Siirry sisältöön
Juttutyyppi  Blogi

Valehtelun kielellisestä rakenteesta

Valehtelu on periaatteessa selkeästi määritelty, mutta minkälaisia kieliopillisia keinoilla valehtelun rajaa voidaan häivyttää?

Charles Darwin totesi 1800-luvulla, että valehtelulla yritämme kohentaa sosiaalista asemaamme muiden silmissä. Valehtelu tai ainakin liioittelu on saattanut olla evoluution kannalta perusteltua: oman urheilullisuuden tai varallisuuden reipas liioittelu ei ole parinmuodostusdiskurssissa tuntematon ilmiö.

Valehtelun määritelmästä

Valehtelu on periaatteessa helppo määritellä: saatetaan tiettäväksi väite, joka ei ole yhteneväinen tosiasioiden kanssa. Tuollaisiakaan väitteitä ei silti aina pidetä varsinaisesti valheina. Pitkän opetus- ja luennointihistoriani varrelta muistan opiskelijan, joka oli toistuvasti myöhässä. Syynä hän esitti kulkuvälineensä ”polttoainejärjestelmässä olleet ilokaasun syöttöongelmat”. Selitys oli sen verran absurdi, etenkin kun kulkuväline oli kaikkien tuntema polkupyörä, että luento sai tarvitsemansa alkukevennyksen.

Kulkuneuvoesimerkki edustaa, Meibauerin (2019) terminologiaa käyttäen, suoraa valehtelua (”bald-faced lie”). Venäjän ulkoministeriön antama disinformaatio Ukrainan-sodasta on myös suoraa valehtelua, mutta siihen liittyy määre ”brazen”: ”julkea” tai ”häpeämätön”. Valehtelu on kaikkien tietämien tosiasioiden valossa irvokasta ja turmeltunutta.

Virheellisiä johtopäätöksiä

Valehtelua määriteltäessä implikatuurin käsite on olennainen. Valheellinen implikatuuri on väitteen perusteella tehty virheellinen johtopäätös, johon väitteen esittäjä tietoisesti pyrkii, eli valheellinen implikatuuri on valehtelemista puhumalla totta.  Posner (1980) esittää tarinan laivan perämiehestä ja kapteenista:

Kapteeni huomaa perämiehen olevan usein juovuksissa. Kapteeni kirjoittaa lokikirjaan: ”Perämies oli juovuksissa lokakuun yhdestoista päivä.” Omalla lokikirjan kirjoitusvuorollaan tuohtunut perämies kirjoittaa: ”Kapteeni ei ollut juovuksissa neljästoista lokakuuta.”

Osa vastaajista ei tutkimuksen mukaan pitäisi yllä olevaa valehteluna, mutta osa katsoisi kyseessä olevan tietoisen valehtelun tai sen yrityksen (Weissman & Terkourafi, 2019).

Valheellinen määrän implikatuuri syntyy esimerkiksi silloin, kun syytetty vastaa tehneensä rikokset x, y ja z. Loogisesti ottaen hän puhuu totta, vaikka hän olisi tehnyt myös rikokset g, h ja i. Tällaista esitystapaa, puolitotuuden kertomista, useimmat pitävät kuitenkin jo suoranaisena valehteluna (Meibauer, 2018).

Valehtelua määriteltäessä implikatuurin käsite on olennainen.

Kiinnostavaa on, että valheelliset implikatuurit tulkitaan valehteluksi vain silloin, kun niiden esittäjällä arvellaan olevan tietoinen pyrkimys, intentio, valehdella. Willemsenin ja Wiegmannin (2017) mukaan valehtelu tulee määritellä pragmatiikan (kielen käytön) tasolla, ei loogis-semanttisten rakenteiden kautta.

Eräs valtion virasto lähetti asiakkaalle kirjeen, jossa kerrottiin ulosottotoimien aloittamisesta. Syy oli ”maksuseurantajärjestelmämme mukaan edelleen maksamaton kymmenentuhannen euron suoritus”. Soitto virastoon kertoi, että maksusta puuttui 50 senttiä viivästyskorkoa. Toimiko valheellinen määrän implikatuuri tässä toiseen suuntaan?

Suhteellisuus valehtelussa

Valhe voi olla skalaarinen, enemmän tai vähemmän valetta (tai totta). Jos kaupunkien A ja B välimatka on 969 kilometriä, valehteleeko henkilö, jos hän kertoo välimatkaksi 1000 km? Milloin väite pitäisi tulkita valheeksi? Lasersohn (1999) esittää ”pragmaattisen jouston” (pragmatic slack) käsitteen: ”suunnilleen” todenperäinen väite voidaan tarkentaa lisäämällä siihen tarkempaa informaatiota ja määre ”täsmälleen”.

Valehtelu toteutuu väitelauseissa. Klassinen kysymyksen avulla esitettävä vale on: ” Juotko edelleen liikaa?”. Suurin osa ”valheellisista kysymyksistä” on kuitenkin hienovaraisempia. Kysymykseen sisällytetään ilmauksia, jotka ohjaavat vastaajaa tiettyyn suuntaan – kohti esittäjän tarkoittamaa ei-totuutta. Esimerkki voisi olla:

Onhan aivan kaikki työtunnit varmasti tehty työsuunnitelman määrittelemällä tavalla tänä vuonna?

Kysymyksessä, tervehdyksessä ja toivotuksessa voidaan toista henkilöä kutsua termillä, joka on hänen kohdallaan totta mutta ei koko totuus. Esimerkiksi itsevarma tutkija voi julkisessa debatissa systemaattisesti tituleerata ministeriä maisteriksi.

Internet-aikana ja sotien riehuessa maapallolla valheen tunnistaminen on yhä tärkeämpää ja yhä vaikeampaa. Absoluuttiseen totuuteen ei voi aina päästä. Suuri osa yhteiskunnallisista ”tosiasioista” on totta likimäärin tai todennäköisesti. Yksittäinen tai harvinainen tapahtuma ei ole paras ”totuuden” perusta. Yksi varmasti todistettu laskelma tai mittaustulos voi kumota yleisen suhteellisuusteorian. Yhteiskunnallisessa ja humanistisessa debatissa harvoin näin käy.

Lähteet

Lasersohn, P. (1999). Pragmatic halos. Language, 522–551.

Meibauer, J. (2018). The linguistics of lying. Annual Review of Linguistics 4, 357–375.

Posner R. (1980). Semantics and pragmatics of sentence connectives in natural language. Teoksessa R. Searle, F. Kiefer & M Bierwisch (toim.), Act Theory and Pragmatics, s. 168–203. Reidel.

Sutcliffe, A., & Wang, D. (2012). Computational modeling of trust and social relationships. Journal of Artificial Societies and Social Simulation 15(1), 3.

Weissman, B., & Terkourafi, M. (2019). Are false implicatures lies? An empirical investigation. Mind & Language, 34(2), 221–246.

Wiegmann, A., & Willemsen, P. (2017). How the truth can make a great lie: An empirical investigation of the folk concept of lying by falsely implicating. Cognitive Science Society.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022061346063