Luterilaisuus

Väitöskirjatyössäni kauan sitten tutkin Itä-Euroopan luterilaisia vähemmistökirkkoja toisen maailmansodan jälkeisessä tilanteessa, jossa kirkkojen toimintavapautta kavennettiin ja niiden yhteydenpitoa lännen kirkkoihin rajoitettiin. Arkistoon talletetuista kirjeistä luin, miten Transilvanian saksalaisen luterilaisen kirkon piispa päätti jokaisen lännen kirkoille lähettämänsä kirjeen sanoihin ”Ein feste Burg ist unser Gott” eli ”Jumala ompi linnamme”. Hän ei tiennyt, oliko kirje kenties viimeinen.

Luterilaiset symbolit

Tutun virren tiesin Lutherin kirjoittamaksi. Sen tunteenomainen merkitys luterilaisia yhdistävänä tunnusmerkkinä avautui oikeastaan vasta, kun luin sen olemassaolokamppailua käyvän vähemmistön johtajan kirjeistä.

Hieman samaan tapaan minuun vaikutti myös Luther-ruusuksi tai Luther-sinetiksi kutsuttu vinjetti tai vaakuna, jota itäeurooppalaiset luterilaiset käyttivät kirjeissään ja aineistoissaan. Suomessa olin nähnyt sen vain harvoin. Se on oikeasti Martti Lutherin suunnittelema. Keskellä on musta risti punaisen sydämen sisällä. Sydän taas on keskellä valkoista ruusua, ”jotta näkyisi, että usko tuo mukanaan iloa, lohdutusta ja rauhaa”, Luther kirjoitti.

Luterilaisia symboleita on tarvittu siellä, missä luterilaisuutta on tarvinnut korostaa, jotta se erottuisi enemmistöstä.

Painopiste kääntynyt etelään

Kun aikoinaan tein arkistotutkimusta, osallistuin Geneven kansainvälisen englanninkielisen luterilaisen seurakunnan elämään. Sen pappi oli Kanadasta, jumalanpalvelusjärjestys Yhdysvalloista ja seurakunnan jäsenet eri puolilta maailmaa. Useimmat olivat luterilaisia.

Luterilaisuuden painopiste on kääntynyt Saksasta ja Pohjoismaista etelään, erityisesti Afrikan maihin. Maailman suurin luterilainen kirkko on nykyisin Etiopiassa, toiseksi suurin Tansaniassa. Madagaskarinkin luterilaisen kirkon jäsenmäärä on suurempi kuin Suomen.

Luterilainen kansanopetus

Kansainvälisenä ilmiönä luterilaisuus poikkeaa suomalaisesta. Suomalainen luterilaisuus on suomalaista, siis kansallista, yleistä ja tavallista. Se on enemmistön uskonto eikä sen erityispiirteitä yleensä alleviivata. Suomalaiset itse pitävät sitä usein tylsänä, mutta tuntevat sitä huonosti.

Luterilaisuutta osaavat positiivisesti korostaa ne, jotka tuntevat sitä hyvin. Sellaisia on kuitenkin yllättävän vähän siitä huolimatta, että luterilaisuudella on erinomainen kansanopetusjärjestelmä.

Yleensä pidetään luterilaisuuden ansiona sitä, että kansa oppi jo varhain lukemaan ainakin auttavasti. Luterilaisuudessa on korostettu jokaisen oikeutta lukea itse Raamattua. Ilman lukutaitoa sellainen on mahdotonta. Alkeisopetus on siirtynyt suomalaiseen laadukkaaseen koulujärjestelmään, jossa on opetettu uskontoa. Vasta viime vuosikymmeninä luterilaisen uskonopin tunnustukselliseksi kutsuttua opetusta on horjutettu.

Kirkko on opettanut lapsia pyhäkouluissaan ja päiväkerhoissaan, varhaisnuorten kerhoissa ja seurakuntien partiolippukunnissa. Tärkein on ollut rippikoulu, jota on edellytetty kaikilta kirkkohäitä toivovilta. Siitä on tullut nuorisokulttuurin suosikki ja useimmille nuorille välttämätön initiaatioriitti sen jälkeen, kun rippikoulut muuttuivat leirimuotoisiksi.

Tästä kaikesta huolimatta luterilaisuuden ominaispiirteitä ei kovin hyvin hallita, koska se mikä on luterilaista, on vain yleistä. Se on suomalaista uskontoa tai uskonnollisuutta.

Kansalliskirkko ja kansallinen luterilaisuus

Pohjoismaisen luterilaisuuden keskeinen ominaispiirre on, että se on kansallista. Suomen valtiossa kahdella uskonnollisella yhteisöllä, evankelis-luterilaisella kirkolla ja ortodoksisella kirkolla, on erityisasema. Tämä näkyy esimerkiksi kirkollisveron toteuttamisena muun veronkannon yhteydessä, valtiollisina juhlajumalanpalveluksina tai perustuslain pykälänä 76, jossa todetaan evankelis-luterilaisen kirkon järjestysmuotoa ja hallintoa käsittelevä kirkkolaki.

Kristinuskolle ollaan valmiita antamaan enemmän tilaa kulttuuri-identiteetin alueella kuin lainsäädäntöön vaikuttavana voimana.

Uskonto ja siihen liittyvät arvot ja tavat ovat jatkuvasti tärkeitä monille suomalaisille, vaikka suomalaista kulttuuria ja yhteiskuntaa uskonnollisuus ei leimaa kovin paljon. Tutkimuksen mukaan suomalaista mentaliteettia kuvaa tietynlainen kahtiajakoisuus. Sen mukaan uskonnon vaikutus lainsäädäntöön ei ole oikein suotavaa, mutta samaan aikaan pidetään hyvänä, että suomalainen identiteetti on olemuksellisesti kristillistä ja että Suomessa toimii suomalainen kansalliskirkko, joka on evankelis-luterilainen.

Kristinuskolle ollaan valmiita antamaan enemmän tilaa kulttuuri-identiteetin alueella kuin lainsäädäntöön vaikuttavana voimana. Tätä kutsutaan uskonnon kulttuuristumiseksi. Se tarkoittaa, että uskonnollinen kieli ja uskonnon käytännöt katsotaan kulttuurin alueeseen kuuluviksi. Toisaalta kysymykset, joissa uskonto koskettaa sekä lainsäädäntöä että kulttuuria, ovat usein laajoja ihmisoikeusasioita, joissa kristilliseltä kannalta argumentoivat ovat keskenään erimielisiä.

Kansallinen luterilaisuus ja maahanmuuttajat

Luterilaisuus suomalaisessa yhteiskunnassa on kiinnostavaa, kun sitä tarkastelee maahanmuuttajien näkökulmasta. Sekularisoituneet suomalaiset harvemmin tulevat ajatelleeksi, että monelle uussuomalaiselle nopein ja selkein tie kiinnittyä suomalaiseen yhteiskuntaan käy uskonnon kautta.

Monet turvapaikanhakijat ovat ilmaisseet kääntymisellään vakavan halunsa jäädä Suomeen. Siihen on monia syitä. Asian vakavuus osoitetaan luopumalla oman kulttuurin ytimestä ja sen vaihtamisella uuteen.

Muissa Pohjoismaissa vastaavaa ilmiötä ei ole. Onko luterilaisuus tunnistettavammin kiinni suomalaisuudessa kuin vaikkapa ruotsalaisuudessa tai tanskalaisuudessa? Usein on väitetty, että luterilaisuus Suomessa olisi jäämässä hyvin leimallisesti suomea ja ruotsia puhuvien ”kantasuomalaisten” uskonnoksi. Luterilaisten seurakuntien avoimuus ja vastaanottavaisuus seurakuntayhteyteen, rippikouluun ja kasteelle pyrkivien turvapaikanhakijoiden edessä osoittaa kuitenkin muuta.

Maahanmuuttajat näyttäisivät tunnistavan suomalaisessa kulttuurissa luterilaisen kristinuskon pohjavireeksi, johon tunnustautumalla ”suomalaistuu”.

Luterilaisuus on tilapäinen hätäratkaisu

Luterilaisuus juurtui kansallisiin rakenteisiin poliittisista syistä, kuninkaan tahdosta. Teologian professori Seppo A. Teinonen (1924–1995) ei juuri arvostanut kansalliskirkon luterilaisuutta. Vuonna 1978 hän kirjoitti: ”Luterilaisuudella ei todellakaan ole periaatteellista oikeutta itsenäiseen kirkkomuodostukseen, Luterilainen kirkko on teologisesti katsoen vain äärimmäinen tilapäinen hätäratkaisu, ja tästä muistuttaminen kuuluu jokaisen Augsburgin tunnustuksesta kiinni pitävän teologin jatkuviin velvollisuuksiin.”

Teinosen mielestä luterilaisilla kirkoilla ei ollut yhteistä kirkko-oppia eikä edes varsinaista kirkon määritelmää. Tunnustuskirjojen kannanotot olivat poleemisia ja epäsystemaattisia lausumia 1500-luvun katolisen kirkon käsityksistä. Luterilaisessa reformaatiossa pyrittiin katolisen kirkon uudistukseen, ei uuden kirkon muodostumiseen.

Kansankirkko ja moninaisuus

Laajassa kansankirkossa jäsenten näkemykset johtuvat monista eri syistä ja ovat usein kaukana toisistaan. Yhteiskuntaa leimaa moninaistuminen ja moniarvoistuminen. Luterilainen kirkko vasta hakee paikkaansa moninaisuuden keskellä. Yhtenäiseen ääneen se ei kykene. Monet hämmentyvät, kun kirkosta tulee useanlaista viestiä sen ydinsanomasta.

Luterilaisuudella on ollut vuosisatojen ajan etuoikeutettu asema katsomusten markkinoilla. Sen luterilainen kirkko on menettämässä. Osittain hämmennys johtuu siitä. Kyse on kuitenkin myös aidoista mielipiteiden eroista.

Yhteiskuntaa leimaa moninaistuminen ja moniarvoistuminen.

Kun kansalliskirkko muuttuu kansakunnassaan vähemmistökirkoksi, sen on muututtava. Ehkä sen täytyy etsiä omaa luterilaisuuttaan ja löytää luterilaisuutensa teologinen olemus uudelleen. Sen avulla voitaisiin kenties paremmin kyetä kohtaamaan luterilaisten jyrkät mielipide-erot eettisissä ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä.

Rationaalisen luterilaisuuden kohtalo

Monen vuosikymmenen mittainen historiallisen ateismin vaihe itäisessä Euroopassa sai aikaan kiinnostavia tuloksia. Kun ortodoksisuus ja katolisuus saivat jälleen elintilaa ja toimintavapauksia, niistä tuli elinvoimaisia. Puolan, Venäjän ja Georgian esimerkit kertovat tästä. Kristinuskon muodot, joissa on vahva arjen rituaalisuuden perinne ja joissa tavallisen kansan uskonnonharjoittamiseen sisältyy paljon rituaalisia elementtejä, ovat vastustuskykyisiä maallistumiselle.

Sitä vastoin enemmistöltään luterilaisten Viron, Latvian ja Itä-Saksan luterilaisuus hiipui. Luterilaisuus on vanhurskauttamisopin ympärille rakennettua rationaalisuutta. Kun rationaalista uskontoa heikennetään toisenlaisella rationaalisuudella, se heikkenee ja heikennyttyään ei näytä voimistuvan. Rationaalinen uskonmuoto ei opeta eikä edellytä rituaalia, siksi side siihen heikkenee.

Kaikkialla kehitys ei ole kulkenut saman kaavan mukaan. Uskonnolliselta perustaltaan katolinen Tšekki kuuluu nykyisin Euroopan sekularisoituneimpiin maihin. Yhteiskunnalliset kehityskulut eivät ole luonnonlain kaltaisia vääjäämättömiä ilmiöitä, vaan niihin vaikuttavat monet asiat.

Mihin suuntaan?

Minä suosittaisin suomalaiselle luterilaisuudelle rituaalien vahvistamista. Se tarkoittaisi uskonnollisen tavan kehittämistä, konkreettista ruumiillisuutta, eleitä, esineitä ja pyhiinvaellusta, mutta myös aidon luterilaisen perinteen kuten virrenveisuun vahvistamista. Tätä kaikkea on nytkin, mutta harvoin yhtenäisessä ja johdonmukaisessa muodossa. Tärkeää olisi oppia tuo kotona.

Toisaalta korostaisin kirkon merkitystä eettisenä opettajana ja yhteiskunnallisena vaikuttajana. Sellainen on tietenkin paljon pyydetty, jos asioista ei kyetä olemaan samaa mieltä.

Kolmas, mutta kenties tärkein asia olisi, että eettinen opetus toteutuisi käytännön toiminnassa. Ei ole mieltä saarnata lähimmäisenrakkaudesta, jos sen mukaan ei itse toimi. Luterilainen etiikka on toisia varten olemisen etiikkaa, ja se tarkoittaa avoimuutta heikkoudelle ja haavoittavissa oloissa eläville, ovien avaamista turvapaikanhakijoille ja muille maahanmuuttajille. Tällainen merkitsisi laaja-alaista ja kaiken läpäisevää diakonista asennetta.

Luterilainen ristin teologia korostaa vaivaa ja kärsimystä ja muukalaisen kohtaamista. Se kavahtaa kunnian teologiaa, jossa hyvä on parempi kuin paha, viisaus parempi kuin tyhmyys, voima parempi kuin heikkous, toiminta ja teot parempi kuin kärsimys ja kunnia parempi kuin risti. Luterilaisuus moittii kunnian teologeja siitä, että he eivät pidä silmiensä edessä ristiä, jossa näkyy Jumalan rakkaus pahaan ja mitättömään, myös olemattomaan.

Kunnian teologiaa tarjotaan ”kristillisenä vaihtoehtona” paljon. Luterilaisuutta sellainen ei ole, mutta se voi olla vaikeaa ymmärtää. Luterilaisuus on kaikkiaan haastavaa.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2023030329544