Etiikan ilmansuuntia (osa 2)
Anglosaksisissa maissa vahvistui 1800-luvulla utilitarismiksi kutsuttu poliittinen filosofia, jonka mukaan yhteiskunnassa ratkaisut piti arvioida vain niiden hyödyllisyyden perusteella. Utilitaristien tavoite oli ”mahdollisimman suuri onnellisuus mahdollisimman monelle”. Utilitarismista tuli pitkiksi ajoiksi keskeinen, ellei vallitseva etiikan pääsuunta etenkin yhteiskuntaetiikassa. Esimerkiksi hyvinvointivaltion eettinen perustelu on lähinnä utilitaristinen.
Normatiivisen etiikan kolmesta teoreettisesta pääsuuntauksesta seurausetiikka on nuorin. Sen lähtökohdat ovat 1800-luvun teollistuvassa, kapitalisoituvassa ja demokratisoituvassa Englannissa kehittyneessä utilitarismissa, jonka oppi-isiä olivat Jeremy Bentham (1748–1832), James Mill 1773–1836) ja John Stuart Mill (1806–1873). Utilitarismi eli hyötyetiikka on kuitenkin vain yksi seurausetiikan muoto.
Seurausetiikkaa on kiteytetty lauseella: siinä missä velvollisuusetiikka palauttaa hyvän oikeaan, seurausetiikka palauttaa oikean hyvään. Seurausetiikan mukaan oikein on sellainen teko, joka tuottaa hyvää.
Moraalisen arvon mittapuuna hyöty
Jeremy Bentham löysi eettiselle teorialleen perustan suurimman mielihyvän ja onnellisuuden tavoittelusta. Hänen ajatuksensa perustui hedonistiseen psykologiaan, tuskan välttämiseen ja mielihyvän saamiseen, mikä ei tarkoittanut välittömien nautintojen keräilyä. Ihminen oli hänen mukaansa luonnostaan egoisti ja vain rajoitetusti altruisti, mutta järjen, lain, moraalin ja uskonnon tehtävä oli tehdä heistä ”universaalisesti altruisteja”.
Ihmisten tuli pyrkiä kaikissa valinnoissaan edistämään omaa ja muiden onnellisuutta. Koska ihmiset luonnostaan ajattelivat omaa etuaan enemmän kuin toisten, kasvatuksen, lakien ja yleisen mielipiteen tehtävänä oli kannustaa kaikkia toimimaan onnellisuusperiaatteen mukaan. Julkinen yhteiskunta piti järjestää tämän mukaan.
John Stuart Mill oli sananvapauden ja yksilönvapauden puolustaja, jolle yksilönvapaus oli tärkeää mielipiteiden moninaisuuden turvaamiseksi. Hän etsi oikeudenmukaisuuden reunaehtoja, ja hänen utilitarisminsa perustui oikeastaan vahingon välttämisen periaatteelle. Eettisen pohdintansa lähtökohtana hän korosti puolueettomuuden arvoa.
Seurausetiikassa tekojen moraalisen arvon mittapuu on niiden tuottama hyöty ja haitta. Sen antama toimintaohje on selkeä: Pitää toimia niin, että seurausten kokonaishyöty suhteessa haittoihin on mahdollisimman suuri. Oma hyöty ei ole muiden hyödyn yläpuolella. Tekoja pitää arvioida niiden hyödyn perusteella, käytännössä vertailla hyötyjä ja haittoja, ja tehdä niistä johtopäätös.
Seurausetiikassa tekojen moraalisen arvon mittapuu on niiden tuottama hyöty ja haitta.
John Stuart Mill määritteli utilitarismin opiksi, joka olettaa ”moraalin perustaksi hyödyn tai suurimman onnellisuuden periaatteen”. Utilitarismin mukaan teot ovat siten oikein silloin, kun ne edistävät onnellisuutta ja väärin silloin, kun niillä on taipumus tuottaa onnettomuutta. Moraalisesti hyvän toiminnan mittapuuna toimiva onnellisuus on kaikkien niiden onnellisuutta, joita toiminta koskee.
Moraalisen teon on tuotettava mahdollisimman suuri määrä onnellisuutta mahdollisimman suurelle määrälle ihmisiä. Utilitarismi on siis oikeastaan ”yleisen hyvän edistämistä”.
Koska tekojen ennakoitavuus sekä niiden aiottujen ja tosiasiallisten seurausten mittaaminen on vaikeaa, hyötyjen ja haittojen määritteleminen ja mittaaminen tuottavat ongelmia. Tekojen seurauksia on yleisesti mahdotonta tietää ennalta. Joskus hyvä aikomus ei johda hyvään, ja päinvastoin pahoista aikeista huolimatta hyvää voi seurata. On esitetty, että oikean teon tarkoitus on johtaa suurimpaan hyvään.
Hyötyä voivat olla hyvinvointi, mielihyvä tai onnellisuus. Jos onnellisuus maksimoidaan ja se asetetaan päämääräksi, puhutaan eudaimonismista eli onnellisuusetiikasta. Jos taas vastaavasti ylin arvo on nautinto, puhutaan hedonismista.
Seurauseettisiä teorioita yhdistää näkemys, että positiivisen hyvän tuottaminen on moraalisessa toiminnassa ensisijaista. Olennaisia ovat niillä aikaansaadut tai niistä koituvat seuraukset. Arvioinnissa keskeistä on hyvien ja huonojen seurausten suhde, on valittava tarjolla olevista mahdollisuuksista kokonaisvaikutuksiltaan paras.
Onnellisuus ja merkityksellisyys
Uudempien aikojen seurausetiikan edustajat ovat ruvenneet puhumaan nautinnon sijaan laajemmin hyvinvoinnista tai onnellisuudesta. Tässä mielessä voi sanoa hyve-etiikan ja seurausetiikan lähentyneen toisiaan. Utilitarismin mukaan moraalisesti oikeaa on toiminta, joka maksimoi joidenkin tai vaikka kaikkien hyvinvoinnin. Seurausten hyöty voi olla muutakin kuin hyvinvointia, esimerkiksi oikeudenmukaisuutta tai tasa-arvoa.
Nykyajan seurausetiikan mukaisia keskusteluja käydään esimerkiksi demokraattisessa poliittisessa keskustelussa, jossa mietitään rahojen kohdentamista ja riittävyyttä samanaikaisesti vaikkapa lastensairaalaan, urheilustadioniin ja liikenneväylien parantamiseen. Seurauseettisiä pohdintoja ovat myös sellaiset käytännön kysymykset, kuten ohjelmoidaanko robottiauto kriisitilanteessa valitsemaan suistumissuunnakseen aina sen, jossa on vähemmän ihmisiä. Seurausetiikalle ongelmallisia tilanteita voi keksiä helposti lisää.
Usein korostetaan teon eettisenä ja oikeana päämääränä sen merkityksellisyyttä. Useimmiten sillä tarkoitetaan tuloksekasta toimintaa yhteisön tai toisten hyväksi. On mahdollista, että sellaista perustellaan yhtä aikaa hyveillä, velvollisuudella ja tekojen seurauksilla eli hyödyllä.
Utilitaristinen hyvinvointiyhteiskunta
Hyvinvointiyhteiskunnan moraalisen perustan voi katsoa rakentuvan utilitarismille. Ajatus ”kansalaisen parhaasta” oli hedelmällinen vähitellen palveluyhteiskunnaksi muovautuvassa maassa, jossa rikkaita ja hyvätuloisia oli vähän. Sosiaalipolitiikka ei ollutkaan enää vain kulu, vaan tulojen tasauksella tähdättiin taloudelliseen kasvuun ja kaikkien kansalaisten hyvinvoinnin ja sosiaalisen turvallisuuden takaamiseen.
Hyvinvointivaltiossa haluttiin turvata koko väestölle lakisääteiset palvelut, joiden tuottajina olivat kunnat tai järjestelmää varten synnytetyt laitokset. Hyväosaisten myötätuntoon ja oikeudenmukaisuuteen vetoamisen sijasta tavoiteltiin poliittisesti säädeltyä integraatiota sekä tiedettyjä oikeuksia ja palveluita. Koko väestö sidottiin palvelujärjestelmään ”kaikki maksavat – kaikki saavat” -periaatteella. Mallilla synnytettiin suuri suhteellisen hyvinvoipa keskiluokka.
Utilitarismia on kritisoitu paljon. Se ei ota kantaa esimerkiksi sellaisiin moraalisesti hyviin ja kiitettäviin tekoihin kuten uhrautumiseen toisen hyväksi. Seurausetiikka on samoin kykenemätön ottamaan kantaa hyvinvoinnin tai tyytyväisyyden sisältöön, kun kaikki, mistä ihmiset nauttivat tai saavat tavoittelemaansa etua, on otettava huomioon keskenään samalla painolla. Seurausetiikka ei pysty ratkaisemaan, millaista hyötyä tai hyvinvointia tulisi maksimoida. Se joutuu vaikeuksiin, kun pohditaan moraalisia velvollisuuksia, kieltoja ja sääntöjä.
Myös John Rawls (1921–2002) arvosteli utilitarismia ja piti oikeudenmukaisuusteoriaansa utilitaristisen ajattelun kritiikkinä. Utilitarismiin sisältyi hänen mielestään pahoja virheitä. Ensimmäinen niistä on, että yksilöiden oikeudet uhrataan kokonaisedulle. Toinen virhe on, että utilitarismi ei ota huomioon, että ihmiset nauttivat erilaisista asioista ja ymmärtävät onnellisuuden ja hyvän eri tavoin.
Filosofisen etiikan mureneminen
Moraalin kulmakivet alkoivat heilua 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Etiikan pääsuunnat eivät olleet enää niin selkeitä kuin ennen ja hyve-etiikka erityisesti jäi taka-alalle. Käännekohdan tärkeimmäksi vaikuttajahahmoksi nimetään tavallisesti saksalainen Friedrich Nietzsche (1844–1900). Hänen mukaansa Jumala oli kuollut ja Jumalan kuolema loi moraalisen tyhjiön. Perinteiset arvot eivät olleet enää mielekkäitä ja filosofia oli kriisissä, kun se joutui kohtaamaan mielettömän maailmankaikkeuden.
Teoksissaan Nietzsche etsi moraalin alkuperää ja tuli siihen tulokseen, että kaikki hyvä on vaistoa ja virheet ovat seurausta vaistojen rappiosta ja tahdon hajoamisesta. Alkuperäinen ”paha” viittasi puolestaan massojen piirteisiin. Altruistiselle tai oikeudenmukaiselle hyvälle hän ei antanut arvoa.
Vaikka Nietzsche ei yksin suurta muutosta olisi saanut aikaan, jonkinlainen arvotyhjiö ja etiikan murenemisen aika koitti. Uusia 1900-luvun suuntauksia olivat ihmisen kokemuksia painottava fenomenologia, yksilön olemassaolon ainutlaatuisuutta korostava eksistentialismi ja kaikki moraalitotuudet purkanut ja suhteelliseksi tehnyt emotivismi.
Etiikkaa harrastettiin 1900-luvulla melko vähän.
Etiikkaa harrastettiin 1900-luvulla melko vähän. Arvot ja normit eivät kiinnostaneet filosofeja ja muita tutkijoita kovin paljon. Tähän oli varsin ilmeisiä syitä.
Fenomenologia ei tukenut ajatusta ihmisestä valintoja tekevänä moraalisubjektina. Eksistentialismi puhui vapaudesta ja autenttisuudesta ja kehotti ihmistä ottamaan ihmisyytensä vakavasti niin, että kukin tekee valintansa ehdottoman vapaasti. Tässä eksistentialismi sovelsi Nietzschen ja Sigmund Freudin (1856–1939) osoittamaa ihmisen olemuksettomuutta.
Näille uusille ajattelun suuntauksille yhteistä oli ihmisen oman minän keskeisyys. Subjektiivisuutta korosti kenties vieläkin enemmän arvointuitionismi, jonka mukaan eettinen hyvä muodostuu intuition perusteella.
Hyve-etiikan paluu
Utilitarismi ja kantilaisuus olivat jääneet etiikassa toistensa pääkilpailijoiksi 1900-luvun jälkipuolelle saakka, jolloin aristotelismi alkoi palata moraalikeskusteluun. Seurausetiikka oli suosittua etenkin englanninkielisessä kulttuurissa, kun taas manner-Euroopan protestanttisilla alueilla seurattiin kantilaista velvollisuusetiikkaa, joka oli syntynytkin osin saksalaisen pietismin vaikuttamana.
Vaikka aristoteelisen hyve-etiikan nousu 1900-luvun lopulla on selvästi havaittava ilmiö, on muistettava, että katolinen kirkko ja sen myötä moraalifilosofia katolisissa maissa pitäytyi lähinnä aristoteelisessa hyve-etiikassa myös utilitarismin ja kantilaisen velvollisuusetiikan keskinäisen kilpailun kaudella.
Ensimmäisenä uuden kiinnostuksen hyve-etiikan kysymyksiin herätti brittiläisen filosofin Elizabeth Anscomben (1919–2001) artikkeli Modern Moral Philosophy (1958). Siinä hän arvosteli silloisia etiikan pääsuuntauksia, utilitarismia ja velvollisuusetiikkaa, tärkeiden moraalifilosofisten aiheiden laiminlyönnistä. Anscombe suositteli eettisen tarkastelun kohteeksi moraalikasvatusta, moraalista luonnetta, moraalista viisautta, ystävyyttä ja hyvää elämää, joita hyve-etiikka oli perinteisesti pitänyt esillä.
Suomalainen filosofi Georg Henrik von Wright (1916–2003) osallistui keskusteluun vuonna 1963 ilmestyneen kirjansa Varieties of Good esipuheessa, jossa hän totesi, että nykyajan etiikan tutkimus oli laiminlyönyt hyvettä. Oli syntynyt vaikutelma, että hyve oli vanhentunut ja tarpeettomaksi käynyt filosofian alue. Hän ennusti hyveen nousemisen ja filosofisen etiikan kohoamisen filosofian keskeisimpien osa-alueiden joukkoon.
Hyveen esille nostaminen merkitsi länsimaisen perinteen tunnetuimman ja vaikutusvaltaisimman hyveiden tutkijan, Aristoteleen, tuomista jälleen eettisten tarkasteluiden keskiöön. Varsinainen läpimurto tapahtui 1980-luvulta alkaen, ja tärkein tekijä siinä oli skotlantilais-yhdysvaltalainen Alisdair MacIntyre (s. 1929). Hän kuvasi kriittisesti länsimaista yksilönvapautta ja liberaalia individualismia ja kulttuuria, jossa käytettiin moraalin käsitteitä ilman, että tiedettiin, mitä ne tarkoittavat.
MacIntyren etiikka on korostetun aristoteelista. Uusaristoteelisuus on ollut 2000-luvun etiikan yhdeksi valtauomaksi kohonneen hyve-etiikan leimallinen piirre. Sen seurausvaikutuksia ovat olleet yhteiselämän ja yhteisöllisyyden sekä käytännöllisen soveltavan etiikan vahvistuminen. Kommunitarismi ja muut yhteisöllisyyttä painottavat ajattelutavat ovat velkaa uusaristoteeliselle hyve-etiikalle.
Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2023041236142