Ihmisoikeudet – osa 2
Ihmisoikeuksista puhuttaessa vedotaan hyvin tavallisesti YK:n yleismaailmalliseen ihmisoikeuksien julistukseen vuodelta 1948. Siinä ihmisoikeudet saivat universaalin ja kaikkia koskevan aseman ja yleishumaanin perustelun. Ihmisoikeudet eivät olleet enää vain eettinen perusta käyttäytymiselle, vaan niistä tuli osa kansainvälistä juridiikkaa.
Yhdistyneet Kansakunnat (YK) perustettiin 1945 San Franciscossa. Sen perustamisasiakirjassa todettiin yhdeksi YK:n tarkoituksista ihmisoikeuksien kunnioittaminen ja inhimillisten perusvapauksien edistäminen rotuun, sukupuoleen, kieleen tai uskontoon katsomatta.
Vuonna 1946 YK:n talous- ja sosiaalineuvosto (UN Economic and Social Council ECOSOC) asetti ihmisoikeuskomission, jonka puheenjohtajaksi tuli Yhdysvaltain presidentin puoliso Eleanor Roosevelt (1884–1962). Sen valmisteleman esityksen YK:n täysistunto hyväksyi Yleismaailmallisena Ihmisoikeuksien julistuksena joulukuussa 1948.
Vasta YK:n peruskirja ja Ihmisoikeuksien julistus antoivat valtioille oikeudellisia perusteita puuttua toisten valtioiden sisäisiin ihmisoikeusloukkauksiin. Ennen toista maailmansotaa ei ollut kansainvälistä lakia ihmisoikeuksista. Asiakirjat nostivat ihmisoikeuskysymykset ensimmäistä kertaa näkyvästi kansainväliseen politiikkaan ja loivat perustan ihmisoikeusjärjestelmälle.
Ihmisoikeuksien käsite oli varsin vähän aikaa aikaisemmin ollut yli vuosisadan ajan saatettuna sangen huonoon valoon. Nyt se teki hämmästyttävän nopean paluun ja koki renessanssin, ei enää ainoastaan läntisenä vaan globaalina käsitteenä.
Ihmisoikeuksien nousu
Ihmisoikeuksien renessanssi oli alkanut liittoutuneiden puolella toisen maailmansodan aikana. Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt (1882–1945) esitti tammikuussa 1941 vuotuisessa kongressille pitämässään puheessa visionsa maailmasta, joka perustui neljälle inhimilliselle vapausoikeudelle: puheen- ja mielipiteenvapaudelle, uskonnon harjoittamisen vapaudelle, oikeudelle riittävään toimeentuloon ja oikeudelle elää ilman pelkoa. Vapaus merkitsi hänelle ihmisoikeuksien ylivaltaa kaikkialla.
Elokuussa 1941 Roosevelt ja Britannian pääministeri Winston Churchill (1874–1965) allekirjoittivat Atlantin julistukseksi nimetyn asiakirjan, joka hahmotteli liittoutuneiden päämääriä sodassa sekä sodanjälkeistä maailmaa ja uutta järjestelmää turvallisuuden takaamiseksi. Yhdysvallat ei ollut vielä sodassa. Julistus korosti rauhaa ja toisti Rooseveltin neljästä vapausoikeudesta kaksi viimeisintä. Perustamisvaiheessa olleen YK:n julistuksessa uudenvuodenpäivänä 1942 liittoutuneiden hallitukset ilmaisivat voiton olennaisen tärkeäksi, jotta säilytettäisiin ihmisoikeudet ja oikeudenmukaisuus. Vuoden 1944 puheessaan vuoden alussa kongressille presidentti Roosevelt nosti esiin oikeudet terveyteen, koulutukseen, työhön, ravintoon, vaatteisiin, asuntoon ja lepoon.
Välitön syy ihmisoikeuksien nopeaan elpymiseen oli tietoisuuden kasvaminen natsien julmuuksista sodan aikana. Pahuutta ei osattu selittää. Ihmisoikeuksien kieli tuntui sopivammalta ja Nürnbergin oikeudenkäynti loi suosiollisen kontekstin ihmisoikeusajattelun laajenemiseksi.
Äänestys ihmisoikeuksista YK:ssa
YK:n organisaatio luotiin vakiinnuttamaan uusi maailmanjärjestys, joka olisi sopusoinnussa niiden periaatteiden kanssa, joiden puolesta oli sodittu. Voimakkaimmin ihmisoikeuksiin ja niiden mukaiseen ajatteluun sitoutuivat pienet valtiot. Päättäväisesti lobbaustyötä tehneillä kansalaisjärjestöillä oli suuri rooli siinä, että ihmisoikeudet olivat esillä jo YK:n perustavassa San Franciscon kokouksessa vuonna 1945. Vaikuttamistyössä olivat aktiivisesti mukana myös ekumeeniset järjestöt ja katolinen kirkko, samoin monet juutalaisten ryhmät.
Yleiskokouksessa joulukuussa 1948 kaikkiaan 48 jäsenvaltiota äänesti ihmisoikeusjulistuksen puolesta. Yksikään valtio ei äänestänyt sitä vastaan, mutta kahdeksan valtiota pidättäytyi äänestämästä. Niiden joukossa oli kuusi sosialistista valtiota (Jugoslavia, Neuvostoliitto, Puola, Tshekkoslovakia, Ukraina ja Valko-Venäjä) sekä Saudi-Arabia ja Etelä-Afrikka.
Silmiinpistävä yhdistävä tekijä epäluuloisissa tai epävarmoissa valtioissa eli äänestyksestä pidättäytyneissä oli se, että ne edustivat jotakin muuta kuin länsimaisia arvoja. Valtioiden määrä ja samalla YK:n jäsenien lukumäärä on 1940-luvusta huomattavasti kasvanut erityisesti siirtomaiden itsenäistymisen takia.
Ihmisoikeusjulistus on länsimainen ja liberaali
Ihmisoikeusjulistusta YK:ssa valmistellut komissio tunsi luonnollisesti YK:n jäsenvaltioiden uskonnollisen ja ideologisen moninaisuuden. Sen takia se jätti ihmisoikeuksien filosofisen perustan vähälle huomiolle. Koska natsismi vahingoitti ihmisoikeuksia teoriassa ja käytännössä, ne luotiin natsi-ideologian vastustajiksi. Samalla ne edustivat sitoutumista jonkinlaiseen uus-lockelaiseen poliittiseen teoriaan.
Luonnollisten oikeuksien käsite korvattiin ihmisoikeuksien käsitteellä, millä eliminoitiin viittaukset kiistanalaiseen luonnonoikeuteen. Julistus kumoaa traditionaalisen luonnollisten oikeuksien perustan, mutta ei luo sen tilalle mitään muuta perustelua. Strategiana oli etsiä yhteisymmärrystä normeista mutta ei perustavanlaatuisista arvoista tai uskomuksista. Ihmisoikeuksien käsite on kuitenkin riittävän samankaltainen kuin John Locken luonnollisten oikeuksien käsite sopiakseen länsimaiseen liberaaliin traditioon. Tämä taas tekee sen alttiiksi kahdenlaiselle kritiikille: se on sekä länsimainen että liberaali.
Ihmisoikeuksien käsite jää filosofisesti melko perustelemattomaksi. Julistus itsessään näyttäytyy länsimaisena korostuksillaan, joissa painotetaan enemmän oikeuksia kuin velvollisuuksia, yksilöllisiä oikeuksia enemmän kuin yhteisöllisiä sekä kansalais- ja poliittisia oikeuksia enemmän kuin taloudellisia, sosiaalisia ja kulttuurisia oikeuksia. Samoin sen länsipainotus näkyy siinä, että julistuksesta puuttuu kokonaan huoli imperialismista. Ongelma on myös siinä, että ihmisoikeusjulistus ei osoita juuri kunnioitusta maailman eri kulttuureja kohtaan.
Nykyaikainen ihmisoikeuksien käsite on perinyt valistusajasta normatiivisen luonteen. Oikeastaan se on hahmoteltu hallituksia varten, jotta ne tietäisivät, mitä pitää tehdä ja mitä ei. Siten se on lähellä oikeuspositivismia.
Ihmisoikeusjulistuksen jälkeen
Kylmän sodan ensimmäisinä vuosikymmeninä ihmisoikeuksien merkitys oli melko vähäinen. Julistuksen allekirjoittaneet hallitukset pitivät tavoitteita tärkeinä, mutta eivät katsoneet niitä itseään sitoviksi. YK oli julistuksellaan sitoutunut ihmisoikeuksiin ja niiden noudattamiseen, mutta sillä ei ollut keinoja päättää mitä tehdään, jos suvereeni valtio rikkoi ihmisoikeuksia, sillä se oli sitoutunut kunnioittamaan myös valtion suvereenisuutta.
Ihmisoikeusjulistuksen hyväksymisen jälkeen alkoi hidas kansainvälisten ihmisoikeuslakien säätämisen ja ihmisoikeusinstituutioiden rakentamisen vaihe.
Ihmisoikeusjulistuksen hyväksymisen jälkeen alkoi hidas kansainvälisten ihmisoikeuslakien säätämisen ja ihmisoikeusinstituutioiden rakentamisen vaihe. Kylmä sota esti todellisen kehityksen. Kommunistiset valtiot syyllistyivät jatkuvasti vakaviin poliittisten ja kansalaisoikeuksien rikkomuksiin, ja länsi oli osallisena massiivisissa ihmisoikeusloukkauksissa joko suoraan tai tukemalla antikommunistisia diktatuureja.
Eri puolilta maailmaa lähetettiin YK:lle vuosittain tuhansia valituksia, mutta vuodesta 1948 aina 1960-luvun lopulle YK:n ja koko ”kansainvälisen yhteisön” kyky suojella ihmisoikeuksia oli rajallinen. Kylmä sota voimisti valtioiden haluttomuutta alistaa ihmisoikeuksia kansainväliseen säätelyyn, ja Yhdysvallat ja Neuvostoliitto käyttivät ihmisoikeuskieltä propagandassaan toisiaan vastaan. Siksi ihmisoikeudet joutuivat taas politiikan marginaaliin.
Maailmanlaajuinen kolonisaation purkamisliike eli siirtomaiden itsenäistyminen tuotti maailmaan paljon uusia valtioita ja myös YK:lle monia uusia jäseniä. Se loi uudenlaisia painotuksia YK:n ihmisoikeusagendalle, kuten dekolonisaation, kansojen itsemääräämisoikeuden ja antirasismin.
Vähitellen ihmisoikeudet nousivat merkityksellisempään asemaan 1960-luvulta lähtien. Suuri rooli oli kansainvälisillä järjestöillä. Niiden määrä ja painoarvo kasvoi, ja monet niistä keskittyivät ihmisoikeuksiin. Ne tekivät aloitteita, seurasivat ihmisoikeustilannetta ja reagoivat loukkauksiin. Samalla kun järjestöt saivat ääntään kuuluviin, suurvaltojen ihmisoikeuksista käymän keskustelun rinnalle alkoi 1970-luvulla nousta pohjoisen ja etelän välinen ristiriita.
Sitovista ihmisoikeussopimuksista ensimmäinen oli YK:n yleiskokouksessa 1965 hyväksytty ja vuonna 1969 ratifioitu rotusyrjinnän vastainen yleissopimus (Convention on the Elimination of Racial Discrimination). Aihepiiri ja uudet jäsenvaltiot tuottivat uudenlaista aktivismia. Erityisen huomion kohteiksi joutuivat Chile, Etelä-Afrikan tasavalta ja Israel. Uusi antikolonialistinen ja antirasistinen linja auttoi hälventämään väitteitä, että ihmisoikeudet ovat läntisiä. Toisaalta uusien huomioiden yksipuolisuus, jota Neuvostoliitto osasi hyödyntää, uhkasi ihmisoikeuksien universaalisuutta.
Kaksi pitkään valmisteltua kansainvälistä yleissopimusta, toinen poliittisia ja kansalaisoikeuksia, toinen taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva (International Covenants on Civil and Political, and on Economic, Social and Cultural, Rights), hyväksyttiin YK:n yleiskokouksessa joulukuussa 1966. Sopimuksien päätettiin tulevan kansainvälisellä tasolla voimaan kuitenkin vasta vuonna 1976, mikä tapahtui myös Suomessa. Yleismaailmallinen ihmisoikeusjulistus ja vuoden 1966 yleissopimukset muodostavat yhdessä kansainvälisen ihmisoikeuslainsäädännön ytimen. Niistä käytetään yhteisnimitystä International Bill of Rights (suomeksi Kansainvälinen ihmisoikeusasiakirja).
Kansanliikkeet ihmisoikeuksien puolesta
Tärkeä vaihe ihmisoikeuksien merkityksen vahvistumiselle oli Yhdysvalloissa mustan väestön kansalaisoikeusliike, mustien kamppailu tasaveroisesta asemasta vuodesta 1954 lähtien. Väkivallattoman rotuerottelua vastustavan liikkeen johtohahmoksi kohosi baptistipastori Martin Luther King (1929–1968). Kehitys kulminoitui, kun peräti 250 000 henkilöä osallistui rauhanomaiseen mielenosoitusmarssiin Washington DC:ssä elokuussa 1963. Vuonna 1964 säädetyllä kansalaisoikeuslailla rotuerottelu tehtiin laittomaksi.
Kansalaisoikeusliikkeen vaatimukset alkoivat 1960-loppua kohden sekoittua Vietnamin sodan vastustukseen, kehitysavun ja itsenäistyneiden siirtomaiden puolesta puhumiseen sekä liikehdintöihin eri tavalla oikeudettomien puolesta sekä vanhoja auktoriteetteja vastaan. Yhdysvaltojen mustien kansalaisoikeustaistelun rinnalle alkoi levitä vaatimuksia Etelä-Afrikan apartheid-politiikan lopettamisesta.
Sorrettujen puolesta toimiminen, rotusorron vastustaminen, nälänhädän uhrien esille tuominen ja muut vastaavat tavoitteet olivat kaikki ihmisoikeuksien sekä ihmisen arvon ja arvokkuuden puolustamista, mutta vain harvoin niitä niputettiin tuon käsitteen alle.
Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2024061753357