Millä keinoin hyvinvointia ylläpidetään ja lisätään?

Palvelut ja muut tuen muodot voivat kohdistua esimerkiksi työllistymiseen, toimeentuloon, asumiseen, tietoihin tai taitoihin, terveydentilaan tai vaikkapa ihmissuhdeongelmiin. On hyvä ymmärtää, millaista toimintaa ja käyttäytymistä tuen saaminen yksiöltä edellyttää ja mitä vaikutuksia tuella hänelle on. Yksinomaan työllistymisen kannustavuuden näkökulmastakin asiaa tarkasteltuna pienet järjestelmäviilaukset voivat johtaa tiettyjen kohderyhmien osalta onnettomiin ratkaisuihin.

Homo economicus palvelujen kysynnän ohjaajana

Palvelujen, tulonsiirtojen ja kansalaisyhteiskuntaan liittyvien tuen muotojen taustalta voidaan määrittää yhteiskunta- ja ihmiskäsitykseen liittyviä seikkoja. Yksinomaan omaa etuaan ajava rationaalinen malli ihmisestä, homo economicus, on osoittautunut epäuskottavaksi. Käytännön sosiaalipoliittisia ongelmia poliittis-hallinnollisesti ratkaistaessa kysymystä homo-economicuksesta ei kuitenkaan ole voitu välttää. Esimerkiksi Amartya Sen (2006, 45) huomauttaa, että jääräpäisen itserakas ihminen on monelle taloustieteilijälle inhimillisen käyttäytymisen malli, jota on koristeltu ylevin sanankääntein kuten ekonominen ihminen tai rationaalinen toimija.

Kysymykset ihmisen tavoitteellisesta toiminnasta, rationaalisuudesta, vapaudesta, valintojen tekemisestä, oman edun tavoittelusta ja hyötyjen maksimoinnista ovat kuitenkin aina jollakin tavoin läsnä. Näin tullaan siihen kysymykseen,  ovatko ihmiset henkilökohtaisilta tarpeiltaan ja ominaisuuksiltaan  samanlaisia vai erilaisia? Missä määrin yksilölliset erot ovat tarkoituksenmukaista tunnustaa? Suunnataanko tuen muodot kaikille avun tarpeessa oleville yhtäläisesti, vai eriytetäänkö tukea ja lisätään valikoivuutta?

Pohjoismaisia hyvinvointivaltioita on ohjannut pyrkimys järjestää yhteiskuntansa niin, että kaikkien kansanryhmien elintaso ja muu hyvinvointi olisi riittävän hyvää. Universaalit palvelut ja sosiaalivakuutus ovat tarjonneet selkänojan elämän kriisitilanteisin.

Pohjoismaisia hyvinvointivaltioita on ohjannut pyrkimys järjestää yhteiskuntansa niin, että kaikkien kansanryhmien elintaso ja muu hyvinvointi olisi riittävän hyvää.

Yksilön vastuuta oman elämänsä järjestämisessä ei kuitenkaan ole unohdettu. Jako ”kunniattomiin köyhiin” ja olosuhteiden pakosta kohtuuttomiksi katsottuihin tilanteisiin joutuviin on ajattelu- ja toimintatavoissa ollut hyvässä ja pahassa esillä. On muistutettu, että ”niin makaat kuin petaat”.  Samalla on kuitenkin huomautettu hyvin toimeen tulevien moraalisesta vastuusta suhteessa huono-osaisiin: ”Joka vaivaista sortaa, se herjaa hänen Luojaansa”. Modernin näkökulman perusta on sekä yksilöiden moraalisessa vastuunkannossa että yhteiskunnallisissa painotuksissa. Protestanttinen etiikka ja valistuksen ajattelijat johtivat käsitykseen, että itsekkyys on talouden voima ja että kristinuskon vihamielisyys rahataloutta kohtaan on perusteetonta hurskastelua (Korkman 2022, 224).

 Kyvykkyydet keskiössä

Vuoden 1998 taloustieteen Nobelin saanut Amartya Sen on teoksissaan tarkastellut toiminnan rationaalisuuden, vapauden ja oikeudenmukaisuuden kysymyksiä. Yksi keskeinen Senin yhteiskuntafilosofisissa ja taloustieteellisissä tarkasteluissa mukana oleva ulottuvuus on ihmisten erilaisten kyvykkyyksien (capabilities) huomioon ottaminen yhteiskuntapolitiikkaa tehtäessä ja yksilöllisiä ratkaisuja toimeenpantaessa.

Esimerkkinä voidaan käyttää Senin kuvausta polkupyörästä kohdennettuna tukena. Jos polkupyörä myöntämällä on tarkoitus kannustaa esimerkiksi toiminnanvajavuuksista (disabilities) kärsivää ihmistä kouluttautumaan ja työllistymään, on tukea tarjottaessa otettava huomioon lähtötaso. Polkupyörästä ei ole mitään hyötyä kouluun tai työpaikalle pääsemiseksi, jos pyörällä ei osaa ajaa tai toinen jalka puuttuu.

Senin esimerkkiä hyödyntäen voidaan tarkastella myös joitakin suomalaisia käytäntöjä. Kohdistuuko esimerkiksi vanhemmille maksettava lapsilisä – jonka tarkoituksena on kannustaa lasten hankintaan ja kompensoida lasten hankinnasta koituvia kuluja – tarkoituksenmukaisesti, jos hyvin toimeentulevat vanhemmat sijoittavat lapsilisät lapselle hankitulle osakesäästötilille, osakkeisiin ja rahastoihin? Eikö kouluttamattomille ja vaikeasti työllistyville perheellisille lapsilisä kulu todennäköisemmin enemmän tarkoitustaan vastaavasti, kun pienituloisten kulutus kohdistuu ensisijaisesti perustarpeiden tyydyttämiseen? Olisiko aika uudistaa koko edellä mainittu universaalinen tulonsiirtojärjestelmä?

Otetaan tarkasteluun toinen esimerkki. Tutkimusnäytön perusteella tiedetään, että työvoimapoliittiset kannusteet ja sanktiot toimivat parhaiten tarkoitustaan vastaavasti niiden osalta, joilla on muutenkin edellytyksiä työllistyä. Sitä vastoin päällekkäisistä sosiaalisista ongelmista kärsivillä ne voivat jopa pahentaa tilanteita.

Kolmas esimerkki löytyy niin ikään työvoimapolitiikasta. Kuinkahan moni työnhakija on velvoitteiden pakottamana väsännyt urakalla työhakemuksia työnantajille työttömyysturvaansa ylläpitääkseen? Tietäen aivan hyvin, että työnantajien vaatimustaso ylittää kirkkaasti sen, mitä työnhakijalla on tarjota? Monet ovat hakeneet aivan tarkoituksellisesti täysin osaamistaan vastaamattomiinkin tehtäviin. Ilman tutkimusnäyttöä ja kunnollista ennakkoarviointia toimenpiteistä eivät ne usein toimi. Jos ratkaisut eivät johda toivottuun käyttäytymiseen, näyttäytyvät poliittis-hallinnolliset ratkaisut vain työvoimapalveluihin ja työttömyysturvaan liittyvänä tyhjänä ritualismina.

Muitakin esimerkkejä löytyy. Viime aikoina on julkisessa keskustelussa esiin nostettu helsinkiläiset yksinhuoltajataloudet ja saatujen tulonsiirtojen työllistymisen kannustavuus. Uusien työllistymistä tukevien ratkaisumallien osalta on esitetty vahvoja epäilyksiä: mitä järkeä asumistukeen ja ns. suojaosuuksiin tehtävien viilausten jälkeen enää olisi ottaa osa-aikatöitä vastaan?

Sosiaali- ja finanssipolitiikan yhteensovittamisen haasteet

Sosiaalipolitiikkaan käytäntönä kohdistuvat finanssipoliittiset ratkaisut voivat olla toimivia tai sitten eivät. Joka tapauksessa aikanaan yhteiskunnallisiksi innovaatioiksi koetut ja poliittisen väännön kautta syntyneet päätökset eivät toimi kaikkien ryhmien osalta tarkoitustaan vastaavasti, eivätkä ehkä ole toimineet pitkään aikaan.

Hyvätuloisten osalta on aivan perusteltua kysyä, missä määrin he ovat tulonsiirtojen tarpeessa muuten kuin sosiaalivakuutukseen liittyvien riskitilanteiden osalta? Vähenisivätkö esimerkiksi hyvätuloisten naisten synnytykset ratkaisevasti, jos luvassa ei olisi lapsilisiä? Mahdollisuuksien luomiseen liittyvän tasa-arvon näkökulmasta hyvätuloisten lapsilisissä ei ole järkeä, kyseenalaista se on myös syntyvyyden näkökulmasta.

Kaikkia palveluja ja palveluihin liittyviä käytäntöjä itsetarkoituksena pitävä asenne voi johtaa pahimmillaan ritualismiin ja vaikutuksiin, jotka pahentavat asiakkaiden elämäntilanteita (tarkoittamattomat vaikutukset). Helpottaa, kun muistaa, että palveluiden tulos ei ole asiakaskohtaamisten määrä, hoitovuorokaudet tai kotikäynnit. Tuloksiin liittyvä kysymys on, onko syytä olettaa, että niiden ansiosta asiakkaiden hyvinvointi pysyy ennallaan tai edistyy ja onko näyttöä edellä mainituista tuloksista? Näiltä osin poliittisten päätösten ja hallinnollisen toimeenpanon tulisi luoda edellytyksiä näyttöön perustuville käytännöille ja vahvistaa niitä. Voisiko näin jopa yksituumaisuutta palautua poliittiseen kenttään sosiaaliturvan osalta? Toiveena ainakin on, että ideologisesti latautuneelle lyhytjänteiselle poliittiselle väännölle jäisi viime vuosia vähemmän tilaa.

Lähteet

Sen, A. (2006). Identiteetti ja väkivalta. Basam Books.

Korkman, S. (2022). Talous ja humanismi. Otava.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe20231212153538