Köyhyys ja köyhyyspolitiikka
Kaikki tietävät, mitä köyhyys on ja mitä köyhyydellä tarkoitetaan. Köyhyyttä ei tarvitse selittää sellaiselle, joka on sen kokenut. Ne, jotka eivät ole köyhyyttä kokeneet, eivät sitä kunnolla ymmärrä selityksistäkään. Köyhyydestä on kuitenkin johdettu suuri määrä erilaisia ilmiöitä tarkoittavia sanoja, joiden merkitys ei olekaan enää niin selvä.
Olin mukana Diakonia-ammattikorkeakoulun asiantuntijoiden tuottamassa julkaisussa In the Backyard of Finnish Happiness. Empirical Observations from the Happiest Country on Earth (2023). Se on yksi esimerkki köyhyyskirjallisuudesta. Ja niin kuin uusimmassa köyhyyskirjallisuudessa aina, siinäkin köyhyys on useimmiten ”huono-osaisuutta”.
Köyhyyskirjallisuudeksi kutsutaan kertomakirjallisuutta, jossa kuvataan ihmisten elämää köyhyydessä, köyhien ihmisten elämää. Usein se on kirjoittajan itse kokemaa, elettyä köyhyyttä. Kirjallisuudessa näyttää tapahtuneen muutos, jonka mukaan ennen köyhyys oli tavallista elämää, nykyisin yhä useammin toisten elämää.
Köyhyyskirjallisuutta on myös köyhyyttä ja sen erilaisia muotoja kuvaileva tietokirjallisuus sekä varsinainen köyhyystutkimus, josta käytetään nykyisin usein nimitystä huono-osaisuustutkimus. Huono-osaisuutta voi olla monella eri elämänalueella, mutta usein huono-osaisuus on luonteeltaan kasautuvaa.
Syrjäyttävä ja kasautuva köyhyys
Köyhyys on aina syrjäyttävää. Kun on köyhä, ei ole samoja mahdollisuuksia kuin vähemmän köyhillä. Köyhyyden käsitteellä kuvataan sosiaalista syrjäytymistä, joka on mahdollisuuksien vähenemistä. Sosiaalisen syrjäytymisen paheneminen tuottaa ahdinkoa, jolla on monia seurauksia.
Kun köyhyys kasautuu, tulot ovat vähäiset ja ainakin riittämättömät, eikä ole omaisuutta, jonka avulla päästä ahdingosta. Kasautuvan köyhyyden ilmiöitä ovat huonot asumisolosuhteet tai peräti asunnottomuus, huono terveys ja vähäiset tai olemattomat mahdollisuudet saada siihen apua, huono koulutus ja ammattitaidon puute sekä olemattomat mahdollisuudet vaikuttaa omin elinoloihin tai yhteiskuntaan. Näin kasautuva ja syrjäyttävä köyhyys ei ole ihmisarvoista elämää.
Voiko köyhyyttä ennakoida?
Köyhyys näyttää periytyvän. Usein puhutaan ylisukupolvisesta köyhyydestä. Se tarkoittaa, että köyhyyttä on ollut samassa perheessä sukupolvien ajan. Sosiaalinen nousu ei ole Suomessakaan helppoa. Kerran köyhä jää valitettavan suurella todennäköisyydellä köyhäksi ja hänen lapsensa samoin.
Varsinkin matala koulutustaso, mikä voi olla seurausta toisen asteen koulutuksesta putoamisesta ja perusasteen varaan jäämisestä tai muuten matalasta osaamistasosta, ennustaa vaikeutta löytää ensimmäistä työpaikkaa, mikä ennakoi vajaaksi ja pätkittäiseksi jäävää työuraa.
Työmarkkinoilta putoaminen voi merkitä työkyvyn rapautumista. Jos taidot ja muu osaaminen vanhenevat ja verkostot heikkenevät, kun työelämä vaatii yhä enemmän, työllistyminen vaikeutuu. Pitkittyvään työttömyyteen ja sitä seuraavaan köyhyyteen liittyy usein terveysongelmia.
Suhteellinen köyhyys
Köyhyyden toteaminen ja arvioiminen voi olla hankalaa, koska köyhyys on suhteellista ja köyhyys on suhteellinen käsite. Ihminen voi kokea itsensä köyhäksi, jos omat taloudelliset mahdollisuudet ovat vähäisemmät kuin naapureilla tai sukulaisilla, vaikka hyvin tietäisi, että monilla asiat ovat paljon huonommin.
Koettu köyhyys on vaihtelevaa. Samoilla tuloilla ja samanlaisissa asuinoloissa elävien välillä voi olla suuria eroja, tunteeko itsensä köyhäksi vai ei. Tällöin köyhyys on subjektiivinen päänsisäinen tunne.
Suhteellinen köyhyys liittyy vertailuun. Suhteellinen köyhyys voi aiheuttaa häpeän tunnetta, kun ei saavuta sellaista elintasoa, jota omassa elinympäristössä pidetään normaalina. Tämä taas aiheuttaa monia toiminnan rajoitteita, joilla ainakin lasten ja nuorten maailmassa voi olla vakavia seurauksia.
Suhteellinen köyhyys tarkoittaa siten köyhyyttä suhteessa muuhun väestöön. Suhteellisia tulotasoja vertaamalla mitataan köyhyyttä, ja taloudellisten resurssien riittämättömyyden kokemus liittyy omaan ympäristöön ja omaan yhteiskuntaan.
EU:ssa käytettävän määrittelyn mukaan köyhyydessä elävien kotitalouksien tulot ovat alle 60 prosenttia kansallisesta mediaanitulosta. Mitä vähemmän näitä pienituloisia kotitalouksia on, sitä alhaisempi on kansallinen pienituloisuusaste eli köyhyysaste, siis suhteellinen köyhyys.
Tällainen vertailu osoittaa köyhyyden suhteellisuuden keskenään hyvin erilaisten yhteiskuntien välillä. Suomalainen köyhyys eroaa paljon intialaisesta tai sambialaisesta köyhyydestä. Tässäkin mielessä köyhyys on suhteellista.
Lapsiköyhyys
Lapsiköyhyys ei tarkoita lasten lukumäärän vähäisyyttä tai lasten puuttumista, vaan lasten elämistä köyhyydessä ja puutteessa. Lapsuuden aikana koettu köyhyys voi vaikuttaa yhteiskunnassa pärjäämiseen myöhemmällä iällä.
Lapsiköyhyys on käsite, jota käytetään mitattaessa pienituloisissa kotitalouksissa elävien alle 18-vuotiaiden osuutta koko ikäryhmästä. Pienituloiseksi kotitalous määrittyy, kun sen tulot ovat alle 60 prosenttia kansallisesta mediaanitulosta. Mitä vähemmän tällaisia lapsia on, sitä alhaisempi on lapsiköyhyysaste.
Köyhyys ja toimeentulotuet
Köyhyydessä elävien määrittely ei ole helppoa. Suomessa apukeino on käyttää sosiaalipolitiikassa luotuja rakenteita ja pitää köyhinä niitä, jotka saavat toimeentulotukea. Sosiaaliturvajärjestelmät ovat välttämättömiä hyvinvoinnin ja tasa-arvon ylläpitämiseksi ja edistämiseksi yhteiskunnassa. Ilman niitä yhteiskunnalliset erot ajautuisivat kestämättömiksi.
Toimeentulotuella turvataan välttämättömimmät jokapäiväiset menot, joihin tulot ja varat eivät ilman tukea riittäisi. Toimeentulotukia voi saada lyhytaikaisesti esimerkiksi väliaikaisen työttömyyden tai muun tilapäisen toimeentulon heikkenemisen takia. Tukijärjestelmällä halutaan tukea itsenäistä selviämistä. Yleensä pitkäaikaisesti toimeentulotukea saavien ajatellaan olevan suurimmassa syrjäytymisvaarassa. Pienituloisten yksinhuoltajien tiedetään olevan toimeentulotuen saajissa yliedustettuina. Kaikkiaan toimeentulotukien saajia on Suomessa noin 200 000.
Määritelmä toimeentulotuen saamisesta voi toimia yhtenä köyhyyden kuvaajana, mutta kaiken kattava se ei ole. Yhteiskunnassa voi olla hyvin pienituloisia, jotka eivät kuitenkaan ole oikeutettuja toimeentulotukeen. Joskus voidaan määritellä köyhyys niin, että pienikin muutos parempaan voi olla kotitaloudelle ratkaiseva. Esimerkiksi kirkon diakoniatyön suorat taloudelliset avustukset on tarkoitettu pääosin tällaisille köyhille.
Määritelmä toimeentulotuen saamisesta voi toimia yhtenä köyhyyden kuvaajana, mutta kaiken kattava se ei ole.
Köyhyysloukuiksi kutsutaan kannustavan politiikan aiheuttamia tilanteita, joissa erilaisten tukien ja vastaavien synnyttämä tulontasaus vie motivaation lisätulojen hankkimiselta. Kyse on siitä, että bruttotulojen kasvattaminen ei lisää käytettävissä olevia tuloja. Tämä koetaan loukuksi.
Tuloköyhyys ja köyhyysrajat
Puhutaan myös absoluuttisesta eli äärimmäisestä köyhyydestä. Juuri toimeentulotuilla pyritään estämään tilanne, jossa ravinnon, vaatetuksen ja asumisen vähimmäisedellytyksetkään eivät täyty. Maailmanpankki on määritellyt absoluuttisen köyhyyden rajaksi 2,15 dollaria päivässä, mikä tarkoittaa 64,50 dollaria kuukaudessa. On selvää, että Suomessa sellaisella rahamäärällä ei voi elää.
Tuloköyhyys tarkoittaa vähäisiä tuloja ja sen aiheuttamaa köyhyyttä. Köyhyysrajaksi määriteltiin Suomessa vuonna 2022 yhden hengen talouden osalta 16 910 euroa vuodessa eli noin 1 410 euroa kuukaudessa. Sen alapuolelle jäi 730 800 henkilöä eli 13,4 prosenttia väestöstä.
Suomessa oli joskus suuret tuloerot, mutta hyvinvointivaltion luonut politiikka kavensi tuloeroja huomattavasti. Samalla pienituloisten osuus pieneni pienenemistään ja saavutti huippunsa vuonna 1993, jolloin pienituloisten osuus oli 7,2 prosenttia väestöstä. Sen jälkeen pienituloisten määrä on kasvanut, samoin hyvin suurituloisten, eli tuloerot ovat voimakkaasti kasvaneet.
Köyhyyspolitiikan alku
Silloin kun suomalaisten pienituloisten osuus väestöstä oli pienimmillään, Suomessa elettiin syvän laman aikaa. Monien toimeentulo heikkeni nopeasti työttömyyden takia. Lama-ajalle tyypillisesti monet yritykset kaatuivat konkursseihin. Jotkut putosivat hyväosaisuudesta lähes pohjalle. Hankalinta oli, että tämä kaikki tapahtui niin monille yhtä aikaa. Toimeentulotukijärjestelmää ei ollut suunniteltu sellaista hetkeä varten, jolloin jopa yli viidesosa työvoimasta oli työttömänä.
Jälkikäteen on arvioitu, että suomalainen sosiaaliturvajärjestelmä kesti sittenkin hyvin tai melko hyvin. Toisaalta tuli selväksi, että järjestelmässä oli paljon vuotokohtia ja aukkoja, joista ihmisiä putosi väliaikaiseen tai pitkään kestäneeseen köyhyyteen.
Lama-aikana kolmannen sektorin toimijat, eri yhdistykset, Pelastusarmeija ja seurakuntien diakoniatyö etsivät keinoja huono-osaisimpien auttamiseksi edes lyhytaikaisesti. Pelastusarmeijan ilmaisen ruuan jakelusta syntyi käsite leipäjono. Vähän myöhemmin luotiin seurakuntien ruokapankit. Niihin, samoin kuin kaikkien ruoka-apua antaneiden järjestöjen jakeluihin, saatiin tärkeä lisätuki EU:n elintarviketuesta, jota Suomessa saatiin vuodesta 1995 lähtien.
Ruokapankit pitivät itseään protestina yhteiskunnalle, joka ei huolehdi köyhistänsä. Sen takia niiden ympärille koottiin vahva painostusryhmä, eduskunnan kuusi suurinta puoluetta, isoimmat työmarkkinajärjestöt ja suurimmat sosiaalialan järjestöt sekä keskeisimmät sosiaalipolitiikan asiantuntijat. Niistä muodostettiin kirkon Nälkäryhmä, jonka kannanotto Köyhyysongelman ratkaisua hakemassa julkaistiin vuonna 1998.
Nälkäryhmän kannanotosta tuli sellaisenaan vuonna 1999 muodostetun hallituksen hallitusohjelman osa. Se oli alku järjestelmälliselle köyhyyspolitiikalle, jolla köyhyyttä on pyritty estämään erillisin toimenpitein.
Köyhyyspolitiikan ongelmat
Köyhyyspolitiikka on herättänyt paljon kritiikkiä. On sanottu, että se ei kuulu hyvinvointivaltioon ja sen universalistiseen sosiaalipolitiikkaan. Toisaalta sitä on pidetty tosiasioiden poliittisena tunnustamisena.
Erillisen köyhyyspolitiikan ongelmana on pidetty sosiaaliturvan kohdentamista erikseen ja ennen muuta köyhille, koska sen arvellaan vähentävän sosiaaliturvaa yleensä ja lisäävän köyhyyttä. Köyhyyspolitiikan pelätään vähentävän sosiaalipolitiikan merkitystä kokonaishyvinvoinnissa ja ajavan ihmisiä marginaaliin päätarkoituksensa vastaisesti.
Ruoka-apua sanottiin väliaikaiseksi, mutta toisin kävi. Sen ei sanottu sopivan hyvinvointivaltioon, minkä takia siitä haluttiin päästä kokonaan eroon. Toiset taas ovat väittäneet, että leipäjonot voidaan lopettaa vain perusturvan merkittävällä korotuksella.
Näyttää siltä, että hyvin järjestettyä ruoka-apua voi hyvinvointivaltiossa olla, mutta sosiaaliturvan korvaaja se ei koskaan ole. Se ei ole myöskään köyhyyden mittari, mutta hyvinvoinnin vajeiden tunnistaja se on. Tämä näkyy hyvin keväällä 2024, jolloin köyhyyden tunnusmerkit pahenevat.
Nykyisen hallituksen köyhyyspolitiikka tähtää köyhien kannustamiseen työhön toimeentulotukea supistamalla ja leikkaamalla esimerkiksi asumistukea. Tämä aiheuttaa paljon vaikeuksia ja selvää köyhtymistä. Tutkimusten mukaan tukien vähentäminen ei vaikuta työllistymiseen. Kirkon diakoniatyössä tehdään joka päivä havaintoja köyhyysongelman pahenemisesta.
Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2024031411208