Hyvinvoinnin tulokset hyvinvointikertomuksiin

Tavoitteiden, keinojen ja tulosten tulisi olla läpinäkyviä. Suunnitelmien ja kertomusten tieto on julkista. Asukkaat, palvelujen käyttäjät ja päätöksentekijät voivat käyttää tietoa valintojen tekemiseen ja palvelujen kehittämiseksi. Aivan perustavanlaatuinen kysymys on, miten hyvinvoinnin tuottamisesta saadaan osoitettua tuloksia ja tulokset hyvinvointikertomuksiin.

Eroja suunnitelmissa ja kertomuksissa

Hyvinvointisuunnitelmat ja -kertomukset ovat paikoin varsin hyvin tehtyjä, mutta myös huomattavia eroja on. Palvelujen tavoitteet, keinot ja tulokset ovat parhaimmillaan varsin hyvin linjassa keskenään. Keskeiset kohderyhmät ovat suunnitelmissa ja kertomuksissa avattu, palvelut ja keinovalikoima kerrottu ja vaikutusmittarit valittu.

Kohderyhmittäisissä tavoitteissa, organisaatiotason keinoissa ja vaikutusmittareissa on kuitenkin vielä kehitettävää. Monien keinojen käytön osalta ei päästä kiinni asiakkaiden hyvinvointiin. Tällöin joudutaan tyytymään välituotoksiin, ei itse hyvinvointiin eikä hyvinvoinnin muutokseen. Välituotoksia ovat muun muassa asiakasmäärät, asiakaskäynnit, hoitovuorokaudet, lastensuojeluilmoitusten lukumäärä ja niin edelleen. Välituotosten suhde asiakkaan hyvinvointiin voi olla tulkinnanvarainen ja tavoitteiden osalta odotettavissa oleviin hyvinvointivaikutuksiin useampitavoitteinen (esimerkiksi koulupoissaolojen perusteella tehty lastensuojeluilmoitus ja perhetapaaminen).

Kohderyhmittäisissä tavoitteissa, organisaatiotason keinoissa ja vaikutusmittareissa on vielä kehitettävää.

Asiakasmäärien lisääntyminen voi johtua riskiryhmien parantuneesta tavoitettavuudesta, mutta myös itse ongelmien lisääntymisestä. Tuottavuuden silmälasein palveluja tarkasteltaessa tehdään pahimmillaan sellainen virhe, että laitoshoidon hoitovuorokausien lisääntyminen rinnastetaan palvelun hyvään tulokseen. Esimerkiksi palveluja käyttävien vanhusten näkökulmasta tilanne voi kuitenkin olla sellainen, että useampi on yhä pidempään märissä vaipoissa, kaatumisten seurauksena vammautumiset ovat lisääntyneet, henkilökohtaisen hygienian taso heikentynyt ja asiakkaat heikommin ravittuja.

Toimintakyky edellyttää laajaa tarkastelua

Tavoitteiden asettamista, tarkoituksenmukaista keinovalikoimaa ja saavutettavissa olevia tuloksia voidaan tukea yhteistyöllä. Palvelujen koordinointia ja keskinäistä tavoitteellista kohderyhmäyhteistyötä olisikin parannettava. Asiakkaan saaminen palveluun tai asiakastapaamiseen ei saisi olla itsetarkoitus.

Palvelujen asiakkaat voidaan nähdä aineettomana resurssina, joiden toimintakyvyllä on merkitystä tavoitteiden saavuttamiseen ja palvelujen sujuvuuteen. Yhä edelleen ja aivan liian usein terveydenhoito katsoo asiaa yksilön fysiologian ja psyyken näkökulmasta ja unohtaa toimeentulon ja sosiaalisten suhteiden ulottuvuuden. Sosiaalihuollon ja sosiaalipalvelujen ongelmana on puolestaan ollut jossain määrin riittämätön käsitys ihmisten toimintakyvystä. Joissakin tilanteissa esimerkiksi sosiaalityöntekijät ovat käyttäneet asiakkaistaan saamia vanhoja lääkärinlausuntoja ilman lääketieteellistä konsultaatiota ratkaisujen tekemiseen, vaikka se koskisi asiakkaan nykytilannetta, kyvykkyyksiä tai kolmatta osapuolta (esim. lasta tai puolisoa). Retorisesti voi kysyä, onko asiaan vaikuttanut se, että  toimintakyvyn käsitettä on alettu käyttää yhä enemmän aivan kuin siihen liittyvät fyysiset, psyykkiset ja sosiaaliset tekijät olisivat tarkasteltavissa toisistaan erilisinä ilman, että samalla toimintakyvyn käsite (esimerkiksi sosiaalihuoltolain sosiaalisen toimintakyvyn merkityksessä) kärsii.

Yhteistyötä tiivistettävä sosiaali- ja terveyspalvelujen välillä

Sosiaalityön osalta pulmana on myös jossain määrin ollut uskottavuuden puute suhteessa terveydenhoidon asiantuntemukseen. Julkinen asiantuntijakeskustelu sosiaali- ja terveyspalveluista on käyty usein yksinomaan terveydenhuollon ehdoilla. Hyvinvointitavoitteet ovat kuitenkin yleisellä tasolla jaettuja, ja tavallisesti näin on myös yksittäisten asiakkaiden elämäntilanteiden osalta. Esimerkiksi nuorten ammatillisella kuntoutuksella ja sen linkityksillä sosiaaliseen kuntoutukseen pyritään varmistamaan arkielämän sujuvuutta, koulutuksen loppuun suorittamista ja työelämään siirtymistä. Tavoitteiden saavuttaminen edellyttää tyypillisesti mm. sosiaali- ja terveydenhuollon, työvoimaviranomaisten ja Kansaeläkelaitoksen yhteistyötä.

Nykyään ei enää saisi tapahtua esimerkiksi niin, että esimerkiksi nuorten psykiatrisissa avopalveluissa kiinnitettäisiin huomiota vain lääketasapainoon, psyykkisiin voimavaroihin ja tuntemuksiin. Nuorten osalta koulutuksen jatkuvuuden ja työllistymisessä tarvittavan konkreettisen tuen ja yhteistyön järjestämisen kysymykset ovat aivan olennaisia. Esimerkiksi itsetunnon vahvistamiseksi ei riitä, että kuunnellaan asiakasta, tehdään tilannearviointi ja kirjoitetaan uusi resepti. Niiden rinnalla asiakkaan toiminnan ja osallistumisen tukeminen olisi tärkeää.

Jotta tuloksia voidaan viedä hyvinvointikertomuksiin, on sosiaali- ja terveyspalvelujen käytäntöjen tasolla varmistettava, että palvelujen koordinointi ja asiakkaiden seuranta on kunnossa. Tavoitteet ja saavutetut tulokset on kirjattava. Tulosmittareiden on oltava tavoitteiden mukaisia ja yksinkertaisia sekä rekisterikäytäntöjen kunnossa. Eri tahojen vastuut toimenpide- ja tulosinformaation sisällön ja julkaisemisen osalta on oltava selvät.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe20231212153549