Juttutyyppi  Ilmiö

Sanoma pysyy, muodot muuttuvat

Kirkon perustehtävä, kristillisen sanoman levittäminen, pysyy samana, mutta toimintamuodot ja viestimisen tapa ovat jatkuvassa muutoksessa.

Seurakunnan puutarhuri kitkee rikkaruohoja hautausmaalla. Läheisensä menettänyt kulkee ohi, ryhtyy juttelemaan, saa lohtua suruunsa. Siinä hetkessä puutarhuri antaa kirkolle kasvot.

Yhtä lailla taitava kuoronjohtaja, ihana kerhon täti, omalaatuiseksi leimattu kirkkoherra tai ainutlaatuisen auttamisen ja rakkauden hengen luonut diakonissa ovat kirkon kasvoja. Jokainen kohtaaminen on merkityksellinen ja tärkeä.

Moni kohtaa kirkon työntekijöitä kuitenkin vain harvoin. Siksi julkisuudessa esiintyvillä kirkon edustajilla on iso merkitys. He edustavat kirkkoa kaikille niille, jotka eivät kohtaa kirkon edustajia muuten eivätkä ole kirkon toiminnan piirissä.

Viime vuosina kirkon julkisiksi kasvoiksi ovat nousseet esimerkiksi emerituspiispat Irja Askola ja Kari Mäkinen sekä Helsingin piispa Teemu Laajasalo, jotka ovat kommentoineet yhteiskunnan ilmiöitä ahkerasti.

– Kirkkoa johdetaan kasvoilla, ja puheella ja tekemisellä on merkitystä. Piispa antaa kasvot oman hiippakunnan tärkeälle työlle ja kertoo, mihin suuntaan kirkollisen työn on mentävä ja mihin ei, Teemu Laajasalo sanoo.

Henkilöityminen on tämän ajan ilmiö, joka koskee myös kirkon edustajia. Esiin nostetaan helposti ne, jotka ovat aiemminkin olleet äänessä ja joilla on ollut sanottavaa.

Esiin nostetaan helposti ne, jotka ovat aiemminkin olleet äänessä ja joilla on ollut sanottavaa.

Diakonia-ammattikorkeakoulun (Diak) kirkon alan koulutuspäällikkö Jussi Murtovuori on sitä mieltä, että vastuuta kirkon sanoman levittämisestä ei voi sysätä vain harvoille, vaan vastuu kuuluu jokaiselle seurakuntalaiselle. Kirkon rooli yhteiskunnallisena keskustelijana kaipaakin muutosta.

– Työntekijän tulee olla alueensa ihmisten ja yhteisöjen arkisessa toiminnassa mukana, osallistuen tehtävänsä pohjalta, Murtovuori sanoo.

Diakissa sairaanhoitaja-diakonissaksi opiskeleva Sonja Orupabo uskoo, että monilta kirkon edustajilta puuttuu rohkeus astua esiin. He pelkäävät, että heidän kimppuunsa hyökätään.

– Vihapuhe on niin yleistä. Ihmiset eivät enää kohtaa toisiaan henkilökohtaisella tasolla, jos he vain kirjoittelevat somessa tai mielipidepalstoilla. 70 prosenttia kommunikaatiosta jää pois, kun ei näe toisen ilmeitä ja eleitä, ja silloin on helppo lähteä provokaatioon ja lietsomiseen, Orupabo sanoo.

Toisaalta kirkon puhevallan käyttäminen kuuluukin tietyissä asemissa oleville ihmisille.

– Jos on hyväksynyt julkisen aseman, pitää olla paksu nahka ja valmistautua kestämään palautetta ja ryöpytystä, Orupabo toteaa.

Arvot ohjaavat kannanottoja

Tarve yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumiselle ja arvojen puolustamiselle on kasvanut, sillä arvojen kirjo on suomalaisessa yhteiskunnassa laajentunut ja eri näkökantojen edustajat voivat olla hyvin äänekkäitä.

– Meitä vaivaa oikeassa olemisen pakko. Toinen ihminen pitäisi hyväksyä kokonaisuutena, eikä tarttua jokaiseen häiritsevään yksityiskohtaan tai ominaisuuteen, Orupabo pohtii.

– Kirkon arvot eivät voi olla ajassa kilpailutettuja, vaan niissä on oltava jotain pysyvää. Jos siis otamme kantaa esimerkiksi ilmastonmuutokseen, pohjana voisi olla ajatus siitä, että Jumala käski viljellä ja varjella maata. Tai jos otamme kantaa pakolaiskysymykseen, muistamme Raamatusta kehotuksen osoittaa rakkautta ja vieraanvaraisuutta.

Laajasalon mielestä kirkko ei kuitenkaan voi ryhtyä ottamaan kantaa kaikkeen, vaan kannanottojen pitäisi pohjata teologiseen havaintoon.

Vaikka yhteiskunta on muuttunut, kirkon rooli on pysynyt siinä mielessä samana, että se tarjoaa jotain pyhää ja toiseutta, mitä kellään muulla ei ole tarjota.

– Räikein ja häpeilemättömin viestimme tässä ajassa on, että taivaassa tavataan ja kuolema ei ole piste, vaan pilkku. Ihmiset tarvitsevat jotain, mikä on vähän vierasta ja voi häiritä arkijärjenjuoksua. Siksi emme voi asemoida itseämme mainokseksi muiden joukkoon, redusoitua kaikeksi, mitä muualla on, jos ihmiset hakevat meistä pakopaikkaa, piispa Laajasalo sanoo.

Jussi Murtovuori huomauttaa, että kirkolla ei ole monistakaan asioista omaa erityistietämystä eikä sen siksi pidä instituutiona ottaa ohjaajan roolia. Enemmän kuin painokkaita oikeassa olijoita, tämä aika tarvitsee kykyä kuunnella ja yrittää ymmärtää toisen näkökantaa.

Puhevallan käyttäminen on perusteltua ja tärkeää silloin, kun ollaan kirkon perustehtävän äärellä.

– Kirkon tehtävässä on kaksi puolta. Julistus, että Jumala on hyvä, hän kutsuu yhteyteensä ja haluaa taluttaa meidät taivaaseen. Ja palvelu, armeliaisuus ja rakkaus toista ihmistä kohtaan. Jos valitaan vain toinen puoli, ollaan pielessä, Laajasalo toteaa.

Toisen ihmisen rakastaminen tarkoittaa erityisesti sitä, että etsitään ja kuunnellaan kaikkein heikoimmassa asemassa olevia, autetaan heitä.

Kirkon kuuluu korottaa äänensä ja pitää niiden puolta, joiden puolta ei pidetä.

– Kirkon kuuluu korottaa äänensä ja pitää niiden puolta, joiden puolta ei pidetä, ja auttaa ääneen niitä, joiden ääni ei kuulu, Murtovuori toteaa.

Pitkä perinne

Vähäosaisten auttamisessa kirkolla on pitkät perinteet. Laajasalo muistuttaa, että kirkolla on paljon käytännön tehtäviä, jotka eivät tässä ajassa ole kovin näkyviä. Alle kouluikäisistä useampi kymmenen prosenttia osallistuu seurakunnan kerhoihin ja rippikoulun käy yhdeksän kymmenestä nuoresta. Jokaisessa Suomen yli 400 seurakunnasta on diakoni, joka paikkaa turvaverkon puutteita.

– Se tarkoittaa, että niissäkin pienissä niemissä ja notkoissa, joista kaikki muut ovat lähteneet, on joku, joka käy tapaamassa ihmisiä. Kirkon volyymi on valtava ja sen soisin näkyvän nykyistä enemmän, Laajasalo toivoo.

Luterilaisen kirkon perinteeseen kuuluu vahva suhde ympäröivään yhteiskuntaan ja sen rakenteisiin, joita kirkon pitää vähintään tukea.

– Valtio ja sen toimijat, lait ovat ihmisten toimintaa Jumalan luomassa maailmassa. Siksi kirkon on pääsääntöisesti noudatettava lakeja, jotka ovat voimassa. Kirkko ei kuitenkaan saa veljeillä vääryyden kanssa, vaikka se olisi valtiollista, Murtovuori sanoo.

Diakissa kokeillaan ja kehitetään

Yhteiskunnallinen muutos on väistämättä vaikuttanut myös opetukseen Diakissa, mistä valmistuu kirkon alan ammatteihin kymmeniä opiskelijoita vuosittain. Yhteisöllisyys, yhdessä tekeminen ja keskustelu ovat koulutuksessa tärkeitä.

Ajattelu konkretisoituu päivittäin esimerkiksi pyrkimyksessä asetella tuolit aina niin, että kaikki huoneessa olijat näkevät toistensa kasvot.

– Täällä tehdään paljon ihmisiä lähentäviä harjoituksia. Tärkeintä on pyrkiä siihen, että kaikki saavat äänensä kuuluville. Emme vaikene kohteliaasti, vaan kohtaamme erilaisuutta, mutta kohtaamiseen on varattava aikaa, Murtovuori sanoo.

Diakin yhteisöpajat ovat suosittuja. Niissä kootaan erilaisia toimijoita yhteen ja autetaan heitä lähentymään ja ymmärtämään toisten näkemyksiä. Pajoilla on koulutettu esimerkiksi Vantaan hävikkiruokaprojektin, Yhteisen pöydän, työntekijöitä ja viety uskontodialogia päiväkoteihin.

Diakissa opiskelevia valmennetaan monin tavoin dialogiin ja heikompien puolella olemiseen. Kirkon opit tulevat tutuiksi, niitä on pystyttävä puolustamaan ja kertomaan niistä.

– Kristinuskon ja luterilaisuuden käsitys ovat jo monelle vieraita, ja siksi opettaminen ja vastausten antaminen on tärkeää. Sen kertominen, että kaikki ihmiset ovat Jumalalle arvokkaita ja toisaalta kaikki ovat yhtä lailla syntisiä, joten ketään ei voi nostaa toisten yläpuolelle, Orupabo sanoo.

Kristinuskon ja luterilaisuuden käsitys ovat jo monelle vieraita, ja siksi opettaminen ja vastausten antaminen on tärkeää.

Jokaisen on myös osattava erottaa oma mielipiteensä kirkon näkemyksistä. Pinnalla olevista aiheista käydään väittelyä ja kirkon mielipide on sisäistettävä, vaikka sitä ei aina pystyisikään allekirjoittamaan kokonaan.

– Ihmiset ajattelevat, että yksilöllisyyden vapaus olisi kaikessa läsnä, mutta kirkon työntekijän on sitouduttava työnantajansa rajoihin. Suhde on jännitteinen, mutta siinä on paljonkin hyvää, Murtovuori toteaa.

– Kyllä meitä valmennetaan pelikentälle. Kirkko ei voi olla hiljaa, jos ihmisiä sorretaan, mutta tarvitaanko yksittäisiä taistelijoita, vai voimmeko olla jotain yhdessä ja ottaa yhteisen kannan? Sonja Orupabo kysyy.

Yhdessä olemisen asiantuntija

Johtava ajatus Diakin opetuksessa on, että kirkko ei voi jämähtää paikoilleen, vaan uusia toimintamuotoja on kehitettävä jatkuvasti. Kehittäminen tapahtuu yhteistyössä, tekemällä muutoksia ja kokeiluja sen mukaan, mitä yhteisö ja sen ihmiset kulloinkin tarvitsevat.

– Haluamme että Diakista valmistuvat kirkon työntekijät eivät sido ja omista seurakuntalaisia vaan ovat heidän käytössään tukea, voimia ja iloa tuovina, Murtovuori sanoo.

Murtovuori kannattaa ajatusta kirkosta torina, siis paikkana, johon kuka tahansa voi tulla, jota kukaan ei omista ja jossa ollaan vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Kirkon on myös oltava kiinnostuneempi niistä, jotka eivät tule kirkkoon, kuin niistä, jotka tulevat.

Piispa Laajasalo ilmaisee saman asian toisin sanoin:

– Eivät terveet parannusta tarvitse, vaan sairaat. Se asettaa tässä ajassa uudenlaisia vaatimuksia muodoille, joilla kirkko toteuttaa Jeesuksesta kertomisen ja lähimmäisten rakastamisen tehtäväänsä. Omaperäiset ja uudenlaiset tavat ovat oikeutettuja, jos taustalla on halu palvella Jumalaa.

Yhteiskunnan muutoksesta huolimatta kirkko palaa aina perusarvojensa äärelle.

Yhteiskunnan muutoksesta huolimatta kirkko palaa aina perusarvojensa äärelle. Ihmisen arvo ei riipu hänen tekemisistään tai ajatuksistaan, vaan jokainen on hyvä ja riittävä juuri sellaisena kuin on. Siksi kirkolla on myös tuhannen taalan paikka tarjota alusta sellaisen yhteisön muodostumiselle, jossa ihmiset hyväksytään taustasta ja lähtökohdista riippumatta.

– Kirkko ei ole jukeboksi, vaan taustalla on isompi tarina, joka kertoo ihmisille, että kaiken kiireen ja suorittamisen keskellä he ovat oikeasti menossa jonnekin, Laajasalo sanoo.

Näkemykset ja maailmankuvat tuntuvat eriytyvän kirkon sisällä ja yhteiskunnassa ylipäätään. Kirkon pitäisi pystyä kohtaamaan kaikki ihmiset mielipiteistä riippumatta ja tekemään töitä heidän kanssaan.

– Kirkossa on erilaisia näkökulmia ja asioista voi käydä keskustelua, mutta jos mietitään kirkkoa yhteisönä, se on ollut monenlaisessa mukana, ja sen pitäisi painaa paljon enemmän kuin jonkun yksittäisen mielipiteen tai ajatuksen, Sonja Orupabo toteaa.

Kuvat: Shutterstock, Unsplash
Kirjoittajan kuva: Laura Talvitie