Diak 25 vuotta: Diak syntyy korkeakoulu-uudistuksen keskelle
Diakonia-ammattikorkeakoulu syntyi välttämättömyyden pakosta. Suomalaiset kirkollisen alan ”opistotason” toimijat, niin kuin kaikki toisen asteen ammatillisen koulutuksen toteuttajat, olivat työskennelleet 1980-luvulla järjestelmällisesti keskiasteen uudistuksen parissa. Sillä selkiytettiin sekavaksi ja monimutkaiseksi levinnyttä koulutusverkkoa. Tämän työn keskelle tuli tieto kansainvälisten esikuvien mukaisen ammattikorkeakoulun tulosta Suomeen.
Ammattikorkeakoulumalli otettiin vastaan sekavin mielin. Uudistus tarkoitti uudenlaisen duaalimallin synnyttämistä korkeakoulutukseen, mikä edellytti opistotason koulutuksen nostamista korkeakoulutasolle. Kaikki eivät tähän tavoitteeseen uskoneet.
Kirkollisista koulutuksen järjestäjistä muutamat tulivat kutsutuiksi mukaan alueellisiin ammattikorkeakoulusuunnitelmiin. Toiset rupesivat suunnittelemaan profiililtaan keskitetympää kirkollis-yhteiskunnallista koulutuskokonaisuutta. Virallisesti organisaatiot aloittivat suunnittelun vuonna 1991.
Organisaatiomuoto ja nimi
Ensin oli luotava uusi organisaatio, osakeyhtiö, jolle vanhat koulutuksen järjestäjät luovuttaisivat omat merkittävimmät koulutuksensa. Esimerkiksi diakonissalaitoksille se merkitsi, että jatkossa ne eivät enää kouluttaisi diakonissoja tai muita diakonia-alan ammattilaisia. Alkuvaiheen kipeyttä perustajien kannalta ei ehkä ole aina täysin ymmärretty.
Uusi organisaatio tarvitsi myös nimen ja identiteetin. Ensimmäiset hakemukset vuosina 1992 ja 1993 tehtiin nimellä ”Yhteiskunnallis-diakoninen ammattikorkeakoulu”. Melko pian vakiintui kuitenkin nimi Diakonia-ammattikorkeakoulu: siis ammattikorkeakoulu, jonka nimenä on ”Diakonia”.
”Diakonia” ei ollut nimenä itsestäänselvyys, vaikka ammattikorkeakouluhankkeen takana olivatkin sellaiset suomalaisen diakoniakoulutuksen ja diakoniatyön pitkäaikaiset voimatekijät kuin Helsingin Diakonissalaitos ja Seurakuntaopisto. Diakonialla oli 1990-luvulla kuitenkin erityisen nosteen aika.
Kansainvälisessä ekumeenisessa keskustelussa diakoniaa koskeva keskustelu oli 1980-luvulta lähtien vilkastunut. Diakonian merkitystä pohdittiin sekä virkateologisesti että kirkon olemukseen liittyvänä lähimmäisten palveluna ja toimintana yhteiskunnan muuttamiseksi. Diakoniaa varten perustettiin 1990-luvun mittaan useita yliopistojen oppituoleja tai tutkimusyksiköitä eri puolille Eurooppaa.
Suomessa diakoniasta puhuttiin kirkon sisäisessä keskustelussa, jossa unelmoitiin siitä, että piispojen ja pappien rinnalla kirkossa olisi diakonivirka, johon vihittäisiin diakonien ja diakonissojen lisäksi myös nuorisotyönohjaajat ja muut vastaavat työntekijäryhmät.
Yhteiskunnan turvaverkot eivät olleet riittäviä, vaan kolmannen sektorin toimijoiden työtä todella tarvittiin.
Suomea runteli 1990-luvun alussa suuri työttömyysaalto ja syvä lama. Seurakuntien diakoniatyötä tarvittiin ja sen antama apu huomattiin. Yhteiskunnan turvaverkot eivät olleet riittäviä, vaan kolmannen sektorin toimijoiden työtä todella tarvittiin. Luterilainen seurakunta teki työtään apua tarvitsevien hyväksi joka kylällä.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous oli puolestaan vuonna 1993 hyväksynyt kirkkolain uudistuksen, jossa se nosti kirkon toiminta-ajatukseen ja kirkon tuntomerkkeihin sanan ja sakramenttien rinnalle lähimmäisenrakkauden toteuttamisen, käytännössä diakonia-ajatuksen.
Historiallisesti tarkasteltuna ”Diakonia” oli luonteva nimi 1990-luvun puolivälissä perustettavalle ammattikorkeakoululle, jonka ytimessä olisi kirkollinen koulutus.
Perustajayhteisöt
Alkuvaiheessa ammattikorkeakouluhankkeen yhteistyökumppaneita oli kolme: Helsingin Diakonissalaitoksen ja Seurakuntaopiston rinnalla suunnitelmia oli tekemässä ruotsinkielinen Lärkkulla-Stiftelsen, joka jäi pois yhteisestä hankkeesta vuonna 1994, kun kielikysymys oli noussut liian hankalaksi esteeksi.
Seurakuntien nuorisotyönohjaajien kouluttajat Suomen Raamattuopisto ja Helsingin Evankelinen Opisto kolkuttelivat yhteistyöhankkeen ovea jo vuonna 1991 ja vetosivat asiassa kirkon johtoon arkkipiispa John Vikströmiä myöten. Yhteiskunnallis-yleiskirkollisissa oppilaitoksissa vieroksuttiin herätysliikeoppilaitosten painotuksia niin paljon, että yhteistyöhön ryhdyttiin vasta muutamia vuosia myöhemmin.
Kolmanneksi Helsingin Diakonissalaitoksen ja Seurakuntaopiston rinnalle liittyi mukaan Porin Diakoniasäätiö tammikuussa 1995, ja kohta tämän jälkeen kirkon johdon myötävaikutuksella myös aikaisemmin ulkopuolella pidetyt Raamattuopisto ja Helsingin Evankelinen Opisto. Vuosia myöhemmin Helsingin piispa Eero Huovinen totesi Diakin toimineen kokeilukenttänä ”kirkon sisäiselle ekumenialle”. Lausahdus paljastaa paitsi hyvät tiedot aiemmin tapahtuneesta myös sen, miten vaikeaa yhteistyö kirkon sisällä voi olla ja on.
Kokeiluluvan Diak sai vuonna 1995, ja se tuli voimaan 1.8.1996. Silloin mukana oli viisi omistajatahoa ja niillä kullakin oli toimitiloissaan eräänlainen nimikkoyksikkö: Alppikadun, Järvenpään, Kirstinkadun, Kauniaisten ja Porin yksiköt. Seuraavaksi mukaan liittyi Pieksämäen yksikkö, jonka taustayhteisö, Kirkkopalveluiksi muotoutumassa ollut Suomen Kirkon Sisälähetysseura, allekirjoitti osakassopimuksen heinäkuussa 1996.
Vuonna 1998 Diakin omistajaksi tuli Turun kristillisen opiston säätiö ja muotoutui Turun yksikkö, jonka ohjelmassa ei ollut kirkollisia tutkintoja, vaan jossa koulutettiin medianomeja ja viittomakielen tulkkeja. Medianomikoulutus siirtyi Turun ammattikorkeakoululle vuoden 2011 alusta.
Laajimmillaan Diakin valtakunnallinen yksikköverkko oli vuosina 2000–2002, jolloin yksiköitä oli yhdeksän.
Vuonna 2000 Diakissa aloittivat uusina Lahden ja Oulun yksiköt, kun Oulun Diakonissalaitos ja Lahden Diakoniasäätiö olivat liittyneet Diakonia-ammattikorkeakoulu Oy:n omistajiin 2.8.1999. Molemmilla oli kokemusta kirkollisina ammattikorkeakouluyksikköinä toimimisesta seudullisten ammattikorkeakoulujen yhteydessä jo vuodesta 1992 alkaen.
Laajimmillaan Diakin valtakunnallinen yksikköverkko oli vuosina 2000–2002, jolloin yksiköitä oli yhdeksän. Opetusministeriön tavoitteena oli kuitenkin tiivistää toimintayksikkörakennetta. Ensimmäiseksi Alppikadun ja Kirstinkadun yksiköt yhdistettiin Diakin Helsingin yksiköksi, mutta opetus jatkui Kirstinkadulla aina vuoteen 2007 saakka. Lahden Diakoniasäätiö luopui Diakin omistajuudesta 2006, ja Diakin toiminta loppui Lahdessa. Seuraavana vuonna 2007 näiden osakkeiden omistajaksi tuli Kirkon keskusrahasto, ja Diakin kirkollinen luonne sinetöityi.
Diak 25 vuotta -blogisarja käy läpi Diakonia-ammattikorkeakoulun vaiheita aina perustamisesta nykyhetkeen ja tulevaisuudennäkymiin.
Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2021102752554