Onnistuneen taloudellisen arvioinnin edellytyksiä

Hyvinvointialueilta edellytetään yhä selvemmin tilivelvollisuutta valtiovallalle ja kansalaisille resurssien käytöstä ja vaikutuksista. Ammattikorkeakouluilla ja yliopistoilla on oma vastuunsa riittävän taloudellisen arviointiosaamisen varmistamisessa.

Menetelmät selviksi

Yleisellä tasolla käsitys taloudellisen arvioinnin menetelmistä olisi oltava selvä. Sosiaali- ja terveyspalvelujen taloudellinen arviointi sisältää kolme asiaa, jotka arviointimenetelmiä valittaessa tulisi ottaa huomioon: rahamääräisinä kustannuksina laskettavat resurssit, intervention (palvelun, ohjelman tms.) vaikutukset kohderyhmään ja vertailuasetelma.

Vertailuasetelman puitteissa voidaan esimerkiksi kysyä, onko palvelu kustannusvaikuttava eli saavutetaanko resursseilla tavoiteltu hyvinvointivaikutus. Voidaan myös kysyä, kumpi palveluista on kustannusvaikuttavampi. Mikä vaihtoehtoisista palveluista tai tuen muodoista on hyvinvointivaikutuksiltaan lopulta ”kustannusten väärtti”? Päätöksentekijät tekevät saatujen tietojen avulla valinnan.

Arviointi tukemaan johtamista

Käytännön palvelutuotannon, tutkimustoiminnan ja kehittämisen yhteistyönä ei ole kuitenkaan saatu vielä syntymään sellaista infrastruktuuria (mittarit, rekisterit ja rekisterikäytännöt), joka tukisi taloudellista arviointia osana käytäntöä ja johtamista. Toimiva järjestelmä voisi tuoda konkretiaa myös hyvinvointisuunnitelmiin ja -kertomuksiin.

Arvioinnissa tulisi huomioida palvelun tuottamisen välittömät kustannuksina laskettavat resurssit eli ohjelmakustannukset ja palvelun vaikutukset. Samalla tulisi tiedostaa, että myös muita kuin välittömiä tuottamiseen liittyviä kustannuksia voi syntyä tai seurauksia, jotka vähentävät kokonaiskustannusta.

Hyvinvointialueiden ja valtion toiminnan linjakkuus ovat taloudellisen arvioinnin edellytysten osalta avainasemassa.

Muita kuin palvelun tuottamisesta syntyviä välittömiä kustannuksia ovat muassa palvelun saajan ja tämän perheen kustannukset sekä tuottavuuskustannukset. Kokonaiskustannusta voi vähentää esimerkiksi se, että jonkin vaihtoehtoisen palvelun tarve vähenee. Toisaalta kustannuksia voi lisätä se, että itse palvelun käyttämisestä syntyy kuluja, kuten matkakustannus palvelupaikalle ja takaisin. Tuottavuuskustannuksilla tarkoitetaan puolestaan esimerkiksi niitä kustannuksia, joita syntyy, kun omaishoitaja luopuu työnteosta hoitaakseen omaistaan. Ideaalitilanteessa kaikki kustannukset kyetään laskemaan rahamääräisesti.

Arvioinnin kehittämistä tarvitaan

Kun julkilausuttu päävastuu sosiaali- ja terveyspalvelujen arvioinnin kehittämisessä on Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella (THL), on nykyistä linjakkaampaa toimintaa myös taloudellisen arvioinnin kehittämisen osalta lupa odottaa. Tarkoituksenmukaista ei ole, että kaikki hyvinvointialueet kehittelevät omia arviointejaan välittämättä näyttöön perustuvista käytännöistä ja kohderyhmiin liittyvistä riittävän yksinkertaisista standardisoiduista mittareista. Taloudellista arviointia ei myöskään pidä vahvistaa yksin terveydenhuollon näkökulmasta, vaikka hyvinvointialueita käynnistettäessä sen ääni on ollut vahvin.

Ainakin joidenkin sosiaalipalvelujen osalta on liikaa yritetty kehitellä kokonaisvaltaista kaiken kattavaa ja kaikkiin kohderyhmiin soveltuvaksi oletettua vaikutusmittaria (esim. sosiaalityössä raskas Avain-mittari) tai esitetty aivan liian kaukana palvelusta olevaa makrotason mittaria (esim. mielenterveyskuntoutujien palvelujen vaikutuksiin liittyen itsemurhakuolleisuus sataatuhatta asukasta kohden). Ainakin osittain on syntynyt vaikutelma, että riittävällä vakavuudella ei ole suhtauduttu olemassa oleviin standardisoituihin mittareihin, niiden rajoitukset huomioon otettuna.

Hyvinvointialueiden ja valtion toiminnan linjakkuus ovat taloudellisen arvioinnin edellytysten osalta avainasemassa, ja asia liittyy keskeisesti mittarivalintoihin ja rekisterikäytäntöihin. Arviointien toimeenpanossa ja kehittämisessä THL:lla ja hyvinvointialueilla on suuri vastuu.

Hyvinvointialueet eivät ole korkeakoulutuksesta, tutkimuksesta ja TKI-toiminnasta erillään oleva ”työelämä”. Korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten TKI-toiminnan voimavaroihin liittyviä linjauksia voisi olla hyvä tarkastella nykyistä vahvemmin siltä kannalta, miten niiden osallistuminen voisi vahvistaa taloudellista arviointia ja näyttöön perustuvaa päätöksentekoa. Voisiko valtiovalta antaa enemmän selkänojaa sosiaalialan osaamiskeskusten roolille erityisesti taloudellisen arvioinnin toimeenpanoon liittyvässä yhteistyössä esimerkiksi hyvinvointialueiden, THL:n ja korkeakoulujen välillä?

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe20231110144658