutaan sulkemalla hänet pois yhteisöstä, kuten työpaikasta, tai tuomitsemalla hänet sosiaalisessa mediassa. Aluksi poliittista korrektiutta edellyttänyt sosiaalisen oikeudenmukaisuuden liike alkoi kehittyä uusmoralistiseksi eri ryhmien identiteettipolitiikkaa ajavaksi suvaitsemattomaksi blokiksi, vaikka sen lähtökohta oli suvaitsevaisuus.
Muutos johtui luonnollisesti vastapuolen moralistisesta painostuksesta. ”Woke” ja muut halveksivat ilmaukset yrittivät saattaa liberaalia vasemmistoa huonoon valoon ja harhauttaa keskustelua pois rasismista. Konservatiivisen oikeiston keinoksi tuli ”maalittaminen”, jossa epämieluisaan henkilöön kohdistetaan sosiaalisessa mediassa avoin hyökkäys.
Uusmoralismi on ollut mukana synnyttämässä poliittista kulttuurisotaa ja syventänyt yhteiskuntien sisäistä polarisaatiota.
Uusmoralismin tausta
Pitkin 1900-lukua vahvistui arvosubjektivismin tai suorastaan emotivismin ihailu. Oikein tekemisen ajateltiin olevan omien tunteiden mukaisia valintoja, ja moraali ihmisten sisäisten tunteiden ilmaisemista. Viimeistään 1980-luvulta alkoi hyveen arvostuksen palaamisen aika. Jotakin oli kuitenkin välissä muuttunut. Enää ei vedottu Jumalaan, vaan alettiin vedota ohjesääntöön. Etiikan vahvistumisen nurja puoli on ollut sääntöuskovaisuuden ja moralismin kasvu.
Yhä yleisemmin ajatellaan ulkopuoleltamme annettujen sääntöjen ohjaavan meitä sisäistämäämme moraalia enemmän.
Yhä yleisemmin ajatellaan ulkopuoleltamme annettujen sääntöjen ohjaavan meitä sisäistämäämme moraalia enemmän. Näin luovutetaan vapaaehtoisesti päätösvalta normeista muille. Järki ja omatunto harvinaistuvat ohjausvoimina.
Juuri 1980-luvulla alettiin puhua uusmoralismista. Silloin Veikko Vennamo loi käsitteen ”rötösherra” ja puhuttiin rötösherrajahdista. Uusmoralismi tarkoitti silloin lehdistön langettamaa leimaa talousrikoksiin ja korruptioon syyllistyneille. Jotakin kuitenkin tapahtui. Kunnat ja yrityksetkin alkoivat säästää tarjoiluissa, varsinkin alkoholin, kunnes 1990-luvun lamavuosina sellaiset loppuivat kokonaan.
Paheksua oli osattu ennenkin. Paheksuttiin vaikkapa kiroilua televisio-ohjelmissa, minkä seurauksena kiroilu vain yltyi. Yhtäkkiä se vain loppui ihan niin kuin tupakointi julkisilta paikoilta.
Sanoista tuli oikean ja väärän käytöksen mitta. Pahoja sanoja eivät olleet enää vain kirosanat vaan kaikki, jotka voitiin kokea ryhmää tai yksilöä leimaaviksi tai alentaviksi, kuten monet etnisistä ryhmistä käytetyt halventavat sanat.
Syntyi paljon uuskieltä. Sen hyvä tarkoitus on olla ketään loukkaamatonta ja synnyttää tasa-arvoa. Aina se ei ole hyvää kieltä. Uusmoralismiin sen liittää hyvä tarkoitus, moraali on etusijalla.
On jopa ehdotettu, että kirjallisuuden klassikoista alettaisiin tehdä uusia laitoksia, jotka mahtuvat nykyajan moraalisensorien niille määräämään muottiin. Vakiintuneiden teosten kohdalla ajatus kuulostaa brutaalilta moralismilta. Toisaalta kiellettyjen kirjojen luetteloita on ollut aina, ja sensuuri on iskenyt niin painettuun sanaan kuin elokuvataiteeseen. Kuvia vastaan historian kuluessa on hyökätty voimalla ja usein.
Ilmastokeskusteluunkin on syntynyt ilmiöitä, joissa halutaan niin kovasti keskustelun säilyvän moraalisena, että käytetään paljon itsesensuuria, jotta moralismilta vältyttäisiin.
Sisäinen moraali, sääntöjen moralismi
Jo postkristillisenä ja sekulaarina modernina aikana, mutta vielä selvemmin postmodernina ja postsekulaarina aikana sisäinen moraali alkoi vaihtua ulkoisten sääntöjen vahtimiseen perustuvaan moralismiin. Eri elämänalueita varten hyvässä tarkoituksessa laaditut eettiset säännöt tuottavat nykyisessä ilmapiirissä herkästi enemmän moralismia kuin moraalia.
Moralismi altistaa manipuloinnille ja tekoihin, joita emme tekisi, jos päätösvalta olisi sisäisen moraalin ohjaamana meillä itsellämme.
Kansallissosialismi ja stalinismi pakottivat ihmiset vaihtamaan sisäisen moraalinsa ylhäältä annetun totuuden mukaisiin sääntöihin. Niissä luovuttiin ehdottoman hyvyyden olemassaoloon perustuvan moraalin tunnustamisesta ja luotiin omia sääntöjä. Samalla vahvistettiin vanha tieto siitä, että lainsäädännöllä ei voi luoda moraalia.
Kun yhteiskunta pirstaloituu yhä pienempiin osakulttuureihin, ihmisen minuus voi kadota mosaiikkiin, josta ei hahmotu suurempia kokonaisuuksia eikä yhteisen ymmärtämisen malleja. Informaatiotulvan alla on lähes mahdotonta omaksua johdonmukaista eettistä normistoa. Eri lähteistä poimitut näkemykset liitetään toisiinsa epärationaalisesti tai seurataan jossakin luotua säännöstöä.
Tällöin käy herkästi niin, että sinänsä hyvää tarkoittavien ihmisten moralisointi sokaisee heidätkin, jotka haluavat puolustaa ihmistä. Martin Luther Kingin mukaan pahinta ei ollut pahojen ihmisten pahuus vaan hyvien ihmisten hiljaisuus. Moralismi hukuttaa alleen tärkeimmät asiat.
Uusmoralismissa myönteistä on se, että joitakin etiikkaa ja ihmisarvoa koskevia ajatuksia pidetään esillä. Uusmoralismi perustuu kuitenkin huterille eettisille perusteluille. Median käyttämänä se luo kansantuomioistuimia, huhuja ja leimaamista.
Jatkuvasti tulee pohtia, mikä on moraalimme lähtökohta, ja olla valppaana, että emme lankea ulkoa annettujen normien ja sääntöjen mukaiseen moralismiin.
Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2023073192586