Altruismi

Kulttuurissamme on kiinnostava ristiriitaisuus, josta useimmat ovat tietoisia. Ihmisiä ohjataan kahteen vastakkaiseen suuntaan, joista toista pidetään moraalisesti jalompana ja tavoiteltavampana, toista taas inhimillisen luonnon mukaisena, mutta ei aina niin hyväksyttävänä.

Tavoiteltavaa ja jaloa käyttäytymistä on altruismi, joka tarkoittaa epäitsekästä toisten edun hyväksi toimimista ja oikeastaan oman edun väheksymistä, jotta toisille seuraisi hyvää. Epäitsekästä toisista välittämistä on usein pidetty ylimpänä moraalina. Esimerkiksi Jeesus puhuu Vuorisaarnassaan jyrkän altruismin puolesta. Siinä esitettyä mallia on kristillisessä kulttuurissa usein pidetty tavoittamattomana ja sen osoittajana, että hyväkään ihminen ei ole hyvä.

Egoismi ajatellaan luonnonmukaisuudeksi

Ihmisen tiedetään kuitenkin käyttäytyvän itseään ja lähipiiriään hyödyttävästi, oman edun kannalta tarkoituksenmukaisesti. Evoluution ideakin perustuu siihen, että yksilö pysyy hengissä ja valitsee valintatilanteissa sen, mikä palvelee elämän jatkumista ja kehittymistä. Itsekkyyden ajatellaan olevan luonnonmukaista.

Taloudellinen toimeliaisuus perustuu siihen, että yksilöt etsivät itselleen sopivaa, usein oman harkinnan mukaisesti parasta tai toimivinta ratkaisua, asiaa tai tavaraa sellaisilla vaihdannan ehdoilla, jotka ovat itselle hyviä. Käänteisesti toimivaa taloutta, jossa ainoana ratkaisuperusteena olisi muiden etu, on jopa vaikea kuvitella.

Politiikka tiedetään yhteisten asioiden hoitamiseksi. Yhteiskunnallisissa asioissa on kuitenkin aina vallinnut tilanne, jossa on haettu omaa tai oman puolen etua, kuningas omaansa, samoin aateliset, kauppiaat, maanomistajat, kalastajat tai vaikkapa suomalaiset. On syntynyt ammattiin tai omistukseen perustuvia eturyhmiä. Niillä on saattanut olla vahvoja kytköksiä poliittisiin puolueisiin, joiden ohjelmat viittaavat ehkä enemmän aatteisiin tai mielipiteisiin, mutta jotka käytännössä tukevat joidenkin etua, yleensä taloudellista. Oman kannattajakunnan vahvaa mielipidettä ja selkeää etua vastaan puolue ei toimi ikinä.

Lapsesta alkaen monia kiinnostaa kilpaileminen. Leikin muodossa kisataan paremmuudesta. Jotkut kilpailut ovat täyttä totta, ja nykyisin taloudellisen toiminnan reiluuden ehdot varmistetaan kilpailuilla, joissa on säännöt. Kilpailua on myös pelaaminen. Peleissä voi olla myös rahapanoksia. Joillekin pelaamisen himo voi koitua kohtalokkaaksi.

Edellä kerrottu toistaa hyvin tiedettyä asiaa: ihminen on itsekäs. Maailma toimii ihmisen egoismin mutta myös minkä hyvänsä männyn, koivun tai kalalokin egoismin varassa. Sellainen luonto on.

Ihminen on myös altruisti

Kiinnostavampaa onkin, että ihminen on myös altruistinen ja että ihminen pystyy säätelemään egoisminsa määrää. Altruismi ja egoismi esiintyvät harvoin täysin puhtaina, vaan ihmisen käyttäytymiseen sisältyy sekä oman edun että toisten edun mukaan toimimista.

Kristillinen opetus oikeasta ja hyvästä elämästä on aina vastustanut ahneutta. Aikoinaan se merkitsi esimerkiksi koron ottamisen kieltoa. Toisen omalla ei saanut ansaita. Vähitellen tällaiset kiellot ovat unohtuneet, mutta yleinen asennoituminen ahnehtimista vastaan säilyy. Ahneus on yksi seitsemästä kuolemansynnistä, mutta jos katsotaan yhdellä kertaa niitä kaikkia, ylpeyttä, ahneutta, himoa, kateutta, kohtuuttomuutta (ylensyöntiä), vihaa ja laiskuutta, niiden kaikkien takana on oikeastaan ihmisen halu saada itselleen jotakin.

Ei ole siten lainkaan ihmeellistä, että epäitsekkyydestä on tullut moraalisen käyttäytymisen ihanne. Vaikka täydelliseen epäitsekkyyteen ei pystyisikään, itsekkyyden säätely, epäitsekäs toisista välittäminen ja toisten parhaaksi toimiminen on tavallisen ajattelutavan mukaan moraalista. Tällöin ajatellaan, että eettistä arvoa toiminnalla on silloin, kun se tähtää toisten tai yleiseen etuun.

Altruismin ajatus on ikivanha, mutta sanana se on aika nuori. Sen kehitti ranskalainen yhteiskuntafilosofi Auguste Comte (1798–1857) vuonna 1851. Hän tarkoitti sillä uhrautumista muiden eduksi. Puhdas altruismi määritellään nykyäänkin jonkin uhraamiseksi ilman mitään vastinetta, palkkaa, korvausta tai edes mielihyvää. Altruistisilla teoilla ei haeta välitöntä tai välillistä hyötyä.

Puhdas altruismi on samaan tapaan mahdotonta kuin Vuorisaarnan etiikka, koska se tuntuu kadottavan minän. Nykyaikainen psykologia on puolestaan nostanut minän, minän tarpeet ja minän toimijuuden keskeiseksi. Yhteiskunnallisessa elämässä yksilön, siis jokaisen minän, oikeudet säädellään tarkasti ja niitä valvotaan. Minän toimijuus ja toimintakyky on keskeinen arvo, lähes elämän veroinen. Tällaisen ajattelun rinnalla minän kadottaminen tuntuu hullutukselta.

Kaksi rakkautta

Altruismia ja egoismia pohtiessa vanha idea kahdenlaisesta rakkaudesta tuntuu kiinnostavalta vertailukohteelta. Puhutaan eros-rakkaudesta ja agape-rakkaudesta. Eros on omistavaa rakkautta, joka perustuu intohimoon, haluamiseen ja nautintoon. Agape on pyyteetöntä rakkautta ilman ajatusta vastalahjasta. Agape hyväksyy, suojelee ja antaa tilaa.ä

Egoismin keskipiste on minä ja altruismissa sinä tai toinen. Eros-rakkaudessa keskipiste on myös minä, vaikka rakkaus kohdistuisikin toiseen. Agape-rakkaudessa keskipiste on toinen.

Martti Luther kehitteli tätä ajatusta niin, että ihmisen rakkaus suuntautuu jo olevaan, kun taas Jumalan rakkaus on luovaa. Jumala itsessään on ulospäin pulppuileva rakkaus, joka ei etsi olevaa eikä hyvää, vaan lahjoittaa itsensä ja tekee ei-mistään ja pahasta hyvää. Jumalan rakkauden ihminen ottaa vastaan uskolla, ei rakkauden teoilla eikä minkään yrittämisellä. Tämä oli vaikea läksy, eikä sitä luterilaisuudessakaan ole kunnolla ymmärretty, että ihmisen ei tarvitse tehdä mitään.

Altruismin ja egoismin sekoitukset

Kristillinen opetus ei suinkaan ole ollut kulttuurissa ainoa voimatekijä, joka on säädellyt ihmisen egoistista luontoa. Kulttuurissa on arvostettu altruismia ja toimintaa toisten hyväksi, koska sen on ymmärretty rakentavan yhteisyyttä ja kaikkien huomioon ottamista paremmin kuin ahneen egoismin.

Usein on ajateltu niinkin, että toisten parhaan edistäminen on myös keino, usein paras, oman edun saavuttamiseksi. Tällöin voidaan puhua altruistisesta egoismista. Samasta on kysymys myös silloin, kun tekee altruistisen teon saadakseen siitä hyvän mielen.

Altruismi ja egoismi esiintyvät kuitenkin rinnakkain ja jonkinlaisina sekoituksina. Tutkimuksista tiedetään, että empaattisemmat ihmiset kykenevät yleensä suurempaan altruismiin kuin vähemmän empaattiset. Hyväntahtoinen kyky eläytyä toisen asemaan lisää siten altruismia.

Ihminen on sekä auttavainen että itsekäs. Tämän tiedämme kokemuksesta.

Ihminen on sekä auttavainen että itsekäs. Tämän tiedämme kokemuksesta. Käytännössä itsekkyys ja auttaminen, oman edun tavoittelu ja vastavuoroisuus tai egoismi ja altruismi eivät sulje toisiaan pois, vaikka joskus jompikumpi puoli painaa enemmän.

Altruismi ja yhteisöllinen solidaarisuus

Epäitsekästä auttamista tiedetään kaikista yhteiskunnista. Se on luonteeltaan universaalia. Altruistinen auttaminen ei kuulu vain yksilötason ihmisyyteen, vaan se on yksi ihmisyhteisöjen kulmakivistä. Sosiologian klassikon, ranskalaisen Émile Durkheimin (1958–1917) mukaan altruismia on kaikkialla, missä on yhteisöjä, koska niissä on myös solidaarisuutta. Hän yhdisti altruismin siten solidaarisuuden ideaan. Durkheimin mielestä ihmiset eivät voi elää ilman yhteisymmärrystä ja molemminpuolisia uhrauksia, eivät myöskään liittymättä yhteen voimakkaalla ja kestävällä tavalla.

Jos seurataan tätä Durkheimin ajatusta, altruismi on ikään kuin yhteisöä koossa pitävää liimaa. Voi kuitenkin olla viisasta jättää se funktio solidaarisuudelle, joka vahvistaa me-henkeä ja luo yhteisyyttä. Altruismin keskeinen ajatus on sen pyyteettömyys ja välinpitämättömyys itsestä, mikä tekee siitä niin vaativan ja samalla ihailtavan.

Seurausetiikkaa vai velvollisuus?

Altruismi on oikeastaan seurausetiikkaa. Koska toimija ei ole tärkeä eikä hän halua hyvistä teoistaan koituvan mitään hänelle itselleen, tekojen vaikuttimet eivät tällöin ole tärkeitä. Altruisti tekee hyvät tekonsa toisen hyväksi, siis toiselle tulevan hyvän tähden.

Ranskalainen filosofi Jean-Jacques Rousseau (1712–1778) hahmotteli inhimillisen alkutilan olleen kaikkea muuta kuin egoistinen. Rousseaun kuvaama aito ihminen oli jalo villi, joka kunnioitti kanssaihmisiään ja toimi yhteistyössä. Yhteiskuntaelämän kehitys ja omistusoikeuden muodostuminen nostivat esiin ihmisten egoistiset ja kilpailulliset piirteet. Niitä oli suitsittava. Oli määriteltävä järjen avulla yhteinen hyvä ja kaikille ihmisille yhteinen moraali.

Filosofi, joka pyrki näkemään altruistisen käyttäytymisen pikemminkin velvollisuudeksi, oli saksalainen Immanuel Kant (1724–1804). Kiinnostavaa on pohtia, oliko velvollisuuden korostuminen seurausta siitä, että hän oli kotoisin luterilaisen pietismin vaikutusalueelta Itä-Preussista.

Kantin kategorinen imperatiivi, jonka mukaan jokaisen tulee toimia aina niin, että teosta voisi tulla universaali yleinen laki, muistuttaa kultaista sääntöä. Kant pyrki osoittamaan, että altruismi perustuu tietoon ja järkeen. Hänelle hyväntahtoisuus oli vähempiarvoista kuin anteliaisuus ja hyvän tekeminen. Hyvän tekemiseen velvoittaminen johtaa johonkin, hyväntahtoisuus ei.

Kant määritteli hyvän tekemisen velvoitteen epätäydelliseksi velvoitteeksi, koska altruistisuutta ei voi vaatia tiukasti. Oli nimittäin tilanteita, joissa altruismi ei ole mahdollista. Toisaalta egoismistakaan ei ole universaaliksi laiksi, koska tuolloin ihminen joutuisi ristiriitaan itsensä kanssa. Kukaan ei toivo itselleen sellaista kohtelua, minkä egoismi tuottaa. Sisäinen hyvyys ei kuitenkaan voinut olla Kantin mukaan altruismin motivaatio, koska hän piti moraalia järjen asiana. Siispä hyvän tekeminen oli velvollisuus.

Altruistinen vastavuoroisuus

Altruismi on egoismin lailla juurtunut syvälle kulttuuriin ja jopa biologiseen perimään. Tunnetaan myös altruismia eläinten yhteisöissä. Erityisesti tällöin on kyse sukulaisvalinnasta, joka on tietysti myös ihmisille tyypillistä, eli apu kohdistuu toiselle sitä varmemmin, mitä läheisemmästä ihmisestä on kysymys. Aivan erityisesti tällainen apu kohdistuu omiin jälkeläisiin. Näissä tilanteissa onkin syytä kysyä, onko altruismi edes oikea sana. Lähisukulaisten kesken tapahtuva uhrautuvakin auttaminen voi lopulta olla itsensä auttamista. Näistä syistä sukulaisten suosiminen eli nepotismi on yleensä moitittava teko.

Tyypillisimmillään altruismi lienee jonkinlaista vastavuoroisuusaltruismia. Tällöin se ei ole luonteeltaan ollenkaan puhdasta, vaan hyvän tekemiseen liittyy jonkinlainen odotus siitä, että hyvä koituu jollakin tavalla tai joskus myös tekijälle itselleen. Tuttu sanonta ”pannaan hyvä kiertämään” kertoo sen, että tekijä on kokenut hyvää ja jatkaa sitä.

Vaikka altruismi on harvoin täydellistä ja puhdasta, on hienoa ymmärtää, että jokainen ihminen on myös altruistinen. Toiset ovat sitä enemmän kuin toiset.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe202401173069