”Rippileirillä nuori otetaan todesta”

Harvan diakilaisen työura on yhtä pitkä ja monipuolinen kuin Jouko Porkan. Hän on tehnyt käytännön nuorisotyötä 20 vuotta ja toiminut sekä Diakin nuorisotyön lehtorina että erilaissa hallinnollisissa tehtävissä.

Ei ollut kuitenkaan itsestään selvää, että Jouko tekisi uran rippikoulun parissa. Ennen muuttoaan Helsinkiin hän toimi metsurina kotiseudullaan Kiuruvedellä ja pyöritti myös maatilaa. Ammattia maaseutu ei kuitenkaan tarjonnut.

– Ammatinvalintani ei ollut itsestäänselvyys. Hengelliset asiat ovat kuitenkin aina kiinnostaneet minua, ja siksi lähdin opiskelemaan teologiaa Helsinkiin. Pikkuhiljaa selvyys lisääntyi, ja ajauduin töihin seurakuntaan, Jouko kertoo uransa alkuvaiheista.

Aina ovet auki nuorille

Käytännön nuorisotyöstä on jäänyt paljon muistoja. Nuorisopapin työ Sipoossa ei ollut sidottu kellonaikoihin.

– Meillä oli aina ovet auki nuorille. Joka ilta he kokoontuivat meidän olohuoneeseen keittelemään teetä ja leikkimään lapseni kanssa. Se oli minulle luontainen tapa tehdä työtä, vaikka eihän nykyään enää näin toimita. Se oli merkityksellistä sekä nuorille että itselleni, Jouko muistelee.

”Meillä oli  aina ovet auki nuorille. Joka ilta he kokoontuivat meidän olohuoneeseen keittelemään teetä ja leikkimään lapseni kanssa.”

Suutarin lapselta puuttuivat kengät, sillä rippileiritoimintaa tutkinut Jouko ei ole itse käynyt rippileiriä, vaan päivärippikoulun. Myöskään isostoimintaa ei Kiuruvedellä Joukon nuoruudessa ollut. Isosiin Jouko törmäsi ensimmäisen kerran toimiessaan kesäteologina Iisalmessa vuonna 1980.

– Silloin jouduin miettimään, että mitäs nämä on ja mitä näillä tehdään. Ihmettely onkin sitten jatkunut siitä lähtien. Myöhemmin olen päässyt myös rippileireille. Olen viettänyt niillä elämästäni yhteensä puolitoista vuotta, Jouko nauraa.

Jouko alkoi tutkimaan isostoimintaa vuonna 2002, kun tuli tarve tehdä isostoiminnalle linjaukset. Diakilta kysyttiin, löytyisikö tekijää tutkimukselle, ja Jouko otti pestin vastaan. Siinä yhteydessä syntyi hänen ensimmäisen kirjansa On kunnia olla isonen (2004).

Suomesta Eurooppaan

Pian huomattiin, että valtakunnallisen tutkimusaineiston rinnalle tarvitaan kansainvälistä näkökulmaa. Jouko teki silloin väitöskirjaansa.

– Seisoin vuonna 2006 Pieksämäellä ulkona helmikuun pakkasessa, kun silloinen uskonnon pedagogian professori soitti ja kysyi, haluaisinko lähteä kuukauden päästä Saksaan rippikoulukonferenssiin. Tietenkin vastasin myöntävästi. Vasta sitten tajusin, että sehän on tieteellinen konferenssi saksan kielellä. Sain kuitenkin luvan pitää esitelmäni englanniksi, Jouko sanoo.

Ensimmäisessä illanvietossa Tübingenin yliopiston teologisen tiedekunnan dekaani lähestyi Joukoa ja kysyi, oltaisiinko Suomessa kiinnostuneita rippikouluun liittyvästä kansainvälisestä tutkimusprojektista.

”Monelle ei-suomalaiselle työntekijälle oli järkytys, että suomalaisessa rippikoulussa opitaan eniten.”

Tutkimus oli ensimmäinen kansainvälinen rippikoulututkimus. Siihen osallistui protestanttisia kirkkoja seitsemästä maasta: Suomesta, Ruotsista, Norjasta, Tanskasta, Saksasta, Itävallasta ja Sveitsistä. Tutkimustulokset yllättivät myös suomalaiset.

– Hieman kärjistäen sanottuna tyypillinen saksalainen ajatus oli se, että teillä on varmaan hauskoja rippikouluja, kun teillä on ne leiritkin, mutta opitteko te siellä mitään. Monelle ei-suomalaiselle työntekijälle oli järkytys, että suomalaisessa rippikoulussa opitaan eniten, Jouko kertoo.

Maiden rippikoulutoimintaa alettiin kehittämään tutkimustulosten perusteella. Erityisesti leiri- ja isostoiminnan mallit levisivät tutkimuksen kautta Eurooppaan. Ajatus siitä, että leirillä työskentelee ihmisiä, jotka ovat vain hieman vanhempia kuin rippikoululaiset, on lähtöisin Suomesta.

Empatia kasvaa rippileirillä

Isostoiminnan lisäksi suomalaista rippikoulutyötä parantaa leiritoiminta. Vasta kansainvälisen tutkimuksen kautta Suomessa ymmärrettiin, miten iso merkitys leiritoiminnalla on oppimiselle.

Jouko on kokenut saman myös itse. Hän puhuu hanakasti muutoksesta, joka nuorissa tapahtuu viikon aikana. Nuorten tapa ajatella ja hahmottaa asioita kasvaa rippileirillä aivan uudelle tasolle.

Nuorten tapa ajatella ja hahmottaa asioita kasvaa rippileirillä aivan uudelle tasolle.

– Kerran eräs äidinkielen opettaja lähestyi minua rippikoulun jälkeen. Hän sanoi, että ”Jouko, nyt minun on puhuttava kanssasi vakavasti. Mitä te oikein olette tehneet siellä rippikoulussa?” Säikähdin, että on tullut valituksia, mutta opettaja jatkoikin: ”Olen tuntenut nuoret monen vuoden ajan, ja nyt kun luen heidän aineitaan, niin tuntuu, että he ovat kasvaneet rippikoulun aikana päätä muita pidemmäksi!”, Jouko muistelee.

Joukon mukaan äidinkielen opettajan palaute kertoo intensiivisen yhteisöllisen kokemuksen arvosta. Hän löytää ilmiölle monta syytä. Yksi niistä ovat isoset, jotka toimivat vertaisina, mutta silti kokeneina ja luotettavina nuorina. Toinen syy hänen mukaansa on hauskuus.

– Mitä nuoret tarkoittavat sanoessaan, että heillä oli hauskaa? He tarkoittavat sitä, että he kuuluivat porukkaan ja heidät nähtiin. Sitä, että heillä oli turvallista ja he saivat olla oma itsensä.

Joukon mukaan positiivinen aikuissuhde ja mielekäs tekeminen ovat nuorten myönteisen kehityksen kannalta olennaisia. Esimerkiksi roolipeli, jota toteutetaan iltaohjelmien leikeissä ja näytelmissä, on tarpeellista.

Tutkimuksen mukaan nuorten yhteiskunnallisessa ajattelussa, empatiassa sekä halussa auttaa ja toimia vapaaehtoisena tapahtuu rippikoulun myötä muutoksia.

– Luulen, että siinä on pohjimmiltaan kysymys siitä, että rippileirillä nuori otetaan todesta. Nuori saattaa hämmästyä, että kuunteletteko te oikeasti minua.

Seurakunnan tulisi panostaa niihin, jotka ovat vaativampia

Suomalaisista valtaosa käy rippikoulun: vuonna 2017 rippikoulun käyneitä oli 85,7 prosenttia. Esimerkiksi Ruotsissa rippikoulun käy nykyään 28 prosenttia nuorista, vaikka vielä 1970-luvulla maat olivat tasoissa. Suomessa 90 prosenttia rippikoululaisista käy leirimuotoisen rippikoulun.

– Yksi tekijä on meidän nuorisotyönohjaajat. On ainutlaatuista, että seurakunnissa on ammattilaisia, joilla on aikaa ja halua olla nuorten kanssa. Toinen tekijä ovat leirikeskukset. Se, että meillä on Suomessa tilat, jotka mahdollistavat yhdessä elämisen, on poikkeuksellista.

Suuria muutoksia on tapahtunut myös pedagogiikassa. Rippikoulujen sisällöt lähtevät opettajien sijaan aiempaa enemmän nuorista itsestään. Raamattua käytetään luovasti: tehdään rastiratoja, räppejä ja näytelmiä, joilla kertomukset tehdään eläviksi.

”Monta kertaa ne, jotka eniten hyötyisivät kokoavasta toiminnasta, jäävät pois.”

– Nykyään nuorten ennakkoluuloja kirkkoa ja uskoa kohtaan joudutaan käymään läpi paljonkin, sillä kirkon tuntemus on monilla vähäisempää kuin jokunen vuosikymmen sitten. Joskus nuoret ovat yllättyneet, että leirillä onkin ollut nastaa, Jouko sanoo.

Jouko tunnistaa kirkon toiminnassa myös haasteita. Yksi niistä liittyy nuoriin, jotka eivät pääse mukaan kirkon toimintaan.

– Meillä on ryhmä nuoria, jotka haluaisivat tulla mukaan isostoimintaan tai muuhun kokoavaan toimintaan, mutta heiltä puuttuu rohkeutta. Monta kertaa ne, jotka eniten hyötyisivät kokoavasta toiminnasta, jäävät pois, hän sanoo.

Joukon mukaan kirkon tulisikin huomioida enemmän niitä, jotka ovat vaativampia. Kaikilla nuorilla ei mene hyvin.

– Toiset tarvitsevat enemmän saadakseen saman verran. Helposti olemme niiden kanssa, jotka ovat kivoja, koska heidän seuransa palkitsee. Seurakuntien pitäisi kuitenkin satsata nimenomaan niihin, jotka tarvitsevat enemmän. Kirkon työtä tehdään liian paljon keskiluokkaisten ja hyvinvoivien parissa. Kirkko ei ole kansan kirkko, jos siinä ei ole kaikki äänet mukana, Jouko toteaa.

Kuvitus: Sari Eestilä