Kansainvälinen diakonia

Tietoisuus maailman hädästä laajeni 1950-luvulta lähtien. Syntyi uusia sanoja kuten kehitysapu ja kolmas maailma. Televisio levitti tietoa, joka vaikutti ihmisiin, hallituksiin, kansalaisjärjestöihin ja kirkkoihin.

Kansainvälinen diakonia on kärsivien tai puutteessa elävien ihmisten aineellista ja henkistä auttamista. Jeesuksen kehotus palvella ja rakastaa lähimmäistä kattaa kaikki maailman ihmiset. Kansainvälinen diakonia on kehitysyhteistyötä, katastrofi- ja pakolaisapua sekä kirkkojen välistä yhteistyötä. Työn päämääränä on ihmisten kärsimysten lievittäminen ja heidän elämänmahdollisuuksiensa parantaminen, ihmisarvoisten elinolojen puolustaminen sekä taistelu epäoikeudenmukaisuutta, köyhyyttä ja sortoa vastaan.

Kansainvälinen diakonia on ekumeenista diakoniaa

Kansainvälinen diakonia on yllättävän ristiriitainen käsite. Se sitoo suomalaisen kristillisen yhteisön kaikkialle maailmaan, sinne missä on vakavia kriisejä, hätää ja puutetta. Sanapari luo yhteyttä ja tulkitsee kristillistä uskoa väkevästi näkemään ihmisyyttä ja elämää koko maapallon näkökulmasta.

Ristiriidan tai yllätyksen synnyttää se, että kansainvälinen diakonia on käsitteenä aika suomalainen, jossain määrin pohjoismainen. Kun internetin hakuohjelmiin kirjoittaa sanan international diakonia (tai international diaconia), pääsee useimmiten sivuille, joiden kirjoittajat ovat suomalaisia tai muita pohjoismaalaisia, jotka kirjoittavat englanniksi kansainvälisestä diakoniasta.

Paremmin suomen kielessä käytettävää kansainvälisen diakonian käsitettä vastaa kuitenkin englanninkielinen ecumenical diakonia, joka on runsaasti käytössä. Suomeksi ”ekumeeninen” on kuitenkin jäänyt kirkolliseksi sanaksi, jolle keskivertosuomalaisella ei ole arkista käyttöä.

Kansainvälinen diakonia on laajentanut ja syventänyt diakoniaa

Kansainvälinen diakonia ekumeenisena diakoniana tekee käsitteestä vielä toisella tavalla yllättävän ja ehkä jossain määrin ristiriitaisenkin.

Kansainvälinen diakonia on nimittäin vaikuttanut diakonian käsitteeseen ja diakoniatyöhön hyvin paljon ja syvällisesti. Kun kansainvälisestä diakoniasta alettiin puhua, samalla diakonian ajatus laajeni. Suomessa tehty diakonia kohdistui hädässä ja vaikeuksissa oleviin, mutta kansainvälisen diakonian myötä alettiin korostaa diakoniaa avun antamisena uskonnosta, rodusta, mielipiteestä ja kansallisuudesta riippumatta. Avun antamisen motiivia ei enää korostettu, koska autettavat määriteltiin täysin universaalisti.

Sellaisessa maailmassa, jossa haetaan uskonnollista neutraalisuutta tai ei haluta korostaa hyvänäkään pidetyn toiminnan uskonnollista alkuperää, ”ekumeeninen diakonia” on käsitteenä liian kirkollinen, liian uskonnollinen ja liian vähän yleinen, vaikka juuri sitä ekumeeninen tarkoittaa. Ehkä ekumeeninen diakonia ei kotiutunut suomen kieleen, koska kansainvälinen diakonia oli jo olemassa.

Lähtökohtana kirkkojenvälinen apu

Kansainvälinen diakonia alkoi kehittyä kirkkojenvälisestä avusta. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen luterilaiset kirkot kehittivät yhteistyöelimekseen Luterilaisen maailmankoventin (Lutheran World Convent). Se oli suuressa määrin avustusjärjestö, joka tuki sodasta kärsineitä ja muuten vaikeuksissa olleita kirkkoja etenkin Amerikan luterilaisten toimittamilla varoilla.

Muiden protestanttisten kirkkojen avustustyötä koordinoimaan perustettiin Die Europäische Zentralstelle für Kirchliche Hilfsaktionen (Kirkollisten avustustoimien eurooppalainen keskus). Siinä oli mukana myös luterilaisia kirkkoja.

Toisen maailmansodan jälkeen ekumeeninen liike oli organisoitunut paremmin. Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) perustamisesta sovittiin 1930-luvulla. Perustavasta yleiskokouksesta vuonna 1940 ei tullut mitään, mutta sitä valmisteleva toimisto oli perustettu Sveitsin Geneveen. Sodan loppuvaiheessa Geneveen tuli paljon kirkkojen edustajia järjestämään apua ja jälleenrakennustyötä.

Suomessa tehty diakonia kohdistui hädässä ja vaikeuksissa oleviin, mutta kansainvälisen diakonian myötä alettiin korostaa diakoniaa avun antamisena uskonnosta, rodusta, mielipiteestä ja kansallisuudesta riippumatta.

Luterilainen maailmankonventti oli menettänyt toimintakykynsä jo 1930-luvulla, mutta sen varaan alettiin rakentaa Luterilaista maailmanliittoa (LML). Kirkkojen maailmanneuvostosta ja Luterilaisesta maailmanliitosta tuli merkittäviä kansainvälisen avun kanavia.

Jälkimmäisen erityisalueeksi tuli pakolaistyö. Huomattava osa maailman luterilaisesta väestöstä oli pakolaisia. Pakolaisten asuttamiseksi Itä-Euroopasta läntiseen Saksaan tai valtamerten yli Amerikkaan ja Australiaan tarvittiin suuri ammattitaitoinen operatiivinen henkilöstö. LML oli amerikkalaisten johtama, ja Euroopan sodasta kärsineet kirkot saivat suuria avustuksia erityisesti Yhdysvaltain luterilaisilta kirkoilta.

Kun sodan tuhojen korjauksen ja jälleenrakennuksen aika alkoi 1950-luvun alussa olla ohi, tähän työhön erikoistuneet suuret avustusorganisaatiot olisi voitu purkaa. Suuret ekumeeniset kirkkojen yhteistyöjärjestöt päättivät kuitenkin toisin.

Avustustyötä jatkettiin, mutta sen painopistettä siirrettiin Euroopasta maailman kriisialueille kuten Lähi-itään, katastrofialueille sekä 1950-luvun loppupuolelta alkaen itsenäistyvien entisten siirtomaiden kirkoille ja näiden kehitysmaiksi kutsuttujen Afrikan ja Aasian maiden kehittämiseen. Syntyi uudenlainen kirkollinen avustus- ja kehitystyön muoto, joka ei ollut lähetystyötä, vaan jotakin muuta.

Suomi sai ekumeenista apua

Suomi oli toisen maailmansodan jälkeen pitkään apua vastaanottava maa. Kirkkojen toimittamaa apua saatiin Suomeen Ruotsista, Tanskasta, Kirkkojen maailmanneuvostolta ja amerikkalaisilta avustusjärjestöiltä, mutta erityisen merkittävää oli Amerikan luterilaisten kirkkojen apu, suuri jälleenrakennusohjelma, jonka turvin rakennettiin tai peruskorjattiin 18 sodan tuhoamaa kirkkoa ja 26 pappilaa sekä 18 kristillistä kansanopistoa tai muuta oppilaitosta. Lisäksi suuria määriä varoja käytettiin suurimmissa vaikeuksissa olleiden kotitalouksien auttamiseen. Amerikkalaiset loivat Suomen kirkkoon oman valvonta- ja raportointijärjestelmänsä.

Ensimmäisen kerran Suomen luterilaisen kirkon seurakunnissa kannettiin kolehti kirkkojen ulkomaiseen apuun LML:n kautta tuomiosunnuntaina 1953, mutta tiukkojen valuuttamääräysten takia nämä varat voitiin lähettää kohteisiinsa vasta kolme vuotta myöhemmin. Tuomiosunnuntain ulkomaisen avun kolehdista tuli perinne. Vuonna 1956 se oli ennätyssuuri, kun se osoitettiin luterilaiselle kirkolle Unkarissa, jossa Neuvostoliitto oli vähän aikaisemmin kukistanut kansannousun. Avun mahdollisuus oli samalla poliittinen kannanotto.

Suomi liittyy apua antaviin kirkkoihin

Kun Suomessa valmistauduttiin LML:n neljännen yleiskokouksen isännyyteen kesällä 1963, alkoi tapahtua. Isäntäkirkko halusi huolehtia kokouksen onnistumisesta, mutta se pyrki osoittautumaan muutenkin mitan täyttäväksi. Pohjoismaiset sisarkirkot sekä Amerikan ja Saksan luterilaiset kirkot olivat jo pitkään tukeneet kirkollisia avustusohjelmia.

Välineeksi tuli vuodesta 1950 toteutettu kirkon diakoniatyön yhteishanke, vuosittainen Yhteisvastuukeräys. Sen vuoden 1963 keräystuotosta puolet päätettiin ohjata LML:n ja KMN:n avustuskohteisiin. Kirkon panostus ulkomaiseen apuun kasvoi heti seitsenkertaiseksi. Samalla syntyi omaleimainen keräysinstituutio, jossa kotimainen ja kansainvälinen apu ovat rinnakkain.

Yleiskokous oli suuri ekumeeninen tapahtuma, joka herätti innostusta kirkkojen yhteistoimintaa kohtaan. Myönteistä ilmapiiriä haluttiin käyttää hyväksi, jotta Suomen kirkossa siirryttäisiin Mikko Juvan (1918–2004) sanoin ”passiivisen sivustakatsojan ja vastaanottavan kirkon asenteesta aktiiviseksi jäseneksi luterilaisten kirkkojen välisessä yhteistyössä”. Yhteisvastuukeräyksestä tuli kansainvälisen avun keskeinen kanava ja keulakuva. Ja koska Yhteisvastuukeräyksestä seurakunnissa vastasi diakoniatyö, päätös merkitsi diakonian kansainvälistymistä.

Ulkomaista apua hoiti Luterilaisen maailmanliiton suomalainen kansalliskomitea. Se oli perustettu LML:n pyynnöstä hoitamaan sen ja luterilaisen kirkon yhteyksiä, mutta sillä ei ollut tehtäviä, joita kirkko ei olisi voinut hoitaa. Nyt siitä muodostettiin kansainvälisen kirkollisen avun elin, ja vuoden 1965 aikana sen nimeksi vakiintui Kirkon ulkomaanapu. Samalla sen työstä alettiin käyttää nimitystä kansainvälinen diakonia.

Lähetystyöhön sisältyy aina diakoniaa

Lähetystyön juuret ovat kristikunnan ikäiset, siis paljon pitemmät kuin sotien jälkeisestä kirkkojenvälisestä avusta alkaneen kansainvälisen diakonian. Kansainvälinen diakonia kehittyi kuitenkin vuosia lähetystyöstä suurelta osin erillisenä, kunnes alkoi keskustelu, että lähetyskin on kansainvälistä diakoniaa, tai että lähetystyöhön on aina sisältynyt diakonian elementtejä.

Toinen maailmansota oli merkinnyt myös herätyskristillisyyden voimistumista ja samalla huomattavaa lähetysharrastuksen elpymistä, suorastaan innostusta. Amerikan luterilaisten tukea annettiin myös lähetystyön järjestöille.

Jo maailmansotien välisenä aikana oli käyty teologista keskustelua lähetystyön kuulumisesta kirkon, ei lähetysjärjestöjen vastuulle. Suomessakin lähetysharrastus oli juurtunut kirkolliseen elämään kristillisten yhdistysten toimintana. Usein sillä oli kytkös herätyskristillisyyteen. Keskustelu tuotti Suomessa ehdotuksen kirkon omasta lähetystyön organisaatiosta mutta se ei saanut riittävää tukea.

Kiistat lähetystyön luonteesta

Ymmärrys siitä, että kyse ei ole vain ”lähettävän” tai ”apua antavan” kirkon sisäisestä asiasta, vaan vuorovaikutuksesta ja yhteistyöstä alkoi kuitenkin lisääntyä. Afrikan ja Aasian kirkot korostivat olevansa itse lähetystyön subjekteja. Kiistelyt lähetystyöstä, evankelioimisesta ja diakoniasta eivät olleet niille mielekkäitä.

Kehitysmaiden kirkkojen kritiikki kohdistui myös rahaan. Tuki merkitsi valtaa. Toiset halusivat tukea diakonisia projekteja, toiset taas evankelioimista. Afrikkalaiset kirkot sanoivat, etteivät ne kysyneet vauraan pohjoisen kirkoilta, mitä ne voivat tehdä köyhien hyväksi, vaan pikemmin, ovatko ne valmiita elämään köyhien kanssa ja ottamaan osaa heidän vapaustaisteluunsa.

Afrikkalaisten kirkkojen mielestä 1970-luvulla varoja oli saatavissa taloudellista ja sosiaalista kehitystä edistäviin projekteihin, mutta kasvavan kirkon seurakuntatyöhön ja evankelioimiseen paljon niukemmin.

Lähetystyön vastustajat saattoivat kutsua sitä uuskolonialismin muodoksi. Kritiikki osui. Enää ei haluttu puhua apua antavista ja vastaanottavista kirkoista. Haluttiin tasaveroista kumppanuutta, ihmisten kokonaisvaltaista auttamista ja ”resurssien ekumeenista jakamista”. Resursseja ei haluttu ymmärtää vain taloudellisiksi.

Sosiaalisen ja evankelioivan linjan erot

Kristinuskon sosiaalista puolta korostaneet etelän kirkkojen edustajat moittivat pohjoisen kirkkoja kyvyttömiksi kohtaamaan yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus. Niiden katsottiin edustavan vanhoillisia asenteita ja rakenteita, eikä niiden uudistuskykyyn uskottu. Toivo pantiin yhteiskunnallisiin uudistuksiin. Afrikan ja Aasian kirkkojen edustajat toivat esiin huolensa länsimaisten kirkkojen holhoavasta asenteesta.

Samalla kun ekumeenisessa liikkeessä ja sen teologiassa vahvistuivat ”sosiaalisen kristillisyyden” sekä läsnäolon ja osallisuuden korostukset, evankelioimista korostanut herätyskristillisyys ja sitä edustanut Lausannen liike joutuivat niiden kanssa sanaharkkaan. Syntyneen kriisin jälkeen ne päätyivät yhdessä korostamaan, että lähetykseen kuului aina sekä Kristus-todistus että laaja-alainen huoli kärsivistä ihmisistä ja heidän auttamisestaan ja että sanoma pelastuksesta sisältää viestin kaikenlaisen sorron ja syrjinnän tuomittavuudesta. Ajan oloon ekumeenisen jakamisen ajatukset alkoivat nekin osoittautua rajoittuneiksi.

Nykyisin kansainvälisen diakonian ajatellaan muodostuvan kehitysyhteistyöstä, kriisi- ja katastrofiavun sisältävästä humanitaarisesta avusta, rauhan- ja sovintotyöstä sekä ihmisoikeuksien puolustamisesta. Kansainvälinen diakonia toimii köyhien yhteiskuntien kaikkein köyhimpien sekä syrjäytettyjen ihmisten ja ihmisryhmien parissa. Se ei tähtää mielipiteen tai vakaumuksen muuttamiseen.

Kansainvälinen diakonia on osa kirkon kansainvälistä vastuuta, johon kuuluvat myös lähetystyö ja ekumenia.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2024031411195