Seurakuntaharjoittelu rakentaa diakoniatyöntekijän ammatillisuutta

Ohjaan vuosittain 50–60 diakoniatyön harjoittelua Suomen evankelisluterilaisen kirkon seurakunnissa. Harjoittelujen pituudet vaihtelevat viiden työpäivän tutustumisharjoittelusta yhdeksän tai kymmenen viikon pituiseen seurakuntaharjoitteluun.

Harjoittelun ohjauskeskustelu, johon osallistuvat opiskelija, hänen käytännön harjoittelunsa ohjaaja sekä Diakin lehtori, toteutuu yleensä harjoittelun puolen välin jälkeen.

Avaan keskustelun aina samalla kysymyksellä: ”Oliko diakoniatyö sinulle ennestään tuttua?” Useimmiten saan saman vastauksen: ”No, ei se itse asiassa ollut kovinkaan tuttua.”

Toinen vakiokysymykseni on: ”Miltä diakoniatyö nyt näyttää tämän harjoittelukokemuksen myötä?” Tähän yleisimmät vastaukset ovat: ”En ole tiennyt diakoniatyön olevan näin monipuolista ja laaja-alaista.” tai ”En ole tiennyt, että kirkko tekee tällaista työtä.”

”En ole tiennyt, että kirkko tekee tällaista työtä.”

Jälkimmäinen vastaus on tyypillinen ensimmäisen lukuvuoden sairaanhoitaja-diakonissaopiskelijoille, joiden opintoihin kuuluu viiden työpäivän mittainen tutustuminen seurakunnan diakoniatyöhön. Joskus ihmettelen, miten opiskelijat ovat päätyneet diakoniatyön opintoihin. Joukossa on ollut muutamia, jotka olivat täyttäneet väärän hakulomakkeen. Moni heistä on myöhemmin todennut, että se oli hyvä vahinko.

Teoriasta käytäntöön

Olen huomannut, että alun lyhyellä tutustumisharjoittelulla on kauaskantoinen merkitys. Tämä näkyy kuudennella lukukaudella, kun sairaanhoitaja-diakonissaopiskelijat osallistuvat diakoniatyön asiantuntijuusopintoihin ja harjoitteluun. Näiden opintojen aikana heille muistuu mieleen monia myönteisiä kokemuksia tutustumisharjoittelusta, ja niitä jaetaan lähiopetuksessa.

Sosionomi-diakoniksi opiskelevien seurakuntaharjoittelu tapahtuu viidennellä lukukaudella. Se on heidän opintosuunnitelmassaan keskimmäinen kolmesta pitkästä harjoittelusta. Harjoittelua edeltävät diakoniatyön asiantuntijuusjaksot, mutta työn sisältö konkretisoituu vasta käytännön kautta. Diakoniatyö on luonteeltaan niin monikerroksista, että sitä on mahdotonta vangita oppikirjoihin tai luentomateriaaliin.

Diakoniatyö on luonteeltaan niin monikerroksista, että sitä on mahdotonta vangita oppikirjoihin tai luentomateriaaliin.

Monen vuoden kokemukseni diakoniatyöstä antaa näkökulmia ja esimerkkejä keskusteluihin, joita käymme lähiopetuksessa ennen harjoittelua. Kuitenkin vasta opiskelijan harjoittelusta saama kokemus muuttaa teorian todellisuudeksi.

Usein harjoittelu saa opiskelijan suunnittelemaan myös tulevaisuuttaan. Kaksoiskelpoisuuden saavat opiskelijat joutuvat pohtimaan, haluavatko he työskennellä yhteiskunnan vai kirkon tehtävissä.

Pitkiin harjoitteluihin kuuluu välireflektio, jolloin opiskelijat kokoontuvat keskustelemaan harjoitteluistaan sekä pohtimaan harjoittelun herättämiä ajatuksia ja kysymyksiä. Reflektiossa ihmetellään diakoniatyön moninaisuutta. Toisaalta terävänäköiset opiskelijat löytävät myös kehittämistarpeita.

Ammatillisuus vahvistuu

Alussa mainitsemani ohjauskeskustelu käydään harjoittelun loppupuolella. Harjoittelun päätyttyä kokoonnutaan opiskelijaryhmänä jälleen yhteen vaihtamaan oppimiskokemuksia. Näissä keskusteluissa näen edessäni tulevia ammattilaisia, jotka puhkuvat intoa. He kertovat hyvästä harjoittelusta, jossa ovat päässeet kohtaamaan monenlaisia ihmisiä sekä koulutuksista, messuista ja ryhmätoiminnasta, joissa ovat saaneet olla mukana. Lisäksi he puhuvat diakoniatyön sielunhoidollisesta ja hengellisestä ulottuvuudesta sekä omasta ammatillisesta kasvustaan.

Loppureflektiossa pysähdymme usein hetkeksi Hugo Simbergin Haavoittunut enkeli -maalauksen äärelle ja pohdimme omaa asemaamme auttajana. Yleensä jokaisen on helppo löytää itsensä tuosta puhuttelevasta taulusta, vaikka työuran varrella oma asema voi vaihdella. Toisinaan tuntee olevansa edelläkävijä, johtaja tai kehittäjä, toisinaan taas perässä kulkija, tukija tai työpari. Joskus samaistumiskohde löytyy haavoittuneesta enkelistä, joka tarvitsee kantajia. Diakoniatyö koskettaa myös tekijäänsä, sillä ihmisten tarinat tulevat lähelle.

Ohjauksella on ratkaiseva merkitys opiskelijan oppimisprosessille.

Saamastaan ohjauksesta opiskelijat antavat jatkuvasti hyvää palautetta. Ohjauksella on ratkaiseva merkitys opiskelijan oppimisprosessille. Opettajana minulle on välittynyt kuva työhönsä ja opiskelijoihin sitoutuneista diakoniatyöntekijöistä. He näkevät opiskelijassa jo tulevan kollegan. Parhaimmillaan diakoniatyöntekijä on saanut opiskelijasta myös hetkeksi työtoverin. Joskus joku on todennut, että työyhteisö ei olisi selvinnyt toimintakaudesta ilman harjoittelijoita.

Kaksoispätevyys tarjoaa opiskelijalle monenlaisia vaihtoehtoja työelämässä. Pidän tärkeänä sitä, että myös yhteiskunnallisissa tehtävissä työskentelee ammattilaisia, jotka tuntevat diakoniatyön. Tällaiset ammattilaiset osaavat ohjata ihmisiä kirkon palveluihin ja toimia yhteistyössä kirkon työntekijöiden kanssa.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2018121050295