Solidaarisuus

Sosiologian klassikko Émile Durkheim (1858–1917) pohti solidaarisuutta lähtien kollektiivisesta tajunnasta, joka ohjaa yksilön sosiaalista toimintaa. Durkheim oli kiinnostunut siitä, mikä pitää yhteiskuntia koossa. Perinteisten maatalousyhteiskuntien, joita piti koossa normien, uskomusten ja arvojen yhteisyys ja joissa ihmisten ajatusmaailmakin oli keskenään samankaltainen, solidaarisuus oli mekanistista. Orgaanista solidaarisuus oli moderneissa yhteiskunnissa, jotka perustuvat työnjakoon ja moninaisuuteen. Niissä korostuu, että ihmiset tarvitsevat toisiaan. Niitä pitävät koossa solidaarisuus ja työnjako.

Roomalaiskatolinen moraaliopetus

Toinen klassinen solidaarisuuden käsitteen käyttötapa on roomalaiskatolinen sosiaalietiikka. Sen mukaan ihminen on vastuussa elämästään. Jokaisella ihmisellä on yhteiskunnassa luonnollinen paikkansa, vastuunsa ja oikeutensa. Tätä järjestystä ei voida muuttaa eikä se ole edes tarpeellista. Luonnollinen laki on kaikkialla pätevä ja se pitää yllä elämää, jalostaa maailman rikkauksia, mutta huolehtii myös yhteiskunnallisesta elämästä.

Ihmisen luontoon kuuluu yhteisöllisyys, ja siinä tärkeää on solidaarisuusperiaate. Solidaarisuus kuuluu ensi sijassa perheille, kansalaisten vapaaehtoisille yhteenliittymille ja paikallisyhteisöille, mutta solidaarisuus tarkoittaa myös sitä, ettei toista yksilöä, ihmisryhmää tai kansakuntaa saa pitää pelkkänä tuotannontekijänä tai välikappaleena. Valtio ei voi vastata niistä solidaarisuustehtävistä, joita alemman asteen yhteisöt voivat hoitaa. Periaatetta, jonka mukaan ongelman hoitaminen on aina lähimmän mahdollisen vastuulla, kutsutaan subsidiariteettiperiaatteeksi. Valtio ja yleensä julkinen valta on ainoastaan hädänalaisen viimeinen turvapaikka.

Tällä perusteella paavi Johannes Paavali II (Karol Jósef Woityła 1920–2005) arvosteli vuonna 1991 kiertokirjeessään Centesimus annus hyvinvointipolitiikkaa. Valtio oli puuttunut asioihin, jotka eivät sille kuuluneet subsidiaariteetin mukaisesti. Köyhistä ja sairaista huolehtiminen on katolisissa maissa ollut pääasiassa kirkon toimintaa. Köyhien auttaminen antaa mahdollisuuden hyviin tekoihin. Köyhiä tulee hyvinä tekoina auttaa, mutta köyhyys ei poistu. Koska köyhät oli julistettu autuaiksi, köyhyyden pyhittäminen edellytti köyhyyden säilymistä osana pelastusjärjestystä ja yhteiskunnallista todellisuutta.

Katolisessa moraaliopetuksessa solidaarisuudella tarkoitetaan yleensä myötämielisyyttä toista, vähemmän suotuisassa olevaa kohtaan, empaattista asennetta ja tekoja toisen hyväksi.

Kuvaileva, normittava ja idealistinen solidaarisuus

Solidaarisuudesta voidaan puhua kuvailevasti. Voidaan kertoa taksvärkkityön arvon antamisesta Intian daliteille ja pitää sitä solidaarisena tekona. Kun näin sanotaan, tarkoitetaan myönteistä asennoitumista yhteisiin asioihin, toisiin ryhmän jäseniin tai yhteistä hyvää edistävään toimintaan, myös kaukana asuvien tuntemattomien auttamiseen.

Solidaarisuus voi olla myös normittavaa. Voidaan vaatia solidaarisuutta omaa ammattiyhdistystä ja sen lakkopäätöstä kohtaan. Puolueen sisällä voi olla ehto solidaarisesta yhteisrintamasta ja EU:ssa voidaan pyytää solidaarista asennetta muita jäsenvaltioita kohtaan. Tällöin kyseessä on normatiivinen velvoite yhteistä agendaa kohtaan, mutta usein se edellyttää myös luopumista omasta hyvästä yhteisen hyvän vuoksi.

Solidaarisuus on myös ideaali, johon voidaan liittää uskonnollisia, eettisiä tai poliittisia arvoja. Ranskan vallankumouksen iskulauseessa ”vapaus, veljeys ja tasa-arvo” veljeys on käytännössä sama asia kuin idealistisesti tulkittu solidaarisuus.

Solidaarisuus on myös ideaali, johon voidaan liittää uskonnollisia, eettisiä tai poliittisia arvoja.

Solidaarisuuden vaatimus tai solidaarisuuden ihanne eivät kuitenkaan kerro, millaisesta solidaarisuudesta on kysymys tai mitä halutaan edistää. Nationalistista kansakunnan etua voidaan perustella solidaarisuudella, samoin oman ammattikunnan edun ajamista. Roomalaiskatolinen ajatus solidaarisuudesta köyhiä kohtaan voi harhautua niin, että köyhistä tulee hyväntekijälle väline.

Solidaarisuuden ideaa voidaan tarvita kovastikin, jos motivoidaan ihmisiä yhteistoimintaan. On vallitsevan eettisen ihanteen mukaista kääntää katse pois omasta itsestä kohti toisia ihmisiä. Ajatukset toisten puolelle asettumisesta ja yhteisen hyvän edistämisestä voivat olla motivoivana perusteena yhteistoimintaan, myös poliittiseen. Solidaarisuuteen kannustettaessa on kuitenkin kriittisesti kysyttävä, kenen hyvää ollaan tukemassa.

Onko solidaarisuus vasemmistolaisuutta?

Solidaarisuutta on moitittu siitä, että se on käsitteenä tyhjä tai löysä. Se voidaan nähdä rikkaiden solidaarisuutena köyhiä kohtaan, mutta köyhien solidaarisuus rikkaita kohtaan unohdetaan. Ehkä sellaista ei ole.

Solidaarisuuden käsitettä kohtaan tunnetaan myös ennakkoluuloja ja kielteisiä tunteita, koska sitä pidetään vasemmistolaisuutena. Suomalaisissa se herättää helposti mielteitä, jotka viittaavat Latinalaiseen Amerikkaan. Köyhän kansan espanjankielisissä huudoissa kuultavan solidaarisuuden alkuperä viitannee kuitenkin roomalaiskatolisuuteen, vaikka sitä käytettäisiinkin vasemmistolaiseksi sanotussa agitaatiossa.

Solidaarisuudessa voidaan kuulla myös kaikuja globaalista sosiaalietiikasta, jossa on kyse omasta hyvän jakamisesta, siis omastaan luopumisesta toisten hyväksi koko maapallon tasolla. Aika huonosti ymmärrämme solidaarisen epäkohdan, joka koskee kansainvälistä kauppaa. Hyödynnämme eduksemme epäeettisesti halvalla valmistettuja tuotteita, mutta emme hyväksy vastaavia työoloja omaan maahamme. On solidaarisuuden puutetta, että emme halua olla kiinnostuneita tuotteiden valmistamisen ja kaupan toimitusketjuista.

Solidaarisuus on altruismia vain joskus

Solidaarisuuden käsitettä ja koko ideaa käytetään monin eri tavoin. Laajimmassa käyttötavassaan solidaarisuus sisältää kaiken altruistisen ja muita hyödyttävän toiminnan. Kapeammassa mielessä se on ”meitä” ja ”meidän ryhmäämme” korostavaa. On siis olemassa sekä ryhmien sisäistä solidaarisuutta että kehen tahansa ihmiseen kohdistuvaa, ryhmäjäsenyyksistä riippumatonta solidaarisuutta.

Hädänalaisten auttamista voidaan pitää solidaarisuuden osoituksena. Osallistuminen keräykseen dalitien ja yleensä kastisyrjinnän vastaisen liikkeen hyväksi tai nicaragualaisen lastenkodin tukemiseen on solidaarinen teko sanan laajassa merkityksessä.

Ryhmien kannalta edellä kuvattua auttamista voi pitää kuitenkin yksilön yksityisasiana, jollaiseen hän ryhtyy omista sisäisistä syistään. Ryhmän sisäisessä käytössä solidaarisuus korostaa ”meidän” näkökulmaamme. Sellaisena se eroaa altruismista, jossa korostuu ”sinun” näkökulmasi tai hyvin usein nimenomaan ”toisen”, tuntemattoman, näkökulma.

Samaa solidaarisuuden käsitettä käytetään siten tarkoittamaan varsin erilaisia näkökulmia, ja aina ei ole aivan helppoa havaita, mitä niistä tarkoitetaan. Voidaan sanoa niinkin, että kaikissa auttamisen muodoissa ei ole kyse solidaarisuudesta, vaan ryhmän näkökulmasta tarkasteltuna altruistiset teot ylittävät solidaarisuuden vaatimukset ja odotukset.

Altruismin kehittymättömämpi muoto

Solidaarisuus ilmenee selkeimmin, kun on valittavissa solidaarisuus ja epäsolidaarisuus, ja valitsee toiminnan, joka oman edun tavoittelun näkökulmasta on uhraus tai merkitsee ainakin kustannuksia. Kun näin tehdään yhteisten päämäärien tai yhteisen edun vuoksi, edistetään ryhmän ja samalla omaa etua. Näin voidaan tehdä myös universaalien päämäärien ja tuntemattomien edunsaajien hyväksi.

Solidaarinen apu voi olla ryhmän sisäistä auttamista, toisten ryhmien auttamista tai universaalia kenen tahansa auttamista yhteisten päämäärien mukaan. Ryhmä voi kuitenkin pitää yksilöiden yksityisasioina ryhmän ulkopuolisen avun tai humanitaarisen solidaarisuuden mukaisia tekoja. Ihmiset kuuluvat moniin ryhmiin. Ryhmän kannalta jäsenen solidaarisuus jossakin toisessa ryhmässä on hänen yksityisasiansa.

Tällaisen tulkinnan mukaan hyvän tekemisen motiivien kategorioissa solidaarisuus on puolitiessä kohti altruismia tai altruismin kehittymättömämpi muoto, jos aitoa epäitsekkyyttä pitää motiiveista korkeimpana.

Solidaarisuus voi siten olla ryhmän sisäistä tai tukea jollekin tietylle ulkopuoliselle ryhmälle tai siihen kuuluvalle tai humanitaarista, kehen tahansa ihmiseen kohdistuvaa moraalista solidaarisuutta. Tämän tulkinnan mukaan ryhmistä ja niiden jäsenyyksistä riippumaton altruismi jää näiden ulkopuolelle.

Solidaarisuus ”meidän” kesken

Ryhmät voivat olla yhteisille päämäärille rakentuvia, yhteistoimintaa ja jaettua vastuuta toteuttavia, yhteenkuuluvuuden tunteelle rakentuvia tai jonkin päämääristä riippumattoman erityissuhteen kuten sukulaisuuden yhteen sitomia ryhmiä. Ryhmillä voi olla erilaisia normeja ja päämääriä, mutta niitä sitoo yhteisvastuu ja usein myös työnjako. Niitä yhdistää ryhmän sisäinen solidaarisuus, joka koetaan tunteena.

Solidaarisuus määrittyy siis sen mukaan, keihin se kohdistuu. Ryhmän sisäinen solidaarisuus korostaa ”meitä”, mutta on myös ryhmäjäsenyyksistä riippumatonta solidaarisuutta.

Siellä missä nationalistinen ”me-puhe” on voimakkainta, humanitaarinen solidaarisuus on yleensä epäsuosittua. Kun retoriikassa korostetaan ”omia”, muiden väitetään uhkaavan ”meitä”. Uhkia on sitten monenlaisia. Humanitaarisen maahanmuuton lopettamisvaatimus on täydessä ristiriidassa humanitaarisen solidaarisuuden kanssa.

Maahanmuuttovastainen käsitys ”meistä” ja omaa ryhmää uhkaavista muista on kapeaa ajattelua. Humanitaarisen solidaarisuuden kannattajat ajattelevat avarammin, kun osoittavat solidaarisuutta oman ryhmän ulkopuolisille ja tuntemattomille. On myös vallitsevan etiikkamme ihanteiden mukaista ajatella toisen etua enemmän kuin omaa.

Motivaatio solidaarisuuteen

Solidaarisuus on normatiivisesti motivoitunutta. Sen takana on siis jokin normi, esimerkiksi oikeudenmukaisuuden vaatimus. Sille näyttää olevan tyypillistä me-keskeisyys, myönteinen toiminta joko tiedetyssä ryhmässä tai laajemmassa, jopa universaalissa ryhmässä. Välittömästi oman edun mukainen teko ei ole solidaarinen, vaikka aidosti solidaarinen teko saattaakin hyödyttää myös itseä.

Oikeastaan solidaarisuudessa oma etu ja toisen etu käytännössä limittyvät, eihän yleensä voida erottaa täysin puhdasta egoismia tai altruismiakaan. Kukaan ei voi olla kuitenkaan yksin ja vain itselleen solidaarinen, vaan solidaarisuudessa on aina kyse yhteydestä muihin.

Solidaarisuus on kuitenkin erotettava sellaisesta puhtaasti toisen ensisijaisuutta edustavasta ajattelutavasta, jollaista edustaa ranskalaisen, liettualaissyntyisen filosofin Emmanuel Lévinasin (1906–1995) eettinen teoria. Minä on hänen mukaansa aina enemmän vastuussa kuin sinä tai toinen. Suhde toiseen ei ole koskaan tasavertainen, vaan minä on aina äärettömässä vastuussa toisesta.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe202401173054