Modernin ihmisen teologia
Klassinen liberaaliteologia alkoi ehtyä 1920-luvulla, mutta sen vaikutukset jäivät elämään eri suuntiin kehittyneissä virtauksissa. Useat teologit etsivät vastauksia modernin ihmisen kysymyksiin. Jotkut pyrkivät löytämään niitä sosiaalisesta elämästä ja ihmisen hyvinvoinnista, toiset Raamatun tulkinnasta, kolmannet symboleista ja olemassaolon perustasta.
Esittelen lyhyesti joitakin teologisia ajatustapoja, joiden vaikutus on kantanut pitkään.
Social Gospel
Amerikassa eli vahva sosiaalisen evankeliumin perinne, joka kannatteli joitakin liberaaleja ideoita. Uskonnollinen sosiaalisiin uudistuksiin kannustava liike Social Gospel oli voimakkaimmillaan klassisen liberaaliteologian kulta-aikana 1870-luvulta 1920-luvulle. Se tulkitsi Jumalan valtakunnan sekä yksilölliseksi että yhteiskunnalliseksi pelastukseksi ja tähtäsi yhteiskunnan parannuksiin soveltamalla raamatullisia hyveitä hyväntekeväisyydestä ja oikeudenmukaisuudesta.
Huomattavan kansansuosion sai kongregationalistipappi Charles Monroe Sheldon (1857–1946), kristillisen sosialismin edustaja, joka julkaisi vuonna 1897 romaanin In His Steps (Hänen askeleissaan). Sen taustana oli sarja saarnoja, joissa hän etsi vastauksia kysymykseen: Mitä Jeesus tekisi? Kirjallaan Sheldon kykeni koskettamaan amerikkalaisen alemman keskiluokan tuntoja. Tämän ymmärsi baptistipastori Walter Rauschenbusch (1861–1918), josta tuli Social Gospel -liikkeen pääarkkitehti. Hän antoi suuren arvon Sheldonin ajatuksille Jeesuksen seuraamisesta ja sen vaikeudesta modernissa maailmassa, samoin kuin Sheldonin oikeudenmukaisuuden korostuksesta.
Rauschenbusch korosti kristinuskon vallankumouksellista luonnetta. Hän nosti esiin köyhien asemaa ja kertoi sosiaalisen ja uskonnollisen kuuluvan yhteen. Jeesuksen seuraamiseen liittyi yksilölle asetettu vastuu yhteiskunnallisista asioista. Rauschenbuschille pahan ongelma ei liittynyt niinkään yksilöetiikkaan vaan sosioekonomisiin ja poliittisiin instituutioihin. Pahaa ilmensivät militarismi, individualismi, kapitalismi ja nationalismi, hyvää taas pasifismi, kollektivismi, sosialismi ja internationalismi.
Social gospelin vaikutusta voidaan nähdä setlementtiliikkeessä, ekumeenisen liikkeen Life and work -juonteessa ja yleensä ekumeenisessa sosiaalietiikassa, NMKY-liikkeessä sekä sielunhoidon kehittymisessä suuntaan, jonka painotus ei ollut julistuksessa.
Kriittisen raamatuntutkimuksen alku
Kriittisiä Raamatun tekstieditioita, joissa osoitettiin Raamatun epäyhtenäisyyksiä, alkoi syntyä jo 1700-luvulla, ja esimerkiksi evankeliumien syntyhistorian kaksilähdeteoria muotoutui 1860-luvulla. Kristinusko voitiin ajatella kehittyväksi ja muuttuvaksi kulttuurin muodoksi.
Huomattavan julkisuuden sai saksalainen protestanttinen teologi David Friedrich Strauss (1808–1874), joka tutki teoksissaan historiallista Jeesusta. Jeesuksen jumalallisen luonnon hän kiisti kokonaan. Uuden testamentin kertomukset hän leimasi lähinnä myyteiksi. Historiallisen Jeesuksen tutkijana Strauss oli pioneeri, mutta hänen merkityksensä on enemmän keskustelun herättäjänä kuin tutkimuksen merkittävänä edistäjänä.
Saksalaisranskalainen Albert Schweitzer (1875–1965) oli raamatuntutkija, urkuri, musiikkitieteilijä ja lähetyslääkäri nykyisen Gabonin alueella Lambarénén sairaalassa. Hänen teologinen pääteoksensa vuodelta 1906 käsitteli historiallisen Jeesuksen tutkimusta. Hänelle Jeesus oli ihminen, ja Kristus oli kirkon opin luomus. Jeesus ja hänen opetuslapsensa odottivat pikaista maailmanloppua. Messiaana Jeesus ei itseään pitänyt. Schweitzer kyseenalaisti Jeesuksen pyhyyden, hänen ihmetekonsa ja ylösnousemuksensa. Omassa elämässään hän seurasi Jeesuksen korkealle asettamia eettisiä vaatimuksia.
Myyttien purkaminen
Saksalainen luterilainen teologi Rudolf Bultmann (1884–1976) oli raamatuntutkimuksen voimakkaimpia hahmoja 1900-luvulla. Hänet tunnetaan ajatuksesta, että Uuden testamentin historiallinen analyysi on turhaa. Hänen mielestään se riitti, että Jeesus eli ja oli, saarnasi ja kuoli ristillä. Sillä oli merkitystä, ei hänen muulla elämällään ja sen tutkimisella.
Kristinusko voitiin ajatella kehittyväksi ja muuttuvaksi kulttuurin muodoksi.
Silti Bultmann oli evankeliumien alkuperän sekä toisiaan muistuttavien synoptisten evankeliumien ja niiden laatijoiden käyttämien lähteiden tutkija. Hänen käsitteistään tunnetaan laajimmin Entmythologisierung eli myyttien purkaminen, millä hän tarkoitti sitä, että evankeliumeissa kuvattujen tapahtumien historiallisuuteen oli syytä suhtautua skeptisesti ja myytit tuli purkaa kertomuksista. Tapahtumien historiallisuutta tärkeämpää oli evankeliumien sisältämä julistus (keerygma). Kristilliselle uskolle ainoa tärkeä oli usko julistukseen.
Bultmannilla oli tieteisuskoinen asenne luonnontieteeseen. Hän uskoi tieteen tavoittavan perimmäisen olemuksen. Luonnonlait hän ymmärsi ehdottomiksi. Ihmeet ja Kristuksen ruumiillinen ylösnouseminen olivat yliluonnollisia eivätkä siten mahdollisia. Jumala ei voinut puuttua historiallisen todellisuuden suljetun järjestelmän kulkuun.
Hän totesi, että ”historiallinen menetelmä olettaa historian olevan ykseys, vaikuttavien syiden suljettu jatkumo, jossa yksittäiset tapahtumat liittyvät toisiinsa syyn ja seurauksen ketjussa.” Kaikki sellainen, mitä Raamatussa ei voinut selittää luonnollisilla syillä, oli katsottava myytiksi, koska se ei vastaa todellisuutta. Maailma on syiden ja seurausten suljettu järjestelmä.
Tässä hän tarvitsi eksistentialistista filosofiaa. Aidon uskonnollisuuden kriteerit saattoi löytää jaottelusta autenttiseen ja epäautenttiseen elämään. Oppilauseiksi muotoiltuna uskonnollinen kokemus turmeltui pysähtyneeksi epäaitoudeksi. Jumalasta ei voinut saada tietoa tosienkaan väitelauseiden muodossa.
Bultmannin mukaan tiede pystyy selvittämään Raamatun tekstien luonteen, koska mitä tiede ei voi tutkia, ei voi olla todellista. Kaikki Raamatun ilmaukset oli tutkittava tässä valossa. Ihmisen syntisyys tarkoitti ihmisen alistamista maailmaan, jossa vallitsevat katoavaisuus ja lainalaisuudet, pelastus taas vapauden ja aidon olemassaolon löytämistä. Ylösnousemususko oli perusteetonta eikä sille ole tarjolla historiallista selitystä. Koska Jeesuksen ruumiillista ylösnousemusta ei ole, Kristus on noussut ylös keerygmassa: ”Kristus, ristiinnaulittu ja ylösnoussut, kohtaa meidät julistuksen sanassa, ei missään muualla.” Keerygman Kristuksella ei ole yhteyttä historialliseen Jeesukseen.
Bultmann oli uskon uudelleentulkitsija, jonka jälkivaikutus on ollut suuri. Klassisen liberaaliteologian traditioon hän ei kuulunut, vaan hän oli Entmythologisierung-ohjelman luonut kriittinen tutkija, joka etsi modernin ihmisen teologiaa. Hän edellytti tiukkaan luonnontieteelliseen ja historialliseen objektiiviseen totuuteen pitäytymistä, mutta korosti yhtä paljon minän vapautta ja subjektiivista kokemuksellisuutta. Myös konservatiivit ovat katsoneet voivansa oppia Bultmannilta, joka pohti uskonvanhurskautta ja katsoi kristinuskon ytimen olevan uskossa. Hän ajatteli ihmisen löytävän aidon vapautensa vain Jumalan sanan puhutellessa häntä.
Uuden olemisen teologi
Ensin Saksassa ja siten Yhdysvalloissa vaikuttanutta Paul Tillichiä (1886–1965) pidetään yhtenä merkittävimmistä 1900-luvun teologeista. Hän oli modernin maailman ja modernin ihmisen teologian pohtija, joka etsi korrelaatioteologiallaan filosofisesti tyydyttävää teologista ajattelutapaa. Se tutkii kristillisen ilmoituksen symboleja vastauksina eksistentialistisen filosofian kysymyksiin inhimillisestä olemassaolosta. Teologian ja ihmisen elämätilanteen tulee olla vuorovaikutuksessa keskenään.
Tillich vastusti sellaista Jumalan ymmärtämisen tapaa, joka voisi luoda mielikuvan jumaluudesta oliona muiden joukossa tai edes läsnäolona. Jos Jumala olisi olento, häntä ei voitaisi kutsua kaiken olemassaolon lähteeksi. Jumala on olemisen perusta tai olemassaolo itse. Koska olemista ja olemassaoloa ei voida kiistää, Jumala on myös olemisen voima ja perusta, jonka varassa kaikki oleminen on. Jumala on oleminen itse ja sellaisena eksistenssin ja essentian tuolla puolen.
Tillich luonnehti teologiaa kristillisen uskon sisältöjen metodiseksi tulkinnaksi. Tällaista tulkintaa voi tehdä vain järjen keinoin. Kirkon tehtävä on julistaa kristinuskon sanomaa ja konstruoida totuutta aina uusille sukupolville. Se edellyttää apologeettista ajattelua, joka oli hänen työnsä lähtökohta. Tillich pyrki osoittamaan, miten ilmoitus voitiin sovittaa järjen kanssa.
Uskonnon symbolit ja myytit olivat Tillichille tärkeitä. Tässä hän erosi myytit hylänneestä Bultmannista. Symbolit olivat ainoa keino nähdä jotakin niin merkittävää ja abstraktia kuin Jumala, joka on symboli. Ajatus persoonallisesta Jumalasta on tie ja vastaus siihen, miten voi olla suhteessa olemassaolon perustaan.
Teologia tutkii Tillichin mielestä sitä, mikä koskee meitä pohjimmiltaan. Se, mikä koskee meitä pohjimmiltaan, määrittää olemisemme ja ei-olemisemme. Teologian tarkoituksena on siten selittää pohjimmaista huoltamme, joka määrittää olemistamme ja ei-olemistamme. ”Uusi oleminen Jeesuksessa, joka on Kristus”, ei ole vain teologian kohde, vaan myös pohjimmainen huolemme, joka määrittää olemistamme ja ei-olemistamme.
Usko antaa vastauksia olemisen ja merkityksen kysymyksiin. Sen takia, että protestanttisuuteen oli omaksuttu niin paljon moderneja aineksia, protestanttinen usko kykeni näkemään (uskonnottoman) modernin ihmisen näköpiiristä kadonneen ehdottoman syvyyden ulottuvuuden, mikä olemisessa ja merkityksessä on perimmäistä.
Laajalle yleisölle tarkoitetuissa teoksissaan hän käsitteli teologian ja modernin kulttuurin kysymyksiä eli nimenomaan pohti modernin ihmisen tapaa kohdata Jumalansa.
Ilmoitus paljastaa sen, mikä on pohjimmainen huolenaiheemme, ja ilmoituksen perusta on olemisen perusta, Jumala. ”Jumalan Sana” on symboli Jumalalle, joka ilmoittaa itsensä Jeesuksessa, joka on Kristus. Kristusta ei voi kuitenkaan identifioida Jumalan kanssa kirjaimellisessa mielessä vaan Jumalan symbolisena ilmoituksena siitä, mitä ihmisyyden tulisi olla.
Kristus on symboli, jossa olemassaolon ristiriitaisuudet on ratkaistu. Kristillinen uskontunnustus ”Jeesus on Kristus” on uuden olemisen symboli. Uusi Oleminen on Tillichin keskuskäsite. Kristus on vieraantuneen, konfliktien täyttämän ja itsetuhoisen eksistenssin päätepiste. Kristus alistettiin olemassaolon ehtoihin, mutta hän voitti eksistentiaalisen vieraantumisen. Uuden Olemisen ilmestyminen olemassaolon ehtoihin ne voittaen on kristinuskon paradoksi, ja Kristus on se, joka tuo uuden todellisuuden.
Bultmann oli modernin ajan teologi, joka etsi sekä luonnontieteellistä että historiallista totuutta, mutta Tillich lähestyi jo postmodernia maailmaa. Eksistentialistina hän loi systeemiä olemisesta ja olemassaolosta, mutta pohti myös symboleja, merkityksiä ja uudelleen tulkittujen kertomusten totuuksia.
Täysi-ikäisen maailman usko
Modernin aikakauden ja modernin ihmisen teologian katsaukseen kuuluu myös luterilainen ekumeenikko Dietrich Bonhoeffer (1906–1945), natsihallintoa vastaan asettuneen Tunnustuskirkon perustajajäsen ja vastarintataistelija, joka teloitettiin keskitysleirillä vain vähän ennen Saksan vapautusta. Hän julkaisi ennen sotaa useita kirjoja, mutta hänen vankilassa kirjoittamansa keskeneräiset teologiset muistiinpanot ovat kiinnostavimpia.
Bonhoeffer kirjoitti maailman tulleen täysi-ikäiseksi. Se ei tarvitse Jumalaa enää ikään kuin työhypoteesiksi. Hän toivoi kirkon voivan luopua ”kaikista papillisista tempuista” ja löytää uudelleen Kristus-keskeisyyden. Tällainen kirkko ei olisi kirkko itseään vaan muita varten.
Bonhoeffer kysyi, mitä kristillinen usko ja kristittynä eläminen merkitsevät maailmassa, joka näyttää kulkevan ”uskonnotonta aikaa”. Ihmisen uskonnollisuus johtaa hänet etsimään hädässään Jumalan voimaa maailmassa. Kristinusko jättää ihmisen kuitenkin Jumalan heikkouden ja kärsimyksen varaan. Vain kärsivä Jumala voi auttaa. Tätä oli uskonnoton kristinusko.
Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe20231110144653