Puhutko yläluokkaa?

Britanniassa yläluokka on perinteisesti puhunut omaa ”oxfordinenglantiaan”, joka tunnetaan myös nimellä RP (Received Pronunciation). RP-aksentti on ei-alueellinen ja BBC on tavannut käyttää tätä kielivarianttia lähetyksissään.

Yläluokan englannin ”natiivipuhujia” arvellaan olevan vain muutama prosentti väestöstä. Tämä kielivariantti on kuitenkin levinneisyyteensä nähden suhteettoman näkyvässä asemassa esimerkiksi populaarikulttuurissa ja elokuvissa, joissa pahin pahis usein puhuu juuri RP-englantia. Yksi tehokkaimmista RP-puhujan hahmotelmista on Old Boy -elokuvan (2013) näyttelijä Sharlto Copley, jonka roolihahmo huokuu kylmäävää elitismiä aksenttia, käytöstapoja, pukeutumista, kronometriä, kulkuneuvoja ja asumisjärjestelyjä myöten.

Yläluokan englannin ”natiivipuhujia” arvellaan olevan vain muutama prosentti väestöstä.

RP-aksentin omaksuminen tai sen tavoittelu ei ole mitenkään selvästi suositeltava asia. Vaikka ei-syntyperäinen puhuja, vaikkapa suomalainen, sen omaksuisikin, muu sosioekonominen tausta ei välttämättä ole uskottavasti yläluokkaisen aksentin tasolla. Herääkin kysymys, onko myös suomessa selvästi havaittavia yläluokan kielivariantteja. Suomessa on aina ollut yläluokka, ja esimerkiksi Laura Kolben teos Yläluokka, Olemisen sietämätön vaikeus (Kirjapaja, 2014) tuo asian kiinnostavasti esille.

Luokkaerot suomen kielessä

Voitaneen väittää, että suomen kieli on demokraattisempi kuin (britti)englanti siinä mielessä, että henkilön sosioekonominen asema ei tule yleensä puheesta ilmeisen selvästi esille. Kirjoitetussa kielessä tilanne on erilainen, koska esimerkiksi yhdyssanojen ja välimerkkien oikea käyttö liittyy vahvasti koulutustaustaan. Ei suomalaisen pukeutuminenkaan yleensä heijasta luokkaeroja.

Murrepiirteitä sisältävä puhe ei liity alempaan sosiaaliseen asemaan: presidentit (hyvinä esimerkkeinä Urho Kekkonen ja Mauno Koivisto) säilyttivät kotimurteensa piirteitä puheessaan ja Oulun IT-miljonäärit eivät ole arastelleet ilmaisuja tykönä, sievä, pelekää, alakaa, ja porista. Yleinen piirre ylemmän keskiluokan ja yläluokan puheelle lienee abstraktien ilmausten ja sivistyssanojen ajoittainen käyttö.

Yleinen piirre ylemmän keskiluokan ja yläluokan puheelle lienee abstraktien ilmausten ja sivistyssanojen ajoittainen käyttö.

Täydellisen kirjakielen puhuminen, siten että mukana on abstraktia ja jäsenneltyä sisältöä, on harvinaista, ja tämän puhetyylin käyttäjistä syntyy välittömästi elitistinen leima: kyseessä on valittu, vaativa kielimuoto, eikä sen jatkuva ylläpitäminen onnistu kaikilta. Yläluokan puhujia näin määriteltynä edustavat esimerkiksi Jussi Halla-aho (poliitikko), Ulf Sundqvist (poliitikko, pankkiiri), Matti Wuori (edesmennyt ihmisoikeusjuristi), Osmo Soininvaara (poliitikko) ja Leif Salmén (edesmennyt toimittaja ja runoilija). Henkilöistä voi olla montaa mieltä, mutta heidän kielellinen täydellisyytensä ja abstraktioiden tiheys on kiehtovaa (tai kylmäävää).

Sanavalinnat elitismin osoittajana

Elitistinen vaikutelma suomea puhuttaessa syntyy myös pienten sanavalintojen (pronominien) ja ei-verbaalisten piirteiden avulla – tästä arvonsa tuntevat johtajat ovat yleensä tietoisia. Dikotomialla minä/me on vahva merkitys. Suuri johtaja viittaa itseensä jo pronominilla ”me” ja antaa ymmärtää, että hän edustaa koko työnantajaa tai organisaatiota. Vastine tälle on englannin ”royal we”: kuningatar voi todeta, että ”we are not pleased”. Etäkokousten aikana kannattaa seurata myös pronominien esiintyvyyttä.

Tärkeitä elitismin piirteitä puhetilanteessa ovat proksemiikka ja kinesiikka. Puhetilanteessa eleiden ja palautteen vähäisyys, jopa reagoimattomuus puhekumppaniin, sekä fyysinen etäisyys puhekumppaniin heijastelevat valtaa. Ylempiarvoisen ei juurikaan tarvitse reagoida alempiarvoiseen puhekumppaniin – jos ei ystävällisyyttään niin halua tehdä. Tämä yhdistettynä kirjakieliseen puhetyyliin asettaa puhekumppanin oikeaan asemaansa – jos hänellä on ollut asemastaan vääriä luuloja.

Joillakin puhujilla on tapana testata puhekumppaninsa nopeaälyisyyttä ja yleissivistystä. Alluusiot  eli viittaukset esimerkiksi kirjallisuuteen ja taiteeseen keskellä nopea puhetilannetta tai tunnetun henkilön siteeraaminen groteskin tai absurdin efektin luomiseksi liittyy usein kulttuurielitismiin ja snobismiin. Heitot jäävät puhekumppanilta huomaamatta tai ne huomataan vasta liian myöhään. Tyhmäksi itsensä tuntemisen mahdollisuus on olemassa.

On hyvä, että Suomessa emme kuule puheen foneettisista ominaisuuksista ihmisen koulutustaustaa, varallisuutta tai sen puutetta emmekä sukujuurien syvyyttä. Tästä huolimatta ihmisen puheen kuuntelu ja sosioekonomisen aseman arvailu voi olla hyvää ajanvietettä. Erityisen hyvää se on silloin, kun arvailut menevät täysin pieleen.

Lähteet

Kolbe, L. (2014) Yläluokka. Olemisen sietämätön vaikeus. Kirjapaja.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022022120028