Yhteisvastuu

Vaikka velalliset olisivatkin vastuussa keskenään yhtä suuresta osasta velkaa eli pääluvun mukaisesta osuudesta tai olisivat sopineet keskinäisestä vastuunjaosta jotenkin toisin, se ei vaikuta velkojan osuuteen. Yhteisvastuun ajatus on, että kukin velallinen on jaosta huolimatta velkojalle vastuussa koko velasta.

Yhteisvastuullinen sitoutuminen

Yhteisvastuu on siis sitova ja vakava sana. Arkisessa kielenkäytössä yhteisvastuullisuutta tai yhteisvastuuta ei mielletä niin ehdottomaksi kuin mitä se juridisesti merkitsee, mutta ei sitä ihan kevyinkään perustein käytetä. Yhteisvastuu on sitoutuvaa toimintaa yhteiseksi ymmärretyn asian puolesta.

Yhteisvastuullinen sitoutuminen on tyypillisintä kai yhteistä voittoa tai hyötyä tavoiteltaessa tai voimien yhdistämistä yhteiseksi koetun vaaran uhatessa. Edellisessä yhdistetään investointeja ja muita panoksia ja pienennetään yhteistyön avulla riskejä voiton saavuttamiseksi. Jälkimmäisessä aloitetaan yhteistoiminta, kun uhka on arvioitu todelliseksi.

Molemmissa tapauksissa hoidetaan oma vastuu, mutta sitoutuminen tunteena todennäköisesti vaihtelee. Sitovimmillaan se koskee koko voittoa tai koko uhkaa niin kuin se olisi yksin omalla vastuulla, mutta läheskään aina tällaiseen sitoutumiseen ei ylletä.

Yhteisvastuu on myös luottamusta, jonka rikkoutuessa voi syntyä sanktioita tai muita vakavia seurauksia. Esimerkiksi yrityksen tai yhdistyksen hallituksen jäsenten rikosoikeudellinen tai vahingonkorvausvastuu ovat yhteisvastuullisia. Vastuun voi synnyttää huolimattomuuskin. Tällaisessa tapauksessa vastuu muistuttaa yhteistä velkaa: jokaiselta hallituksen jäseneltä voidaan yksinkin periä yhtiön velkoja, jotka ovat syntyneet tästä vahingonkorvausvastuusta.

Osuustoiminta yhteisvastuullisena yhteistoimintana

Yhteisvastuuta edustavat myös erilaiset osuustoiminnalliset mallit. Osuustoiminta perustuu yhteisvastuuseen ja yhdistettyyn omatoimisuuteen. Sen tarkoituksena on saada yhteistoiminnan avulla aikaan asioita, joihin ihmisten voimat eivät yksin riitä.

Osuustoiminnallisen yrityksen lähtökohta on tarve, jota jokin ryhmä yrittää ratkaista yhdistetyin voimin. Osuuskunta voi olla liiketaloudellinen yhteisö, mutta se voi tavoitella myös esimerkiksi jäsentensä hyvinvointia tai muuta tarkoitusta, ja taloudellisten tavoitteiden ohella osuuskunnissa voidaan toteuttaa yhteisöllisiä ja sosiaalisia tavoitteita.

Tyypillisiä osuuskuntia ovat olleet kuluttajaosuuskunnat kuten osuuskaupat, työosuuskunnat, jotka työllistävät jäseniään, osuuskassat, maatalousosuuskunnat sekä palveluosuuskunnat, joita ovat esimerkiksi asunto-osuuskunnat ja keskinäinen vakuutustoiminta. Nämä muotoutuivat yleensä 1800-luvulla, mutta keskinäinen vakuutustoiminta juontaa juurensa jo keskiajalle. Keskinäisen vakuutusyhtiön osakkaita ovat vakuutuksenottajat.

Osuuskuntatoiminta on korostanut arvoinaan rehellisyyttä, avoimuutta, yhteiskunnallista vastuuta, muista ihmistä välittämistä, tasa-arvoa, oikeudenmukaisuutta ja solidaarisuutta. Ne kuulostavat perin kristillisiltä, mikä ei ole tavatonta. Osuustoiminnan historioitsijat jäljittävät sen juuret protestanttisiin kveekareihin 1600-luvulle.

Yhteisvastuu ja sosiaalinen pääoma

Yhteisvastuu voi olla sosiaalista pääomaa tuottavaa, mihin osuustoiminnallisen yhteistyön arvot ja periaatteet osaltaan viittaavat. Sosiaalinen pääoma tarkoittaa ilmaisuna ihmisten ja sosiaalisten suhteiden muodostamia verkostoja, luottamusta, luottamussuhteita ja vuorovaikutusta. Sosiaalisella pääomalla on yksilöille ja heidän tavoitteilleen mutta myös koko yhteisön taloudelle valtaisa merkitys.

Laajoissa verkostoissa yhteisvastuullisuus voi ilmetä talkootöinä ja huolenpitona, toisen elämästä ja asioista välittämisenä. Kun sosiaalista pääomaa on paljon, erilaista yhteisyyttä ja yhteistoimintaa, myös koettuja yhteisiä tavoitteita, voi olla monenlaisia ja monien kanssa. Vähäisemmät sosiaaliset suhteet tuottavat vähemmän pääomaa. Vasta luottamus ja tavoitteiden yhteisyys takaavat kuitenkin yhteisvastuun.

Solidaarisuus

Solidaarisuus on nimenomaan yhteisvastuullisuutta mutta myös yhteenkuuluvuuden tunnetta ja myötämielistä asennetta toisia ihmisiä kohtaan. Näiden ihmisten, joita kohtaan tunnetaan solidaarisuutta, ei tarvitse olla lähipiiriin kuuluvia tai samojen tavoitteiden ja etujen puolesta kamppailevia, vaan he voivat olla myös toisella puolella maapalloa ja aivan eri olosuhteissa eläviä.

Jos solidaarisuus on jonkin ihmisryhmän sisäistä, se liittyy usein ryhmän yhteenkuuluvuuteen ja kiinteyteen tai ryhmän yhteisiin päämääriin. Joskus solidaarisuus kohdistuu toisiin ryhmiin, kun nämä mielletään ”kohtalotovereiksi” tai ”samassa veneessä oleviksi”. Tällöin ryhmien välillä on koettua yhteyttä. Jos solidaarisuus on ryhmien välistä, se voi olla esimerkiksi hyväosaisten solidaarisuutta huonossa asemassa olevia kohtaan.

Solidaarisuus on liitetty ainakin sosiologian isänä usein pidetystä Auguste Comtesta (1798–1857) asti altruismiin tai altruistisiin käsitteisiin egoismin vastakohtana. Yksilön etujen ja mielihyvän korostamisen sijaan altruismi painottaa yhteisvastuuta, solidaarisuutta ja toisten hyvää. Solidaarisuus korostaa, ettei elämä ole vain oman edun ajamista.

Yhteisvastuu EU:n järjestelmän perustana

Euroopan unioni käyttää yhteisvastuun ja solidaarisuuden käsitteitä rinnasteisina. EU:n perusoikeuskirjan 4. osasto käsittelee yhteisvastuuta. Englanniksi sama käsite on solidarity, solidaarisuus. Osasto sisältää laajoja työoikeuteen kuuluvia asioita, sosiaaliturvan ja terveydenhuollon, yleistä taloudellista etua koskevat palvelut, kuluttajansuojan sekä ympäristönsuojelun.

Sopimus Euroopan unionin toiminnasta (SEUT-sopimus) muodostaa EU:n lainsäädännön yksityiskohtaisen oikeudellisen perustan. Sopimuksessa määritellään EU:n periaatteet ja tavoitteet. Sen 80. artikla koskee yhteisvastuun ja oikeudenmukaisen vastuunjaon periaatetta. Artiklan pohjalta tehdyssä Euroopan parlamentin kansalaisvapauksien sekä oikeus- ja sisäasian valiokunnan työkirjassa yhteisvastuu eli solidaarisuus määritellään ”yhteenkuuluvuuden tunteeksi tai sopimukseksi toiminnasta, joka saa aikaan etujen, tavoitteiden ja normien yhteisön tai perustuu siihen.”

Artiklassa todetaan, että ”EU:n turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikassa yhteisvastuun periaatteella halutaan varmistaa, että tukea annetaan niille jäsenvaltioille, joiden taakka on maantieteellisen sijainnin ja väestötilanteen vuoksi muita suurempi.” Yhteisvastuun sanotaan olevan koko unionin järjestelmän perustana. Yhteisvastuu rinnastetaan oikeudenmukaiseen vastuunjaon periaatteeseen. Yhteisvastuulla sanotaan olevan monia muotoja, mutta pääasiassa se jakautuu EU:n sisäiseen yhteisvastuuseen sekä ulkoiseen yhteisvastuuseen, jota EU osoittaa niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat EU:n ulkopuolella ja kärsivät sodista, vainoista, nälästä, konflikteista tai ovat joutuneet pakolaisiksi näistä syistä.

Yhteisvastuu sota-aikana

Yhteisvastuusta puhuminen yleistyi sota-aikana. Kansakuntaa yritettiin virittää ponnistuksiin ja sietämään heikkeneviä oloja. Puhuttiin myös uhrauksista, joita kaikilta odotettiin. Yhteisvastuu oli isänmaallisuutta ja yhteisiä tavoitteita tarkoittava sana. Jokaisen oli hoidettava tehtävänsä, joka ymmärrettiin vastuuksi.

Yhteisvastuusta puhuminen yleistyi sota-aikana.

Ehkä yhteisvastuu oli nimenomaan kotirintaman sana. Yhteisvastuuta olivat poikkeusoloissa ja aineellisessa niukkuudessa eläminen, mottitalkoot, risusavotat ja kaiken hyödyllisen kerääminen, maanpuolustuksen vapaaehtoistehtävät ja yleensä valmius yhteistyöhön.

Sota-aikana sosiaalipolitiikka keskittyi sotaponnisteluihin. Rintamalle lähteville oli annettava lupaus, että perheistä huolehdittaisiin. Siksi sosiaalipolitiikka kohdistui perheisiin. Sota-aikana myös yhteiskunta kehittyi paljon, ei vähiten siksi, että naisten tehtäväkenttä laajeni, kun pääosa miehistä palveli sotatehtävissä.

Kansan apu -keräykset

Yksi viesti yhteisyydestä olivat sodan aikana toimeenpannut Kansan apu -keräykset, joilla oli puolivirallinen luonne. Niiden toimeenpanija oli sodanaikainen aineellisen avun ja kansanhuollon keskusjärjestö Suomen Huolto. Se toteutti avustustyötä huono-osaisimpien hyväksi lääninkeskusten ja paikallisten vapaan huollon keskusten välityksellä sekä jakoi erityisesti sotaleskille ja -orvoille, sotainvalideille ja siirtoväelle tarkoitettua ulkomailta vastaanotettua aineellista apua.

Kansan apu -keräysten lakkauttamisesta päätettiin vuonna 1949. Silloisen sosiaali- ja terveysministerin Tyyne Leivo-Larssonin (1902–1977) johdolla neuvoteltiin koko kansaa yhdistävän kansalaiskeräyksen jatkamisesta, kun Suomen Huollon toimintaa oltiin supistamassa ennen sen lopullista lakkauttamista. Järjestöt pallottelivat asiaa keskenään, todellista kiinnostusta ei ollut. Kokoukseen osallistui myös kirkon edustajia, mutta he eivät vielä tarttuneet ehdotukseen.

Yhteisvastuukeräys

Kesällä 1949 Suomen Kirkon Seurakuntatoiminnan Keskusliiton pääsihteeri Toivo Laitinen (1905–1977) ja sosiaalisihteeri Lauri Tuomi (1908–1977) matkustivat Lappiin, jossa he arvioivat kadosta ja työttömyydestä aiheutuvan tilanteen huonommaksi kuin mitä he olivat ajatelleet sen olevan. He alkoivat suunnitella suurta seurakuntien toteuttamaa rahankeräystä. Kun saatiin kuulla, että Suomen Kirkon Sisälähetysseura oli jo tehnyt anomuksen keräyslupaa varten, kaksi keräyssuunnitelmaa päätettiin yhdistää ja luoda koko kirkon diakoniakeräys.

Varsinaisen päätöksen teki lopulta kirkon ylin hallintoelin laajennettu piispainkokous sen jälkeen, kun kirkon pohjoisimpien ja köyhimpien hiippakuntien piispat, Oulun piispa Väinö Malmivaara (1879–1958) ja Kuopion piispa Eino Sormunen (1893–1972) olivat tehneet maanlaajuista keräystä koskevan aloitteen.

Uuden keräyksen nimeksi tuli Yhteisvastuukeräys. Sitä oli ehdottanut Varkauden kirkkoherra Kustaa Sarsa (1890–1954). Nimessä kuulsi myös kansallinen koettelemus ja sen aikainen yhteinen vaivannäkö.

Laajennetussa piispainkokouksessa joulukuussa 1949 esitettiin asiasta myös epäileviä mielipiteitä, mutta ehdotus hyväksyttiin. Keräyksen tuotto päätettiin jakaa siten, että keräävän seurakunnan tuloksesta 50 prosenttia jäi käytettäväksi sen omaan diakoniatyöhön. Jäljelle jäävästä osasta puolet annettiin laitosdiakonian osuuteen, jonka sai Sisälähetysseura Pieksämäen laitoksiinsa. Loppuosa osoitettiin hiippakuntien diakoniatyölle käytettäväksi sekin avustustoimintaan seurakuntien anomuksesta. Oulun ja Kuopion hiippakunnat saivat isoimman osan.

Alun perin suunniteltiin vain yhtenä vuotena toteutettavaa keräystä. Toistuvaan toteuttamiseen johti ensinnä laitosdiakonian osuus. Oli oikeudenmukaista antaa samanlainen tuki myös Oulun, Helsingin, Lahden ja Porin diakonialaitoksille, ja vuonna 1954 päätettiin jatkaa, kun tämä kierros oli tehty. Toiseksi jatkamiseen kannusti hyvä keräystulos. Vuoden 1950 ensimmäisen Yhteisvastuukeräyksen tuotto oli kolminkertainen tavoitteeseen nähden.

Kolmas seikka oli se, että Yhteisvastuukeräyksestä tuli selvästi Kansan apu -keräysten jatkaja. Se sai tasavallan presidentin keräyksen suojelijaksi ja avauspuheen pitäjäksi, ja monet keräyksen toimintamallit omaksuttiin Kansan apu -keräyksiltä.

Vuosittainen Yhteisvastuukeräys kantaa pitkää perinnettä. Solidaarisuudeksi ymmärrettävän yhteisvastuun tulkki ja toteuttava siitä tuli vielä enemmän vuodesta 1963 alkaen, kun sen tuotosta puolet ohjattiin ulkomaille kansainvälisen diakonian kohteisiin.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe202401173044