Luonnonoikeus

Ihmiset ovat tarkkailleet aina luontoa. Luonnosta on tehty havaintoja ja alettu nähdä säännönmukaisuuksia, joista on vähitellen kyetty tekemään johtopäätöksiä. Tähän tapaan ovat syntyneet luonnontieteet.

Jo varhain ruvettiin puhumaan luonnonlaeista. Sellaisiksi kutsutaan etenkin fysiikan ilmiöistä tehtyjä tieteellisiä yleistyksiä, jotka on muotoiltu havaintojen ja kokeellisten tutkimusten perusteella. Luonnonlakien on oletettu olevan samanlaisia kaikkina aikoina ja kaikkialla maailmankaikkeudessa. Siten maailmankaikkeuden on oletettu olevan samanlainen kaikissa suunnissa. Tähän on alkanut tulla yhä enemmän korjauksia ja tarkistuksia.

Luonnonoikeus antiikissa

Jo varhain ajateltiin myös ihmisluonto osaksi luontoa. Filosofian yksi tehtävä oli ihmisluonnon tutkiminen. Antiikin Kreikan filosofeista Aristoteles (384–322 eKr.) pääsi pisimmälle pyrkimyksessään selvittää rationaalisen ihmisen paikkaa ja tehtävää luonnon kokonaisuudessa.

Kun luonto ajateltiin asioiden ja ideoiden yleiseksi perustaksi, tämä koski myös oikeutta. Antiikin stoalaiselta filosofiselta koulukunnalta on peräisin määritelmä, jonka mukaan ”luonnonoikeus on yhteinen kaikille kansoille ja tunnistettavissa luonnollisen vaiston (instinctu naturae) eikä minkään sopimuksen perusteella”. Ihmisellä on tämän ajatuksen mukaan synnynnäinen kyky, jonka avulla hän pystyy ymmärtämään kaikkialla universumissa vallitsevan objektiivisen luonnonoikeuden.

Luonnonoikeus on siten Aristoteleen ja stoalaisten filosofiaan perustuva moraalifilosofinen näkemys. Luonnonlait ajateltiin perustavammanlaatuisiksi kuin ihmisten säätämät lait. Ne olivat ikuisia ja kaikille samoja, siis universaaleja.

Aristoteles ja stoalaiset kehittivät ajatusta ihmisten yhtäläisestä arvokkuudesta ja perusoikeuksista, joita kaikkien tulee kunnioittaa. Luonnonoikeus on kirjoittamaton laki, jolla on sijansa ihmisessä itsessään, hänen sydämessään.

Luonnonoikeuden käsitettä alettiin käyttää oikeudesta, joka on voimassa kaikille. Luonnonoikeus ymmärrettiin ikuiseksi ja muuttumattomaksi oikeudeksi, joka on kaikkia ihmisten luomia lakeja ylempi ja koskee myös eläimiä. Näin se määritellään myös roomalaisen oikeuden kokoelmassa Corpus iuris civilis.

Luonnonoikeus kristinuskossa keskiajalla

Luonnonlait antavat moraalisen ohjenuoran, sillä syvimmillään ihminen osaa erottaa oikean väärästä. Omantunnon käsite tulee tässä mielessä lähelle luonnonoikeuden perusteluja.

Keskiajalla antiikin luonnonoikeus sai kristillisen tulkinnan. Luonnonoikeus ymmärrettiin Jumalan antamaksi moraalinormistoksi, jota kutsuttiin myös luonnolliseksi moraalilaiksi. Käsitteillä luonnonoikeus ja luonnollinen laki ei ollut eroa keskenään. Luonnonoikeus oli valtiosta riippumaton, objektiivinen ja kaikkia koskeva luonnollinen oikeus, jonka alkuperä oli Jumalassa.

Luonnonoikeus ymmärrettiin Jumalan antamaksi moraalinormistoksi, jota kutsuttiin myös luonnolliseksi moraalilaiksi.

Luonnollinen moraalilaki oli luomisen yhteydessä annettu jokaiselle ihmiselle. Hänen ajateltiin saavan tietoa luonnonoikeuden sisällöstä järkensä ja omatuntonsa avulla. Se ei perustunut Jumalan ilmoitukseen tai ihmisten tekemiin sopimuksiin ja säädöksiin. Luonnonoikeus ei ollut riippuvainen yhteiskunnallisista instituutioista.

Luonnonoikeus takasi universaalin etiikan, kun kaikkien oletettiin tietävän, miten tulisi elää.

Luonnollisesta moraalilaista oli eri näkemyksiä, mutta yleisesti ajateltiin, että kymmenen käskyn normit sisältyvät siihen. Luonnonoikeus määriteltiin 1100-luvulla myös kultaiseksi säännöksi: luonnonoikeus on sitä, että jokainen kohtelee toista niin kuin toivoisi itseään kohdeltavan.

Luonnonoikeus Tuomas Akvinolaisen järjestelmässä

Luonnonoikeus ilmeni luonnossa toistuvuutena ja säännönmukaisuutena. Ihmisen toiminnassa se piti koossa taloutta, perhettä ja uskontoa. Luonnonoikeus myös kiistää vanhan kyynisen näkemyksen, jonka mukaan oikeus ei ole muuta kuin vahvemman etu.

Keskiajan läntisen kirkon tärkein oppinut Tuomas Akvinolainen (1225–1274) laati monimutkaisen oikeudellisen hierarkian. Sen huipulla oli Jumalan asettama ikuinen laki, jonkinlainen universumia ohjaava suunnitelma ja sen alalajeja olivat pyhien kirjoitusten jumalallinen laki ja inhimillisen toiminnan luonnonoikeus.

Politiikkaa Akvinolainen ei pitänyt kirkkoisä Augustinuksen (354–430) lailla rangaistuksena perisynnistä vaan Aristoteleen tapaan ihmisten luonnollisena taipumuksena yhteiseloon. Parhaassa tapauksessa yhteiskunnassa toteutuivat luonnonoikeuden periaatteet kuten oikeudenmukaisuus ja hyvä tahto. Teknisiä kysymyksiä, kuten rahajärjestelmää, ei ollut tarpeen johtaa luonnonoikeudesta, sillä moraalisin perustein niitä ei voinut ratkaista.

Tuomas päätyi kahden miekan oppiin eli maallisen ja kirkollisen vallan rinnakkaiseloon, jossa molemmilla oli autonomia omalla tontillaan ja molempien oikeutus nojasi Jumalan tahtoon. Politiikka oli osa universumin suurta järjestystä ja Jumalan luomistyötä.

Toisen universalismin tulkinnan mukaan oikeuden perusta on yhteisessä luonnonoikeudessa, jonka perusteella teot ja tavat voi jakaa hyviin ja huonoihin. Toinen perustuu käsitykseen yhteisestä ihmisluonnosta. Jälkimmäinen näkemys on abstraktimpi. Sen mukaan samantyyppiset motiivit ohjaavat ihmisiä ja luonnonoikeuden tulee ensisijaisesti turvata ihmisten oikeudet valinnoissaan.

Luonnonoikeus kapenee

Jo Tuomas Akvinolainen oli päätellyt, että luonnonoikeuksista ei voi johtaa maallisia oikeuksia. Uuden ajan alussa alkoi löytyä uusia vivahteita. Salamancan kaupungissa Madridista luoteeseen yliopisto alkoi kehittyä voimakkaasti 1500-luvulla, kun teologian tutkimus keskittyi aikakauden poliittisten, moraalisten, taloudellisten ja uskonnollisten ongelmien pohtimiseen. Maineikas Salamancan koulukunta loi perustan kansainväliselle oikeudelle. Se jatkoi Akvinolaisen ajatusta siirtämällä maalliset sopimukset pois luonnonoikeudesta kansanoikeuteen, joka oli oikeastaan kansojen välistä oikeutta tai kansojen tai hallitusten välisten suhteiden käsittelyä. Kirkolla ei ollut niissä osuutta eikä hallitsijoiden yläpuolella ollut auktoriteetteja.

Salamancan koulukunta piti luonnonoikeuksia synnynnäisinä, ja niistä tärkeimpänä itsemääräämisoikeutta. Tuomas Akvinolainen oli pitänyt oikeutta ”itsen omistamiseen” yhteisenä kaikille järjellisille olennoille. Nyt sitä alettiin pitää luovuttamattomana, universaalina oikeutena.

Politiikan käsitteet kehittyivät hitaasti ennen kuin käytössä oli sana tai ajatus valtiosta. Italialainen Niccolò Machiavelli (1469–1527), alkoi käyttää valtion käsitettä siihen kytkeytyvästä valtarakenteesta ja hallitsijan asemasta. Hän irrotti politiikan moraalista, uskonnosta ja luonnonoikeudesta. Politiikassa oli kyse vallasta sekä sen käyttämisestä ja säilyttämisestä. Oli vain vallanpitäjiä ja vallankäytön kohteita. Valtio oli hallitsijan vallankäytön alusta.

Luonnonoikeus keskipisteeksi 1600-luvulla

Luonnonoikeus nousi poliittisen ajattelun keskiöön 1600-luvulla, jolloin reformaatiot ja katolisten hallitsijoiden sortotoimet protestantteja vastaan eli vastareformaatio ja niiden mukaiset tuhoisat uskonnolliset konfliktit lisäsivät motivaatiota tällaisten kysymysten pohdintaan.

Keskeinen ajattelija tässä oli hollantilainen humanisti ja juristi Hugo Grotius (1583–1645). Hän vetosi teoksissaan luonnonoikeuteen, joka takasi kaikille yhteisen oikeuden kaupankäyntiin ja merialueisiin, joita ei voinut omistaa. Aristotelesta seuraten hän piti luonnonoikeuden alkuperäisenä lähteenä sosiaalisuutta, jonka vuoksi ihmiset haluavat elää yhteisöissä. Hän ei johtanut oikeutta luonnonlaeista tai Jumalasta, vaan hänen mielestään ihmisillä oli oikeus neuvotella keskenään yhteisöjensä pelisäännöistä ”niin kuin Jumalaa ei olisi olemassa” (etsi Deus non daretur). Luonnonlaista alkoi tulla ihmisen luoma konstruktio.

Englantilainen Thomas Hobbes (1588–1679) esitti kirjassaan Leviathan (1651) pessimistisen kuvan valtiosta, joka ei perustunut ajatuksiin poliittisen yhteisön luonnollisuudesta. Politiikan piti suojella ihmistä omalta luonnoltaan, koska elämä oli luonnontilassa kaikkien sotaa kaikkia vastaan. Ihmisten kannatti perustaa yhteisö eli valtio ja antaa valta suvereenille hallitsijalle, koska niin siirryttiin anarkiasta lailliseen järjestykseen. Laki ei juontunut luonnonoikeudesta. Hallitsija saattoi olla paha, teoksen nimikin viittasi raamatulliseen merihirviöön, mutta oli parempi pelätä yhtä pahaa kuin olla sodassa kaikkia vastaan.

Saksalainen oikeustieteilijä ja filosofi Samuel Pufendorf 1632–1694) piti Hobbesin luonnontilaa yksipuolisena. Hän uskoi ihmisen sosiaalisuuteen ja lähimmäisenrakkauteen sekä kykyyn sopia ja neuvotella. Ihminen ajoi omaa etuaan, mutta pystyi myös sitoutumaan jaettuihin päämääriin. Hän esitti luonnonoikeudesta tulkinnan, jonka mukaan se oli peräisin Jumalalta, mutta sen luonne oli avoin. Jumala ei ollut antanut luonnonoikeudelle muuta sisältöä kuin kehotuksen säilyä hengissä ja elää rauhanomaisesti. Oikeaa ja väärää ei voitu johtaa luonnosta, vaan kyse oli fysikaalisten tosiasioiden päälle rakentuvista moraalisista olioista. Yhteiskunnallisia suhteita varten tarvittiin auktoriteetti, suvereeni valtio. Se ei ollut hirviö, vaan luonnollinen seuraus ihmisten kanssakäymisestä.

Preussin ”valistuneen itsevaltiaan” Fredrik Suuren (1712–1786) neuvonantajana toiminut Christian Wolff (1679–1754) ajatteli maailman toimivan ja ”täydellistyvän” kaikkialla yhtäläisten luonnonoikeuden periaatteiden mukaan. Täydellistymisen varmistaminen kuului valistuneelle hallitsijalle, sitä ei voinut jättää ihmisten sopimusten varaan. Kansainvälisissä suhteissa toimi universaali kansanoikeus, joka jakautui luonnonoikeudelliseen ja sopimuksenvaraiseen. Edelliseen lukeutuivat moraaliperiaatteet kuten ihmisoikeudet.

Luonnonoikeus siirtyy ihmisyysajatuksiin

Kansanoikeus korvautui 1800-luvun mittaan vähitellen kansainvälisellä oikeudella. Sen perustana eivät olleet enää luonnonoikeuden moraaliset periaatteet vaan valtioiden keskinäiset sopimukset ja normit. Ajattelua alkoi hallita oikeuspositivismi, jonka mukaan lait ovat ihmisten laatimia, eikä niiden ja moraalin välillä ole välttämätöntä yhteyttä.

Myöhemmin universalismiksi voitiin ajatella yksinkertaisesti se, että poliittisen ajattelun keskiössä ovat yleiset ja yleispätevät ideat. Eurooppalaista yhtenäisyyttä ja rauhaa on haettu erilaisista universalistisista ideoista luonnonoikeudesta talouteen ja kansainväliseen kauppaan. Universalistisia käsityksiä oikeudesta sekä eurooppalaisesta ylemmyydestä on käytetty historian aikana oikeutuksena kolonialismille ja imperialismille.

Universalismi on juurtunut syvälle Euroopan ideaan. Sen mukaan keskeisten periaatteiden tulisi koskea kaikkia. Oikeastaan myös ajatus historiasta on eurooppalaista yhteisöä ohjaava periaate.

Yksilöä korostaneen eurooppalaisen humanismin ja renessanssin myötä luonnonoikeudelliset ideat yksilönvapaudesta ja itsemääräämisoikeudesta irtautuivat poliittisista auktoriteeteista ja sosiaalisesta asemasta: ne alettiin vähitellen mieltää ihmisyyteen ylipäänsä liittyviksi universaaleiksi oikeuksiksi.

Ihmisoikeuksien perusta

Kun ihmisoikeuksista alettiin puhua yhä enemmän, niille ryhdyttiin etsimään pitävää perustaa. Uskontoa tai Jumalaa ei pidetty objektiivisena ja mahdollisena perustana universaalille ajattelulle. Sen takia alettiin jälleen vedota luonnonoikeuteen, niin ”jumalallinen” kuin se olikin.

Antiikin maailmassa ihmisarvo oli osa luonnonoikeutta. Sitä perusteltiin luonnon järjestyksellä, ihmisyydellä, järkiperäisellä pohdinnalla ja jumalten tahdolla. YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa vuodelta 1948 esitetään samassa hengessä, että ihmisellä on aina ja kaikkialla oikeuksia, jotka eivät ole ihmisen laatimia vaan ne ovat erottamaton osa ihmistä hänen syntymästään asti.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2024040915620