Juttutyyppi  Artikkeli

Kirkko uudistusten tiellä

Seurakuntien toimintakulttuuria uudistetaan tällä hetkellä. Muutosaalto ei ole lajissaan ainutlaatuinen, vaan suuria uudistushankkeita on kirkossa ollut ennenkin.

Uudistuspaineet ovat muuntuneet hankkeiksi, jotka ovat usein myötäilleet yhteiskunnallisen ajankohdan ihanteita. Tässä artikkelissa tarkastellaan kirkon muutoshankkeita 1860-luvulta nykypäivään.

Seurakunnat perustetaan

Kunnat erotettiin seurakunnista 1860-luvulla. Jakamattoman pitäjän piirteet säilyivät pitkään. Seurakuntien vastuuksi jäivät lähinnä jumalanpalvelukset ja kirkon pyhät toimitukset, kaste, ehtoollinen, konfirmaatio ja sitä edeltävä rippikoulu, avioliittoon vihkiminen ja vainajien siunaaminen sekä kinkerit, kristinopin ja lukutaidon kuulustelut.

Varsinainen seurakuntatoiminta syntyi herätysliikkeiden vaikutuksesta ja yhteiskunnan muutoksesta, jossa yhdistysten toiminta oli mahdollista. Kirkkoa haastoivat uudistuksiin myös protestanttiset vapaat suunnat.

Varsinainen seurakuntatoiminta syntyi herätysliikkeiden vaikutuksesta ja yhteiskunnan muutoksesta.

Kun seurakuntatoiminta alkoi 1900-luvun alkupuolella vakiintua, sen moottoreina toimivat paikalliset kristilliset yhdistykset tai valtakunnallisten järjestöjen paikalliset jäsenyhdistykset, jotka toimivat usein läheisessä yhteistyössä seurakunnan kanssa.

Asevelipapit uudistajina

Seurakuntatoiminta oli aktiivikristittyjen yhdistystyyppistä toimintaa seurakunnassa. Sen ensimmäisiä uudistajia olivat asevelipapit. Sotilaspappeina he olivat sodan keskellä tutustuneet kaikkia kansankerroksia edustaneisiin rintamamiehiin ja lottiin. He ymmärsivät, että kirkon oli otettava vakavasti sielunhoitotehtävänsä, joka koski koko kansaa ja sen hengellistä tarvetta. Kirkon oli rakennettava yhteys ajan yhteiskunnallisiin virtauksiin sekä työväestöön, ammattiyhdistysliikkeeseen ja niihin, jotka eivät seurakuntatoimintaan osallistuneet.

Toimintaihanteeksi nousi kirkon kaikkia jäseniä palveleva kansankirkko. Asevelipapit varoittelivat ”vanhoissa raiteissa ajamisesta”. Haluttiin muutosta ”pappien kirkosta kansan kirkoksi” ja löytää ”palvelevan kirkon” toimintatapa.

Uuskansankirkollisuudeksi kutsutusta muutoksesta tuli kirkon pääuoma, mutta ei ilman vastustusta. Herätyskristillisyys korosti, että vain henkilökohtainen usko oli tärkeää. Kirkossa alkoi näkyä kaksi suuntaa, joista toiselle oli ominaista avoimuus yhteiskunnan ja kulttuurin muutoksille. Tavoitteena oli kirkon sanoman sopeuttaminen siihen. Toiselle suunta taas oli varovainen muutosten edessä. Sille ominaista oli Raamatun ohjeiden korostaminen ja yhteiskunnallinen konservatiivisuus.

Stewardship-ohjelma oli edellä aikaansa

Sodan jälkeen Suomen luterilainen kirkko vastaanotti ulkomaista apua. Eniten sitä tuli Yhdysvaltain luterilaisilta kirkoilta.

Amerikan-apua käytettiin sodassa tuhoutuneiden 18 kirkon ja 26 pappilan jälleenrakennukseen sekä 18 kristillisen kansanopiston tukemiseen. Avun turvin rakennettiin esimerkiksi Järvenpään Seurakuntaopiston, Pieksämäen Sisälähetysopiston ja Karjaan Lärkkullan päärakennukset. Myös Lahden, Oulun ja Porin diakonialaitokset saivat merkittävän tuen, ja apua riitti myös vaikeuksissa olleille kotitalouksille.

Amerikkalaisilla oli tarjottavanaan Suomen seurakunnille vapaaehtoisen seurakuntavastuun toimintaohjelma. Sitä he kuvasivat nimellä stewardship. Epäluuloiset suomalaiset pitivät stewardship-ohjelmaa käytännöllisten amerikkalaisten sanana rahankeruulle. Amerikkalaiset pyrkivät osoittamaan, että kyse oli uskon todeksi elämisestä ja vastuun ottamisesta seurakunnasta.

Stewardship-ohjelma on kiinnostava kuriositeetti uudistuksesta, joka opetti kovakorvaisille suomalaisille uutta, mutta sitä ei tahdottu ottaa vastaan. Suomalaisille kirkko oli verovaroin ylläpidetty kansallinen instituutio, ja stewardship edusti kokonaan uutta ajattelua. Vapaaehtoisen vastuun kehittämisessä amerikkalaiset olivat vuosikymmeniä edellä aikaansa.

Kirkko lähelle ihmistä

Uuden seurakuntatoiminnan ihanne oli viedä kirkko ja sen palvelut lähelle ihmisiä. Se oli kansankirkollisen ohjelman soveltamista kansakunnan vaurastuessa 1950-luvulta lähtien. Uusiin kaupunginosiin rakennettiin kirkkoja ja seurakuntataloja ja hankittiin kerhohuoneistoja. Leiririppikoulun yleistyttyä tarvittiin leirikeskuksia. Rakentamisen takana oli ajatus läsnäolevasta ja jopa etsivästä kirkosta.

Uuden seurakuntatoiminnan ihanne oli viedä kirkko ja sen palvelut lähelle ihmisiä.

Uuden ihanteen mukaan kirkon tuli kehittää uuteen ympäristöön soveltuvia työmenetelmiä. Jos uuskansankirkollisuus oli korostanut palvelevan kirkon työnäkyä, seurakunnissa omaksuttiin pikemmin toimivan seurakunnan ihanne. Siinä pietistinen herätyskristillinen näkemys aktiivien uskovien muodostamasta seurakunnan ytimestä oli sekoittunut kansankirkolliseen näkemykseen kaikkia palvelevasta kirkosta.

Seurakuntalaisia kutsuttiin toimintaan työaloittain. Missä seurakunta-aktiivisuus oli erityisen pietistissävytteistä, ajatukselle seurakunnasta koko kansan palvelijana jäi vähemmän tilaa.

Vaurastumisen ja seurakuntatoiminnan eriytymisen merkki oli kirkon työntekijäkoulutuksen kehittyminen ja työntekijämäärän kasvu. Nuorisotyönohjaajia, diakonissoja ja diakoneja koulutettiin useissa oppilaitoksissa.

Kirkko päivittyy nykyaikaan

Vatikaanin toisen konsiilin (1962–65) on sanottu päivittäneen katolisen kirkon uuteen aikaan. Suomen luterilaisen kirkon vastaavaksi 1960-luvun päivitykseksi on joskus kutsuttu professori Heikki Wariksen johdolla toimineen komitean mietintöä Kirkko muuttuvassa yhteiskunnassa, joka julkaistiin syksyllä 1962.

Mietinnön mukaan kirkon oli sopeuduttava maailman muutokseen. Se etsi vastauksia sekularismin haasteeseen ja haki linjaa ”kirkko ei ole olemassa itseään vaan maailmaa varten” -ajattelusta. Kirkon oli liityttävä ihmisten arkeen ja otettava kantaa maailman suuriin yhteisiin ongelmiin.

Kirkollisuus ja myös uskonnollisuus olivat mietinnön mukaan murenemassa kaupunkikulttuureissa.

Kirkollisuus ja myös uskonnollisuus olivat mietinnön mukaan murenemassa kaupunkikulttuureissa. Yhteiskunnan muutos edellytti kirkon rakenteellista uudistusta ja toimintamuotojen kehittämistä. Wariksen komitean ehdotuksista toteutui lopulta lähinnä vain kirkon oman tutkimuslaitoksen perustaminen.

Palveluja eri ikäryhmille

Kirkon tutkimuskeskuksen tehtäväksi tuli tutkia kirkon päätöksenteon ja toiminnan kehittämisen kannalta tärkeitä uskonnollisen elämän ja yhteiskunnan virtauksia. Sen alkuaikojen yksi uoma oli seurakuntasuunnittelu, joka oli luonnollisesti kopio ajalle ominaisesta yhteiskuntasuunnittelusta.

Suunnitelmia varten tehtiin laajoja kartoituksia alueesta, väestöstä ja sen tarpeista. Seurakuntien keskipitkän ja pitkän tähtäimen suunnitelmat olivat kuitenkin liian raskaita eivätkä niiden ennusteet olleet luotettavia.

Tarve kirkon yhtenäiselle kasvatussuunnitelmalle oli esitetty jo 1920-luvulla, ja kirkolliskokous edellytti tällaista uudistusta vuonna 1958. Vuonna 1970 alettiin valmistella kirkon kasvatuksen kokonaisohjelmaa eli k-ohjelmaa, jonka perusteet kirkolliskokous hyväksyi vuonna 1977.

Ohjelmalla pyrittiin vahvistamaan kirkkoa sisältä päin keskellä ideologista kamppailua kristillisen uskon asemasta kasvatuksen ja kulttuurin arvopohjana. Kirkon kasvatustyö eli kukoistuskauttaan, mutta yhteiskunnallinen kritiikki oli terävää.

K-ohjelma tuki seurakuntia arvioimaan työmuotojensa kasvatuksellisia tavoitteita sekä suunnittelemaan tehtäviään niin, että ne voisivat palvella seurakuntalaisia entistä laajemmin. Kansankirkollisesta korostuksestaan huolimatta ohjelma oli seurakunnille liian raskas.

K-ohjelma vakiinnutti ikäryhmäajattelun, jossa kirkon tuli tuottaa palveluja lapsille, varhaisnuorille, nuorille, aikuisille ja eläkeläisille. Se ymmärsi kirkon lähinnä työntekijöidensä muodostamaksi, seurakuntalaisille palveluja tuottavaksi organisaatioksi. Molemmista piirteistä kirkossa on viime vuosina pyritty pääsemään eroon.

Ihanteena pienet toimivat yhteisöt

1980-luvun loppupuolella alkanut kehittämisprosessi sai nimen Kirkko 2000. Sen visioiden mukaan tulevaisuuden seurakunnat olisivat entistä suurempia taloudellisia yksiköitä, mutta toiminnalliset yksiköt merkittävästi pienempiä etenkin kaupungeissa. Hyvin koulutetut työntekijät osaisivat hoitaa monia tehtäviä ja ottaisivat luontevasti yhteyksiä. Seurakunnissa pidettäisiin läheisiä ja iloisia jumalanpalveluksia, viljeltäisiin hiljaisuutta ja rukousta sekä painotettaisiin perheen merkitystä.

Prosessin seurantaryhmä julkaisi raportin Kirkon suunta 2000 – Alhaalta kasvava kirkko. Siinä oli nähtävissä useiden ajankohtaan vaikuttaneiden virtausten, kuten vapautuksen teologian ja karismaattisen liikkeen, vaikutusta. Prosessissa korostettiin missionaarisuutta, avoimuutta ja moninaista vuorovaikutusta.

Tiukasta työalakohtaisuudesta haluttiin päästä eroon. Seurakuntaihanteeksi nostettiin ”pienet toimivat yhteisöt”, joita pidettiin mielekkäinä evankelioimisen, hengellisen uudistuksen ja vastuullisen elämäntavan toteuttamisen kannalta. Prosessi kuvasi enemmän aikansa ihanteita kuin sai isoja muutoksia aikaan.

Kohti tulevaisuutta

Keskitettyjä, johdettuja uudistusohjelmia kirkossa ei tämän jälkeen juuri ollut ennen vuoden 2016 Kirkon tulevaisuuskomitean mietintöä. Sen merkitystä on toistaiseksi vielä vaikea arvioida. Kirkolliskokous on työskennellyt sen ehdotusten kanssa, mutta keskustelu on ollut vähäistä.

Arvostelijoiden mielestä kirkon profiloituminen moraaliseksi ääneksi etäännytti sen kansankirkkoajatuksesta.

Lamakausi 1990-luvulla tuotti diakonisen uudistusaallon ja nosti kirkon merkittäväksi sosiaalieettiseksi keskustelijaksi. Arvostelijoiden mielestä kirkon profiloituminen moraaliseksi ääneksi etäännytti sen kansankirkkoajatuksesta. Puuttumalla yhteiskunnan kehitykseen kirkko heikensi ja luovutti osan erityisasemastaan tulemalla osaksi kansalaisyhteiskuntaa, sanoivat kriitikot.

Kunta- tai myöhemmin sote- ja maakuntauudistus on heijastunut kirkolle kysymykseksi sen rakenteiden uudistamisesta. On tehty runsaasti seurakuntien yhdistymispäätöksiä, joista monet ovat johtuneet vastaavista kuntaliitoksista. On myös korostettu kirkon ja seurakuntien riippumattomuutta yhteiskunnallisista päätöksistä.

Kuvitus: Nelli Ahosola
Pysyvä osoitehttp://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2018121050292