Ihmisoikeudet – osa 3

ETY-kokouksen taustalla oli 1970-luvun alun liennytys, jossa keskeistä olivat niin sanottu Saksojen perussopimus sekä Itä- ja Länsi-Saksan tunnustaminen. Kun perussopimus 8.11.1972 allekirjoitettiin, alkoivat monenkeskiset neuvottelut.

Ihmisoikeudet Helsingin ETY-kokouksessa 1975

Länsimaiden toivomuslistalla ETY-kokoukseen valmistauduttaessa olivat erilaisten vapauksien, kuten henkilöiden, työvoiman ja kirjallisuuden vapaan liikkumisen edistäminen sekä viisumivapaus ja radio-ohjelmien häirinnän lopettaminen. Neuvostoliitto tavoitteli puolestaan poliittisen turvallisuuden lisäämistä ja Euroopan valtioiden rajojen julistamista loukkaamattomiksi sekä maiden välisten taloudellisten, teknologisten ja sivistyksellisten suhteiden edistämistä.

Valmisteluissa asiat ryhmiteltiin ”koreihin”, joista ensimmäinen koski turvallisuuskysymyksiä, toinen taloutta, tiedettä, teknologiaa ja ympäristönsuojelua, sekä kolmas inhimillistä yhteistyötä. Kokouksen asialista oli tiedossa jo vuonna 1973.

Sosialistiset maat korostivat toisen korin aluetta, josta oli tehty jo monia kansainvälisiä sopimuksia ja jonka alueella vallitsi yhteisymmärrys. Uusi asiaryhmä oli ympäristökysymykset. Kolmas kori oli vaikea, ja erityisen vaikeita olivat sen kaksi ensimmäistä osa-aluetta, ihmisten väliset yhteydet ja tiedonvälitys. Neuvostoliiton johtama valtioryhmä edellyttikin, että ehdotusten toimeenpano riippuisi kunkin maan laeista ja käytännöistä.

Ydinkysymykseksi muodostui, tunnustettaisiinko sosialististen maiden vakiintuneet menettelytavat legitiimeiksi vai saisivatko länsivallat välineen idän ihmisoikeusasioiden arvostelemiseksi.

Huippukokouksessa 30.7.–1.8.1975 lännen mielestä ETYK-maiden oli yhdessä varmistettava ihmisoikeuksien toteutuminen eikä niiden käytäntöön soveltamisesta saanut pitää toisten sisäisiin asioihin puuttumisena. Neuvostoliiton johtaja Leonid Brezhnev (1906–1982) korosti, ettei yhdenkään valtion tulisi yrittää sanella muille kansoille tapaa, millä niiden piti hoitaa sisäiset asiansa. Neuvostoliitto torjui siten kansainvälisen sosiaalisen vastuun soveltamisen ihmisoikeuksiin.

Helsingissä allekirjoittajavaltiot tunnustivat Euroopan sodanjälkeiset rajat sekä jaon kahteen ideologisesti vastakkaiseen leiriin. Tämä oli Helsingin huippukokouksen oloja vakiinnuttava tulos. Samalla valtiot sitoutuivat noudattamaan ihmisoikeuksia. Tämä osoittautui yleiskokouksen merkittävimmäksi ja voimakkaimmin muutoksiin johtaneeksi päätökseksi. ETY-kokous oli osin ristiriitainen, mutta sen pääajatus kansainvälisten suhteiden demokratisoinnista eteni.

Lopulta kylmän sodan jatkuvasti esillä pidetty ”voimatasapaino” oli sillä tavoin epävakaa, että neuvottelut sen ylläpitämisestä avasivat merkittävän reitin ihmisoikeuksien uudelle etenemiselle.

Ihmisoikeudet ja Itä-Eurooppa

Kolmannen korin kysymykset ja niistä etenkin Itä-Euroopan ihmisoikeusolosuhteet nousivat keskustelussa esiin nopeasti. Itä-Euroopan toisinajattelijat saivat päätösasiakirjasta hyödynnettävissä olevan välineen. Syntyi uusia, aluksi salaisia kansalaisoikeusliikkeitä. Siellä, missä julkinen keskustelu kansainvälisellä tasolla oli mahdollista, esimerkiksi ekumeenisen liikkeen kokouksissa, pyydettiin huomiota ja toimenpiteitä Neuvostoliiton ja sen liittolaisten ihmisoikeusrikkomuksiin.

Helsingin ETY-kokouksen päätösasiakirja oli neuvostojohdolle oikeastaan taktinen virhe. Ainakaan se ei ollut kyennyt aavistamaan, millaisen murtuman se kykeni tekemään Euroopan kahtia jakaneeseen rautaesirippuun. Julkaistusta päätösasiakirjasta ihmiset saivat lukea, millaisten oikeuksien turvaamiseen heidän maansa oli sitoutunut. Ja vaikka niihin vetoaminen oli käytännössä vaikeaa, periaatteellisella tasolla se oli mahdollista, mihin rohkeimmat myös tarttuivat.

Kun Jimmy Carter (s. 1924) tuli Yhdysvaltain presidentiksi vuonna 1977, hän otti ulkopolitiikkansa yhdeksi ohjenuoraksi ihmisoikeudet. Tämä oli oikeastaan uusi innovaatio. Ihmisoikeustyöhön erikoistuneet kansalaisjärjestöt levittivät vaikutusvaltaansa voimakkaasti. Esimerkiksi Amnesty International sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1977.

Helsingin sopimuksen mukaisia ihmisoikeuksiin keskittyviä kansalaisoikeusjärjestöjä alettiin perustaa myös Neuvostoliitossa, mutta niiden jäseniä vainottiin ja rangaistiin. Vastaavia vainoja oli myös muissa kommunistisissa maissa, ja poliittisten vankien lukumäärä kasvoi. Nyt heidän kohtalonsa ei pysynyt enää samalla tavoin salassa kuin ennen, vaan niitä pystyttiin seuraamaan. Tunnetuimpia olivat Nobelilla palkittu venäläinen Andrei Saharov (1921–1989) sekä kirjailija Aleksander Solženitsyn (1918–2008). Tällaisilla ryhmillä oli lopulta iso rooli Itä-Euroopan murroksessa.

Tshekkoslovakiassa syntyi kirjailija Václav Havelin (1936–2011) johtama kansalaisoikeusliike, jota alettiin kutsua uutenavuotena 1977 julkaisemansa peruskirjan mukaan Charta 77 -liikkeeksi.

Kirkot Itä-Euroopassa

Katolinen kirkko valitsi lokakuussa 1978 paaviksi puolalaisen kardinaalin ja Krakovan arkkipiispan Karol Wojtyłan (paavi Johannes Paavali II, 1920–2005), joka vieraili kesäkuussa 1979 kotimaassaan. Matka herätti kansallisen innostuksen, mitä Neuvostoliitto kritisoi. Paavin vierailua seurasi liikehdintää ja riippumattomia ammattiyhdistyksiä, joista muotoutui Lech Wałesan (s. 1943) johtama Solidaarisuus-liike.

Itä-Saksassa liikehdintä alkoi vuonna 1978 pasifistisena ja ekologisena liikkeenä, jossa protestanttisen kirkon näkyvät hahmot, kuten rovasti Heino Falcke (s. 1929), oli mukana alusta alkaen. Vuonna 1980 kirkon nuoret tekivät aloitteen rauhan vuosikymmenestä, jossa koottiin joka marraskuuksi kymmeniä tuhansia ihmisiä rauhanomaisiin mielenosoituksiin. Valtion johto halusi samanaikaisesti parantaa aktiivisesti suhteita kirkkoon. Hyvä väline oli vuodelle 1983 osunut Martti Lutherin syntymän 500-vuotisjuhla. Vuonna 1986 liikehdintä alkoi saada kapinaliikkeen piirteitä, ja kesäkuussa 1987 demokratialiike ”kirkko alhaalta” (Kirche von Unten) sai myös kansainvälistä näkyvyyttä.

Ihmisoikeuksien puolesta toimineet aktivistit olivat keskeisiä sosialistisen järjestelmän romahduksessa. Liikehdinnät olivat ruohonjuuritason toimintaa kansalaisoikeuksien puolustamiseksi. Valtion tiukassa valvonnassa toiminut kirkon johto hyväksyi ne aluksi varsin rajoitetusti. Katolisen kirkon rooli oli erityisen voimakas nimenomaan puolalaisen paavin Johannes Paavali II:n ansiosta. Katolinen kirkko ryhtyi Puolassa tukemaan Solidaarisuus-ammattijärjestöä ja sen vaatimuksia kansalaisvapauksista. Katolinen kirkko tuki kansalaisoikeusliikettä maanalaisesti myös Tshekkoslovakiassa ja useissa muissa maissa.

Ihmisoikeuksiin vetoamalla hiljainen vastarintaliike muutti 1970-luvun lopulta alkaen sosialistisia yhteiskuntia sisältä käsin ja vaati uudistusta. Kirkoilla oli siinä tavattoman suuri rooli.

Ihmisoikeusajattelu normaaliajatteluksi

YK:n yleiskokous hyväksyi naisten syrjinnän poistamista koskevan yleissopimuksen (The Convention on the Elimination of All Forms of Discrimination against Women, CEDAW) vuonna 1979. Kidutuksen vastainen yleissopimus (Convention Against Torture, CAT) hyväksyttiin vuonna 1984 ja yleissopimus lapsen oikeuksista (Convention on the Rights of the Child) vuonna 1989. Uudet temaattiset menettelytavat etenivät.

Ihmisoikeuksien käsitettä oli aikaisemmin käytetty varovaisesti tai ei ollenkaan. 1970-luvun puolivälin jälkeen varovaisuus lakkasi.

Merkittäviä edistysaskelia toimintatavoissa merkitsivät myös YK:n erityisraportoijien nimeäminen tutkimaan ensin mielivaltaisia telotuksia, sitten kidutusta, uskonnollista suvaitsemattomuutta sekä palkkasoturien keskuudessa ilmeneviä ihmisoikeusloukkauksia varten. Myöhemmin vastaavat menettelytavat on ulotettu useille muille alueille. Erityisraportoijat nimitetään tutkimaan ihmisoikeustilannetta useissa eri maissa.

Ihmisoikeuksien käsitettä oli aikaisemmin käytetty varovaisesti tai ei ollenkaan. 1970-luvun puolivälin jälkeen varovaisuus lakkasi. Tärkein syy oli vuoden 1975 Helsingin ETY-kokous, joka teki ihmisoikeuksista tutun käsitteen uutiskielessä ja kommenteissa. Ihmisoikeuskysymykset tulivat keskeisiksi kiinnostuksen kohteiksi ja muuttuivat moraalisista ja oikeudellisista kysymyksistä poliittisiksi kysymyksiksi. Erityisesti Etelä-Afrikan apartheidpolitiikka oli keskeisesti esillä.

Kehitysmaiden kolmannen sukupolven ihmisoikeudet

Siirtomaiden itsenäistyminen toi YK:n jäseniksi suuren joukon köyhiä, ei-länsimaisia jäsenvaltioita. Ne nostivat uutena korostuksena kansainväliseen keskusteluun myös taloudelliset oikeudet. Vuonna 1974 joukko tekstejä hyväksyttiin yhteisnimellä Uusi kansainvälinen taloudellinen järjestys (New International Economic Order). Teksteissä etsittiin huomion kiinnittämistä pois yksittäisissä valtioissa toteutuvista ihmisoikeusrikkomuksista sellaisten rakenteellisiin syihin epätasa-arvoisessa globaalissa talousjärjestyksessä.

Tämä kolmannen maailman lähestymistapa ihmisoikeuksiin loi ajatuksen kolmannen sukupolven ihmisoikeuksista. Kun lännen markkinatalousmaat korostivat pitkään yksilön vapausoikeuksia ja sosialistiset maat pitivät ensisijaisina yhteiskunnallistaloudellisia perusoikeuksia, näiden rinnalle kehitysmaat nostivat peruselinehtojen turvaamisen.

Jo aiemmin oli puhuttu ensimmäisen ja toisen sukupolven ihmisoikeuksista. Edelliset perustuivat valistuksen liberalistiseen perintöön, jonka mukaan ihmisen uskottiin saavan syntymässään oikeuden vapauteen, elämään ja omaisuuteen. Myös kokoontumis-, sanan- ja uskonnonvapauden uskottiin toteutuvan, kunhan valtio ei estänyt niiden toteutumista.

Toisen sukupolven sosiaalisten oikeuksien katsottiin edellytettävän valtion aktiivista toimintaa. Näitä olivat esimerkiksi oikeus opiskeluun, työhön ja terveydenhuoltoon. Länsi painotti ensimmäisen ja itä toisen sukupolven oikeuksia. Kahtiajako tarjosi suurvalloille tilaisuuden vaikeuttaa ihmisoikeuksiin liittyvien päätösten tekemiseen ainakin YK:ssa.

Kolmannen polven ihmisoikeuksiksi ryhdyttiin kutsumaan äskettäin itsenäistyneiden kolmannen maailman maille tärkeitä ”solidaarisuusihmisoikeuksia”, kuten oikeutta kehitykseen, rauhaan ja terveelliseen elinympäristöön. Länsimaat suhtautuivat aluksi vieroksuen kokonaisille kansoille kuuluviin oikeuksiin, joita ei voitu panna täytäntöön oikeusistuimien kautta, mikä olikin liberalistisen perinteen vastaista. Kolmannen sukupolven ihmisoikeuksien puuttumisella ei voitu länsimaiden mielestä myöskään perustella niille ensiarvoisten vapausoikeuksien ja poliittisten oikeuksien rajoittamista. Länsimaista ihmisoikeusajattelua kahlitsi tuolloin ja kahlitsee edelleen klassisten vapausoikeuksien ylikorostus.

Yleisesti hyväksytty arvopohja

Ihmisoikeusterminologia toisaalta politisoitui, mutta toisaalta siitä alkoi muodostua eettinen perusta inhimillisille perusoikeuksille. Niiden nähtiin perustuvan ihmisen arvon ajatukselle, mutta toisaalta niiden ihmiskäsitystä pidettiin liian optimistisena. Keskustelussa korostettiin myös sitä, että oikeudet eivät ainoastaan vapauta, vaan ne myös suojelevat ihmistä. Toiset nostivat esiin vapauden, oikeudenmukaisuuden, inhimillisyyden ja rauhan, toiset solidaarisuuden köyhiä kohtaan, omastaan jakamisen ja kansainvälisen vastuun.

Suurvaltojen välisen jännitteen sävyttämässä ilmapiirissä rauha nähtiin yleensä pääasiaksi, mutta toisaalta kehitysmaiden tilanne ja 1980-luvulle ominainen kehitysoptimismi korostivat kehityksen merkitystä. Oikeastaan ihmisoikeudet tunnustettiin yleisesti hyväksytyksi arvoperustaksi ikään kuin varkain ja huomaamatta, ja joka tapauksessa hämmästyttävän nopeasti.

Ihmisoikeudet vetosivat yleisinhimilliseen oikeustajuun ja ne tuntuivat universaaleilta, samalla tavoin kaikkia koskettavilta.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2024061753358