Liberaaliteologia
Liberaaliteologia mainitaan nykyisin yleensä vain haukkumasanana. Tällöin sillä tarkoitetaan nykypäivän teologiaa, jota pidetään harhautuneena. Liberaaliteologiaa käytetään kuitenkin nimenä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun teologiselle oppisuunnalle, jonka vaikutus tuntuu edelleen.
Liberaaliteologian muotoutuminen ja kukoistuskausi ajoittuu modernin aikakauden alkuun 1800-luvun jälkipuolelle, Italian ja Saksan yhdistymisen sekä Saksan ja Ranskan välisen sodan (1870–1871) jälkeiseen belle epoquen aikaan. Tällöin moderni taide alkoi kukoistaa ja tekniset keksinnöt, kuten rautatie, puhelin, sähkövalo, auto ja jopa lentokone alkoivat muuttaa elämää ja loivat edistysuskoa ja optimismia.
Optimismi ja muutoksen halu leimaa myös liberaaliteologiaa. Pääosa ajanjakson teologeista oli liberaaliteologeja.
Klassinen liberaaliteologia etsi Raamatun ajatonta, eksistentiaalista sanomaa tekstin takaa. Raamatun kuvaamaa maailmaa ei sellaisenaan enää ollut. Tutkimus oli osoittanut monet raamatulliset ja uskonnolliset kuvat mahdottomiksi. Liberaaliteologia halusi pelastaa kristinuskon sivistyneistön kritiikiltä ja osoittaa uskonnonharjoituksen edelleen mielekkääksi.
Klassinen liberaaliteologia oli kiinnostunut myös muista uskonnoista tarkastellessaan ihmisen uskonnollista elämää kontekstina, josta käsin kristinuskon merkitys avautuu.
Valistuksen neologinen aika
Liberaaliteologiaa edelsi valistuksen kausi ja silloin syntynyt neologia, protestanttisen teologian suuntaus sekin, joka omaksui valistuksen uskontokritiikin. Se torjui ajatukset Jumalan kolmiyhteisyydestä tai Kristuksen jumaluudesta ja korosti ihmisen kykyä saavuttaa järjen avulla tietoisuus Jumalan tahdosta. Kirkon tehtäväksi 1700-luvun jälkipuolella vaikuttanut neologia näki ihmisten tukemisen onnelliseen ja hyveelliseen elämään. Jeesus oli oikean elämäntavan opettaja, ei syntien sovittaja.
Liberaaliteologia halusi pelastaa kristinuskon sivistyneistön kritiikiltä ja osoittaa uskonnonharjoituksen edelleen mielekkääksi.
Valistusta seurasi romantiikka. Kauden teologeista merkittävin oli preussilainen Friedrich Schleiermacher (1768–1834), jota pidetään usein modernin teologian isänä. Hän määritteli teologian opiksi ihmisestä. Hän piti uskonnon lähtökohtana tunnetta. Usko oli tunnetta äärettömästä ja riippuvuutta siitä. Uskonnon olemusta ei voinut tavoittaa yksin järjen avulla. Hän kiisti valistukselle tyypillisen tavan nähdä Kristuksen ja hänen kuolemansa merkityksen vain eettisenä esikuvana ja korosti Kristuksen arvoa pelastuksen tuojana. Uskonnollisen elämän lähtökohdaksi hän nosti tunteen ja yleensä yksilön kokemuksen.
Albrecht Ritschl, rationaalisen kristinuskon puolustaja
Liberaaliteologian kehityksessä keskeinen oli saksalaisen luterilaisen Albrecht Ritschlin (1822–1889) rooli. Hän korosti kristinuskon merkitystä uskonnollisen elämän ja etiikan alueella. Hän tavoitteli Raamatun, dogmihistorian, protestanttisen reformaation mukaisen opin, kantilaisen etiikan ja modernin tietoteorian synteesiä. Hän vastusti Schleiermacherin tunneteologiaa ja korosti, että uskonto on itsenäistä inhimillistä kokemusta.
Tutkijat ovat painottaneet Ritschlin ajattelua eri tavoin. Toisten mukaan hänen teologisen ajattelunsa keskuksessa oli Jeesuksen sovittama seurakunta, toisten Jumalan valtakunta, kun taas jotkut ovat korostaneet lähes päinvastoin yksilön subjektiivisen uskonnollisen kokemuksen keskeisyyttä. Teologisessa järjestelmässään Ritschl painotti niin Kristuksen lunastustyöhön perustuvaa pelastusoppia kuin ihmisen eettistä toimintaa Jumalan valtakunnan rakentamiseksi.
Ritschl oli huolissaan ihmisen asemasta ja arvosta luonnontieteiden uusien tulosten ja materialismia korostavien aatteiden paineessa. Immanuel Kant (1724–1804) oli nostanut ihmisen arvojen keskukseen. Kantia myötäillen Ritschl näki ihmisen arvojen asettajana, niitä etsivänä ja toteuttamaan pyrkivänä. Ritschl katsoi Jumalan, ihmisen ja maailman edellyttävän toisiaan ja korosti inhimillisen elämän yhteisöllistä luonnetta.
Ihmisarvon puolustajana Ritschl oli humanisti, mutta hän näki ihmisen arvona ja persoonallisuutena vain suhteessa Jumalaan. Kristityn elämänihanne on elämän arjessa toteutuva lähimmäisenrakkaus. Vanhurskauttaminen, sovitus ja pyhitys merkitsevät eettisen korostumista, edistyminen eettisissä ja uskonnollisissa hyveissä oli hänen mukaansa mahdollista.
Lutherin tavoin Ritschl korosti kutsumusta jumalallisena järjestyksenä, jossa kristitty palvelee ja tekee työtä Jumalan valtakunnan hyväksi. Tämän takia hän painotti myös seurakunnan merkitystä. Sen sijaan Lutherin ajatus ihmisestä samalla kertaa vanhurskautettuna ja syntisenä ei mahtunut Ritschlin teologiaan, koska kristitty vanhurskautettuna on armon eikä enää synnin hallinnassa.
Adolf von Harnack, kriittinen kirkkohistorioitsija
Keskeinen klassisen liberaaliteologian hahmo oli myös saksalainen kirkkohistorioitsija Adolf von Harnack (1851–1930). Hänen teologisen liberalisminsa kulmakivi oli tarve ymmärtää ja tuntea uskontoa historiallisesti ja suhteuttaa se muihin historiallisiin ilmiöihin. Hän halusi työntää loitommaksi puhtaasti dogmaattiset seikat uskonnollisten totuuksien elävän ytimen tieltä sekä puolustaa löydettyjä näkemyksiä avoimesti, rehellisesti ja järkevästi.
Harnackin lähes läpi koko elämän jatkuneet tutkimusteemat olivat gnostilaisuus sekä kirkon historian tutkiminen elimellisenä osana koko ihmiskunnan älyllistä historiaa. Ritschliä Harnack piti esikuvana, jonka seuraaminen pelasti teologian romanttisilta poikkeamilta ja irrationalismilta.
Harnack kirjoitti kolmiosaisen dogmihistorian, jota on kutsuttu liberaalin kristillisen historiankirjoituksen monumentiksi. Siinä hän jäljitti kristillisen dogman alkuperää ja kehitystä. Dogman hän ymmärsi kristillisen opin autoritaariseksi järjestelmäksi, joka muotoutui neljän ensimmäisen kristillisen vuosisadan aikana.
Keskeisin kritiikki Harnackia kohtaan kohdistui siihen, että hän käytti Uutta testamenttia ja kristillistä uskoa lähteinä, ei niinkään henkilökohtaisen uskonelämän normeina ja ohjeina.
Harnack piti dogmeja, niiden käsitteitä ja kehitystä hellenistisen ajattelun vaikuttamina, vaikkakin ne pohjautuivat Uudessa testamentissa ilmaistuun Jeesuksen evankeliumiin. Hänen mielestään protestanttisessa reformaatiossa alkanut prosessi, jossa evankeliumin elpyminen sivuutti siihenastisen dogman voittokulun, tuli saattaa loppuun. Väline tähän oli historialliskriittinen tutkimusote.
Harnackille historialliskriittisten menetelmien soveltaminen Raamattuun merkitsi paluuta tosi kristillisyyteen, jota oli hämärretty tarpeettomilla ja tuhoisilla uskontunnustuksilla ja dogmeilla. Historiallinen tutkimus merkitsi hänelle kaiken muun kuin uskon perusteiden riisumista. Dogmihistoriassaan hän alkoi jäljittää sitä, miten kristinuskon opit ja hellenistisestä perinnöstä nousseet katsomukset kasautuivat oppijärjestelmäksi, joka piti heittää kristinuskosta pois. Hän oli valmis jopa uuteen uskontunnustukseen.
Harnack ei hyväksynyt minkäänlaista kristologiaa, vaan näki Jeesuksen roolin julistajana ja evankeliumin tuojana. Hän piti kristillistä dogmaa kreikkalaisen hengen työnä evankeliumin maaperällä.
Harnack erikoistui kolmeen ensimmäiseen kristilliseen vuosisataan ja julkaisi useita teoksia Uudesta testamentista sekä varhaisen kirkon opeista ja instituutioista. Teoksissaan Harnack halusi osoittaa, miten Jeesuksen evankeliumilla ei ollut mitään tekemistä autoritaaristen kirkon oppien ja sääntöjen kanssa.
Kirkko ei pitänyt Harnackia sopivana opettajana tuleville papeille, koska hän kyseenalaisti Johanneksen evankeliumin, Efesolaiskirjeen ja ensimmäisen Pietarin kirjeen apostolisuuden. Hänen näkemyksensä neitseestäsyntymisestä, kuolleista nousemisesta ja taivaaseenastumisesta poikkesi kirkon opetuksesta. Hän myös kiisti Jeesuksen asettaneen kasteen kolmiyhteisen Jumalan nimeen.
Harnackin mielestä vanhaa evankelista uskoa tuli ilmaista uudella, yksinkertaisella ja selkeällä oman ajan kielellä. Oli kehitettävä joustavuutta, kohdattava uskonnollisen elämän moninaisuutta ja ilmaistava uskonnollista elämää jalostettuna sosiaalisen omantunnon viitoittamaan suuntaan.
Kulttuuriprotestantismi Suomessa
Schleiermacherin, Ritschlin, von Harnackin ja heidän hengenheimolaistensa ajattelusta kehittyi kulttuuriprotestantismi, jonka piirissä teologiset käsitykset nähtiin usein ihmisen kokemuksien ja tunteiden ilmauksina ja jossa Raamattua ja kristillistä oppia käsiteltiin inhimillisen kulttuurin tuotteina ja menneisyyden tutkimuksen lähteinä.
Suomessa koettiin 1800-luvun jälkipuolella ja varsinkin 1880-luvulla maailmankatsomuksellinen kriisi, jossa lukeneisto darwinistisen evoluutio-opin ja muiden luonnontieteellisten mullistusten perusteella arvosteli kristillistä maailmankuvaa. Kriittisessä ilmapiirissä papisto ryhmittäytyi herätysliikkeiden teologian taakse ja suomenmielisen talonpoikaiston kanssa yhteiseen rintamaan.
Maailmankuvakeskustelussa lähinnä yliopistoteologeista koostunut välitysteologeiksi kutsuttu ryhmä yritti rakentaa siltaa tiedon ja uskon välille. He yrittivät sovittaa toisiinsa ilmoitukseen perustuvaa kristillistä traditiota ja modernia tieteellistä ajattelua. Tunnetuimpia välitysteologeja olivat professori, sittemmin Porvoon piispa Frans Ludvig Schauman (1810–1877), professori Axel Fredrik Granfelt (1815–1892) ja professori G. G. Rosenqvist (1855–1931).
Vähitellen sen enempää välitysteologia kuin beckiläinen raamatullisuutta korostanut herätysteologia eivät enää kyenneet keskustelemaan aikansa muuttuvien aatevirtausten kanssa. Ajan aatevirtausten kanssa keskustelukykyisempää ritschliläistä teologiaa ei Suomessa vielä tunnettu. Pieni yritys oli kirkkoherra Elis Bergrothin (1854–1906) ympärille syntynyt kirkollinen suunta ja sen uusi lehti Vartija, mutta sekin oli lähinnä moraalinen ja opillinen ryhtiliike.
Vuodesta 1896 alkaen silloiset nuoret yliopistoteologit perustivat Teologiseksi lauantaiseuraksi kutsutun ryhmän, jonka jäsenistä tuli seuraavien vuosikymmenten tärkeimpiä kirkonjohtajia, kuten kaksi 1900-luvun arkkipiispaa, Lauri Ingman (1868–1934), joka oli myös moninkertainen ministeri ja kahden hallituksen pääministeri sekä Erkki Kaila (1867–1944).
Teologinen lauantaiseura edisti vapaamielistä keskustelua. Erityisesti Erkki Kaila kiinnostui Ritschlistä, jonka teologiaa hän esitteli Vartija-lehdessä jo 25-vuotiaana ja piti laajasti esillä väitöskirjassaan. Ritschl ei kuitenkaan jäänyt ainoaksi liberaaliteologiseksi vaikuttajaksi Kailalle eikä muille nuoren polven teologeille, joiden aikakausi oli liberaaliteologinen.
Kulttuuriprotestantismin katoaminen
Kulttuuriprotestantismi joutui ensimmäisen maailmansodan jälkeen erityisesti dialektisen teologian perustajan, sveitsiläisen reformoidun teologin Karl Barthin (1886–1968), kritiikin kohteeksi. Vaikutusvaltaiseksi kohonneen Barthin arvostelu Ritschlin teologiasta tuli määrääväksi, vaikka monet ovat löytäneet myös yhdenmukaisuuksia Barthin ja Ritschlin ajatuksissa.
Dialektisen koulukunnan kritiikki sopi ensimmäisen maailmansodan jälkeen haaksirikon kärsineeseen optimistiseen käsitykseen ihmisestä, ihmisyydestä ja ihmiskunnan tulevaisuudesta. Sodan kauhun kokeneet eivät olleet kiinnostuneita niin maanpäällisestä eli immanenttisesta ja eettisestä kristinuskon tulkinnasta, mitä Ritschlin teologia ja yleensä liberaaliteologia edusti. Maailmansodan jälkeisen ajan johtavaksi teologiseksi suunnaksi nousi dialektinen teologia, joka korosti Jumalan toisenlaisuutta.
Liberaaliteologian jälkeläiset näkevät kristinuskon muuntuvana ja kehittyvänä instituutiona.
Barth kirjoitti, että Jumalan sana kohtaa ihmisen pystysuoraan ylhäältä. Se luo itse edellytyksensä, sillä ei ole valmista paikkaa ihmisten maailmassa. Barthin dialektinen teologia sai vahvistusta myös, kun natsi-Saksassa luotiin ”Saksalaisten kristittyjen” (Deutsche Christen) rasistinen ja antisemitistinen liike, jossa kristinusko mukautettiin natsismiin.
Klassisen liberaaliteologian jälkeläiset
Klassisen liberaaliteologian tutkimus vahvistuu aika ajoin suoranaiseksi renessanssiksi. Kyse ei ole kuitenkaan vain tutkimuksesta, vaan jatkuvasti pidetään esillä ajatuksia, joissa painotetaan omaa kokemusta Jumalan läsnäolosta ja vaikutuksesta. Samoin korostetaan kristillisen uskon ja kirkon suhdetta muuttuvaan maailmaan, sen kulttuurivirtauksiin ja maailmankuvassa tapahtuviin muutoksiin.
Liberaaliteologian jälkeläiset näkevät kristinuskon muuntuvana ja kehittyvänä instituutiona. Liberaaliteologia on toiminut puskurina ja välittäjänä kristinuskoon kriittisesti suhtautuvia virtauksia vastaan sekä harjoittanut apologiaa eli kristinuskon puolustamista.
Liberaaliteologian jälkeläiset ovat pyrkineet täyttämään teologisessa tutkimuksessa yhä korkeammalle asetetut tieteellisyyden kriteerit, jotta kristillisen uskon tutkimusta ei moitittaisi epätieteelliseksi noituudeksi, sekä käynyt koko ajan kristinuskon kannalta välttämätöntä kulttuurikeskustelua.
Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe20231010139496