Huono-osaisuuden lähikäsitteet ja kokeminen tutkimuksissa

Kuten tämän artikkelisarjan ensimmäisessä osassa todettiin, huono-osaisuus on moniulotteinen käsite. Huono-osaisuutta on aikojen saatossa pyritty lähestymään myös muiden käsitteiden, kuten köyhyys ja syrjäytyminen, kautta. Joidenkin näkemysten mukaan huono-osaisuutta, köyhyyttä ja syrjäytymistä voi laajasti ymmärrettynä pitää toistensa synonyymeinä. (Kainulainen & Saari, 2013, s. 23.)

Tämä artikkeli pohjautuu kotimaisiin viime vuosikymmenenä julkaistuihin tutkimuksiin, joissa huono-osaisuuden määritelmää on käsitelty. Lähteiden hakemisesta voi lukea tarkemmin aiemmin julkaistusta artikkelista. Näissä tutkimuksissa on sivuttu myös köyhyyden ja syrjäytymisen käsitteitä, ja tuotu esille, että näiden välillä on selviä eroja.

Lisäksi huono-osaisuudesta puhuttaessa voi kysyä, millainen merkitys on ihmisten omilla kokemuksilla. Onko ihminen huono-osainen, jos hän itse ei koe olevansa sitä? Myös tätä subjektiivisen ja objektiivisen huono-osaisuuden eroa on käsitelty tutkimuskirjallisuudessa.

Huono-osaisuuden suhde köyhyyteen ja syrjäytymiseen

Köyhyyden ja huono-osaisuuden välinen suhde on hyvä esimerkki huono-osaisuuden moniulotteisuudesta. Kallion ja Hakovirran (2020, s. 9–10) mukaan köyhyys ja huono-osaisuus ovat osin päällekkäisiä mutta silti erillisiä ja eri asiaa tarkoittavia ilmiöitä. Ulottuvuustarkastelun mukaisesti huono-osaisuuteen liittyy aineellisten tarpeiden lisäksi esimerkiksi fyysinen ja psyykkinen terveys sekä sosiaalinen toiminta ja sosiaaliset suhteet. Yhteistä köyhyydelle ja huono-osaisuudelle kuitenkin on se, että molempiin liittyy yksilön vaikeus elää, kuten yhteiskunnassa pidetään hyväksyttävänä tai toivottavana. (emt.)

Huono-osaisuuteen liittyy aineellisten tarpeiden lisäksi esimerkiksi fyysinen ja psyykkinen terveys sekä sosiaalinen toiminta ja sosiaaliset suhteet.

Myös Laihiala (2018, s. 45) on tuonut esille, että huono-osaisuus sisältää muitakin hyvinvoinnin vajeita kuin pienituloisuutta; pelkkä pienituloisuus ei aina tarkoita huono-osaisuutta. Hänen mukaansa esimerkiksi köyhyysmittarit soveltuvat kyllä huono-osaisuuden taloudellisen ulottuvuuden mittaamiseen, mutta huono-osaisuuden kokonaismäärittely edellyttää muitakin mittareita.

Toinen käsite, joka usein yhdistetään huono-osaisuuteen, on syrjäytyminen. Vaikka syrjäytymisen käsite esiintyy esimerkiksi useissa laeissa, politiikkaohjelmissa ja tutkimuksissa, ei sillekään ole löytynyt yleisesti hyväksyttyä määritelmää (Saari, 2015, s. 238; Saari ym., 2020, s. 95). Huono-osaisuutta käsittelevässä 2010-luvun tutkimuskirjallisuudessa on todettu, että syrjäytymisen käsite muun muassa sotkee syyt ja seuraukset toisiinsa, ja sekoittaa syrjäytymistä aiheuttavat mekanismit sekä kohderyhmät. Kyseessä on pikemminkin poliittinen käsite kuin empiiriseen tutkimukseen soveltuva muuttuja. (Saari & Behm, 2017, s. 148; Saari ym., 2020, s. 95–96.)

Syrjäytymisen käsitettä voi kuitenkin käyttää kuvaamaan huono-osaisuuteen johtavaa tapahtumaketjua, vaikkei siitä olisikaan kohderyhmän kuvauksen välineeksi (Saari & Behm, 2017, s. 148). Ensisijaisesti syrjäytymistä voi pitää tapahtumaketjuna, jonka vuoksi yksilöt tai ryhmät jäävät yhteiskunnassa tavallisiksi koettujen elämänedellytysten ulkopuolelle, mikä osaltaan johtaa pitkäaikaiseen köyhyyteen ja huono-osaisuuteen. Kyse ei siis ole staattisesta tilasta tai tietyillä kriteereillä määritellystä kohderyhmästä. (Saari, 2015, s. 103–104; Saari ym., 2020, 96).

Objektiivinen ja subjektiivinen huono-osaisuus

2010-luvun tutkimuskirjallisuudessa on tutkittu huono-osaisuutta subjektiivisena itse koettuna ilmiönä, sekä objektiivisena mittareilla mitattavana ilmiönä. Subjektiivisissa mittareissa yksilö arvioi esimerkiksi köyhyyden kokemuksiaan, koetun hyvinvoinnin puutteita tai huono-osaisen identiteettiä. Tällöin tutkija ei siis itse määritä yksilöä huono-osaiseksi, vaan sen tekee yksilö itse. Objektiivisesti huono-osaisuutta mitataan esimerkiksi pitkäaikaistyöttömyydellä, asunnottomuudella, tuloköyhyydellä ja niin edelleen. Tällöin tutkija määrittelee sen, onko joku huono-osainen vai ei. (Kallio & Hakovirta, 2020, s. 12–13).

Pohjoismaisessa hyvinvointitutkimuksessa on ollut vakiintunut käytäntö, ettei ihmisen itsensä kokemalla hyvinvoinnilla ole juurikaan yhteiskuntapoliittista merkitystä. Tätä on perusteltu muun muassa sillä, että ihmisten kokemukset esimerkiksi elämään tyytyväisyydestä ja elintasosta ovat niin häilyviä, ettei niihin voi kytkeä sosiaalisia oikeuksia ja velvollisuuksia. (Kainulainen & Saari, 2013, s. 24.) Pohjoismainen huono-osaisuustutkimus onkin pohjautunut suurelta osin rekisteritietoihin tai väestökyselyihin. Näissä tutkimusaineistoissa huono-osaisilla on tarkoitettu hyvinvoinniltaan valtaväestön ala- tai ulkopuolelle sijoittuvia ryhmiä. (Laihiala, 2018, s. 31.)

Esimerkiksi köyhyystutkimuksessa on alettu huomioida ihmisten omia kokemuksia menojen ja tulojen tasapainoa mitattaessa.

Huono-osaisuutta olisi kuitenkin hyvä tarkastella sekä objektiivisilla että subjektiivisilla mittareilla, koska ne eivät välttämättä korreloi keskenään, ja saattavat tuottaa eri tuloksia. Eri kriteereillä määritelty huono-osaisuus ei välttämättä vastaa koettua huono-osaisuutta. Esimerkiksi sama materiaalinen tilanne voi toisella tarkoittaa hyväksyttävää tilannetta ja toiselle kurjuutta. Haasteeksi eri mittareiden yhdistelyssä kuitenkin tulee aineistojen saatavuus, sillä esimerkiksi rekisteriaineistoissa on harvoin tietoa subjektiivisesta huono-osaisuudesta. (Ohisalo, Laihiala & Saari, 2015; Kallio & Hakovirta, 2020, s. 12–13).

Objektiivisia mittareita painottava suuntaus on viime vuosikymmenen aikana ollut muuttumassa tai vähintäänkin täydentymässä, kun ihmisten omia kokemuksia on alettu ottaa huomioon huono-osaisuutta tutkittaessa, ja kehitetty erilaisia koetun huono-osaisuuden mittareita (Laihiala, 2018, s. 32). Esimerkiksi köyhyystutkimuksessa on alettu huomioida ihmisten omia kokemuksia menojen ja tulojen tasapainoa mitattaessa, mikä helpottaa huono-osaisuuden moniulotteista arviointia, ja myös muuttaa huono-osaisuudesta rakennettua kuvaa aiempaa monitulkintaisemmaksi (Kainulainen & Saari, 2013, s. 24).

Pohdinta

Edellinen artikkeli nosti esille, että huono-osaisuuden käsitteen määrittely on muuttunut 2010-luvun aikana moniulotteisemmaksi. Tervetullutta muutosta on myös subjektiivisen huono-osaisuuden mittaamisen kehittyminen, sillä tutkijoiden määrittelemät huono-osaisuuden mittarit eivät välttämättä vastaa sitä, miten ihmiset itse kokevat oman tilanteensa.

Esimerkiksi ruoka-avun asiakkuus voidaan nähdä huono-osaisuuden mittarina, vaikka asiakas ei välttämättä itse koe itseään huono-osaiseksi, ja niukka rahankäyttö voi kertoa yksilön ekologisesta elämäntavasta eikä taloudellisesta huono-osaisuudesta (Kallio & Hakovirta, 2020, s. 13). Samoin hyvinvointitutkimuksissa on havaittu, että koetun hyvinvoinnin erot ovat pienempiä kuin objektiivisesti erilaisilla mittareilla havaitut erot. Ihmiset siis saattavat nähdä tilanteensa parempana kuin se vaikuttaa heidän resurssiensa perusteella olevan. (Laihiala, 2018, s. 32.)

Hyvinvointitutkimuksissa on havaittu, että koetun hyvinvoinnin erot ovat pienempiä kuin objektiivisesti erilaisilla mittareilla havaitut erot.

Mielenkiintoinen seikka on, että huono-osaisuutta on mukana olleissa tutkimuksissa tarkasteltu yksilö- ja väestöryhmätasolla. On tarkasteltu ongelmien kasautumista samoille yksilöille, nuoria tai leipäjonojen asiakkaita. Käsitteen tarkastelu yhteisö-, kuten kuntatasolla, on kuitenkin ollut olematonta.

Kunnissa voi olla paljon erilaisia sosiaalisia ongelmia, kuten pitkäaikaistyöttömyyttä, koulutuksen ulkopuolelle jäämistä ja päihdeongelmia, jolloin puhutaan ongelmien kasautumisesta kuntatasolla. Nämä ongelmat eivät kuitenkaan välttämättä kohdistu samoille ihmisille. Käsitteen määrittely voi siis olla erilainen, kun tarkastellaan esimerkiksi kuntien tai sote-uudistuksen myötä syntyvien hyvinvointialueiden huono-osaisuutta. Tässä olisi tärkeä paikka käsitteen jatkokehittämiselle.

Toinen mielenkiintoinen havainto on, että lähdekirjallisuudessa on huomioitu huono-osaisuuden käsitteen ongelmallisuus sen epäselvyyden osalta, muttei sitä, että käsite saatetaan kokea leimaavaksi, eli niin sanotusti jakavan ihmisiä ”hyviin ja huonoihin”. Tämä on kuitenkin nähtävissä enemmänkin ”arkikielen” ongelmana. Puhuessaan huono-osaisuudesta tutkijoiden pyrkimys on kuvata laajempaa yhteiskunnallista ilmiötä, jota aiheuttavia mekanismeja pitäisi pyrkiä muuttamaan, ja jota kokevia pitää pyrkiä tukemaan elämässään eteenpäin.

Lähteet

Heikkilä, M. (1990). Köyhyys ja huono-osaisuus hyvinvointivaltiossa: tutkimus köyhyydestä ja hyvinvoinnin puutteiden kasautumisesta Suomessa. Sosiaalihallituksen julkaisuja 8. Sosiaalihallitus.

Kainulainen, S. & Saari, J. (2013). Koettu huono-osaisuus Suomessa. Teoksessa M. Niemelä & J. Saari (toim.) Huono-osaisten hyvinvointi Suomessa. Kelan tutkimusosasto, s. 22–43. http://hdl.handle.net/10138/40230

Kallio, J. & Hakovirta, M. (2020). Johdanto: Huono-osaisuus ja köyhyys lapsiperheissä. Teoksessa J. Kallio & M. Hakovirta (toim.) Lapsiperheiden köyhyys & huono-osaisuus (s. 7–33). Vastapaino.

Laihiala, T. (2018). Kokemuksia ja käsityksiä leipäjonoista – Huono-osaisuus, häpeä ja ansaitsevuus. Dissertations in Social Sciences and Business Studies No 163. Itä-Suomen yliopisto. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-61-2699-9

Ohisalo, M., Laihiala, T. & Saari, J. (2015). Huono-osaisuuden ulottuvuudet ja kasautuminen leipäjonoissa. Yhteiskuntapolitiikka 80(5), 435–446. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2015102215027

Saari, J. (2015). Huono-osaiset – Elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla. Gaudeamus.

Saari, J., Eskelinen, N., Björklund, L. (2020). Raskas perintö – Ylisukupolvinen huono-osaisuus Suomessa. Gaudeamus.

Saari, J. & Behm, M. (2017). Aktivoitu yhteiskunta – Viimesijainen sosiaaliturva 2000-luvun yhteiskuntapolitiikassa. Teoksessa J. Saari (toim.) Sosiaaliturvariippuvuus – Sosiaalipummit oleskeluyhteiskunnassa? (s. 117–154). Tampere University Press.  http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-0366-2

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2021053132333