Kun omat voimat eivät riitä – kotiin annettavan tuen edellytykset ikääntyvillä
Ikääntyvien elinvuosien ja toimintakyvyn parantuessa odotuksia sosiaalipalvelujen kantokyvyn osalta ladataan vanhusten kotona asumisen edellytyksiin. Luotetaan siihen, että kotona asuminen ja sen tukeminen pienentävät palvelujen kustannusrasitusta. Kotona asuminen ei kuitenkaan vähennä kustannuspaineita missä tahansa tilanteessa, eikä ole vanhusten hyvinvoinnin näkökulmasta aina perusteltua.
Voidaan kysyä, milloin toimintakyky on riittävä itsenäiseen suoriutumiseen yksilön hyvinvoinnin ja sosiaaliturvan ylläpidon näkökulmasta. Ideaalitilanne on, että ihmisten toimintakyky säilyy myös vanhuudessa. Toisin sanoen toimintakyky on sellainen, että ihminen on kognitiivisilta edellytyksiltään itsenäiseen päätöksentekoon kykenevä, suoriutuu itsenäisesti arkipäivän askareista ja pystyy arvioimaan avun tarvettaan. Kun pukeminen, kaupassakäynti, ruuanlaitto ja siivoaminen onnistuvat tilanne on hyvä.
Jos ikäihminen tarvitsee apua lumitöiden tekemiseen, kodin pieniin remonttitöihin, siivoamiseen ja kaupassakäyntiin suuri osa pystyy järjestämään apua itse organisoimalla ja omin varoin. Tällöin toiminnanvajavuuksista syntyvä haitta pystytään ylittämään omin ratkaisuin.
Jos itsenäisen liikkumisen edellytyksenä on voimassa oleva ajokortti, liikuntakyky rapistuu sisätiloissa liikkumiseen, selkä ei kunnolla taivu omien kengännauhojen sitomiseen, erilaisia terveyshuolia ilmaantuu, pesulla käymisen kaatumisriski kasvaa, eikä ruuan laittoa ole tullut omien voimien tunnossa opeteltua, pienetkin muutokset elämäntilanteessa voivat muuttaa palvelutarvetta ratkaisevasti. Esimerkiksi ratkaiseva muutos on tyypillisesti puolison pääseminen (tai ”joutuminen”) tehostettuun palveluasumiseen, hänen kuolemansa tai vaikkapa oman ajoluvan menetys.
Itsenäisen kotona asumisen edellytysten arviointi
Kotona asuminen ei ole ikääntyvien hyvinvoinnin, sosiaalipalvelujen kautta saatavan tuen ja muun sosiaaliturvan näkökulmasta järkevää missä tilanteessa tahansa. Mikäli avun tarve on suuri ja edellyttää esimerkiksi kotipalvelutyöntekijän käyntejä useasti viikossa, nousevat kustannukset pitkien välimatkojen maassa nopeasti. Puhumattakaan tilanteesta, jossa asiakkaan hyvinvointi vaatii enemmän kuin yhden käynnin päivässä. Ikääntyvien turvallisuuden tunnetta ei näissä tilanteissa pysty parantamaan etäseuranta, sillä avun saaminen voi kestää ja olla epävarmaa.
Ikääntyvien palvelutarpeen arviointia ja tarvittavan avun koordinointia on pyritty parantamaan ja yhdenmukaistamaan eri keinoin. Esimerkkeinä voidaan mainita ikääntyvien tiedottaminen oikeuksistaan, työntekijöiden koulutus ja vaikkapa RAI-arviointimittaristo. Mittaristo arvioi mm. arkisuoriutumista, kognitiota, sosiaalista aktiivisuutta ja asiakasohjauksen tilannetta. Kun asiakas saa pitkäkestoisesti palvelua, arviointi on nykyohjeistuksen mukaan säännöllistä. Asiakkaan voinnin arvioinnin lisäksi tarvittaisiin myös hänen elämäntilanteensa ja tarpeidensa arviointia sekä palveluiden ja muiden tuen muotojen kohdentamista tarpeiden mukaisesti. Arvioinnin tulisi olla kokonaisvaltaista, eikä kysymys saisi olla tuen muotoja ratkaistaessa vain terveyspalveluista.
Ikääntyvien palvelutarpeen arviointia ja tarvittavan avun koordinointia on pyritty parantamaan ja yhdenmukaistamaan eri keinoin.
Vaikka omakoti- tai rivitalossa asuva ikääntyvä kykenisi puolison kuoltua pukeutumaan ja laittamaan ruokansa, voi kaupassa käyminen, postilaatikolla piipahtaminen ja lumitöiden tekeminen olla ylivoimaista. Ehkä yhteydenpito muihinkaan ei suju enää entiseen malliin, esimerkiksi kännykän käyttö on saattanut alkaa tuottaa vaikeuksia. Alkaneet muistivaikeudet näkyvät, kun keittolevy jää toistuvasti päälle. Mittareiden käyttöön on sisällyttävä esiymmärrys (”käyttöteoria”) ikääntymisen ja tuen muotojen hyvinvointivaikutuksista.
Tuen muotojen tuotannossa käytettäviä resursseja kohdennettava uudestaan
Tuen muotoja ja niiden tuottamia kokonaisuuksia on myös kyettävä ajattelemaan uudestaan ylläpidettäessä vanhusten hyvinvointia. Missä määrin esimerkiksi on järkevää vanhusten hyvinvoinnin ja palvelutuotannon näkökulmasta jättää toisen vanhuksen aineeton resurssi (toimintakyvyn ja läsnäolon tuottamat mahdollisuudet) huomiotta, kun puolison toimintakyky romahtaa? Onko esimerkiksi järkevää siirtää toinen tehostettuun palveluasumiseen ja mahdollistaa toiselle vuokra-asuminen taajaman keskustassa vai voisivatko molemmat saada paikan palveluasunnosta? Parempikuntoinen ikääntynythän ei kuluta juurikaan henkilökuntaresurssia ”tehostetun palvelun” merkityksessä vaan pikemminkin parhaimmillaan tuo asumisyksikköön oman tukensa. Tuki voi olla puolison ruokailuissa ja vessakäynneissä avustamista, ulkoiluttamista, päivittäistä hyvien hetkien tuottamista ja niin edelleen.
Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2024040915627