Radikaalidiakonia

Diakoniaa alettiin pitää esillä kansainvälisessä ekumeenisessa liikkeessä 1980-luvulla enemmän kuin aikaisemmin. Diakoniasta järjestettiin isoja konsultaatioita ja diakoniaa tulkittiin yhteiskunnallisemmin kuin ennen. Käytännöllisen rakkauden merkitys kristillisen uskon kokonaisuudessa korostui. Myös suomalaisessa diakoniatyössä liikahti jotakin eteenpäin 1980-luvulla. Ilmiöillä oli jokin keskinäinen yhteys.

Hädän äärimmäinen pää

Muutos suomalaisessa diakoniatyössä koski diakonian ”radikaalisuutta”. Pitkähkön tauon jälkeen tartuttiin taas yhteiskunnan vaikeimpiin kipupisteisiin ja etsittiin ”äärimmäistä hätää”, tai ”hädän äärimmäistä päätä”. Näitä termejä oli käyttänyt suomalaisen diakonian keskeisin ajattelija ja sanoittaja Otto Aarnisalo 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa.

Näiltä varhaisilta ajoilta tiedetään paljon siitä, miten diakoninen apu kohtasi surkeissa oloissa eläviä ja miten heitä ohjattiin säännöllisen hoidon piiriin tai heidän elämäänsä puututtiin tavalla, jolla oli ollut merkitystä. Kertomukset tällaisista hyvyyden sankariteoista diakonian piirissä kuitenkin vähenivät. Enemmänkin syntyi mielikuva loputtomasta uurastuksesta, ennen muuta kotisairaanhoidosta kunnanlääkärin ohjeiden mukaan.

Kansanterveystyön rinnalla lisääntyivät seurakuntatyön velvollisuudet. Ne liittyivät yleensä pyhäkouluihin ja nuorisotyöhön sekä yleisen seurakuntatyön juhliin ja tapahtumiin. Viimeistään vuoden 1972 kansanterveyslain aikoihin työn painotukset vaihtuivat kokonaan. Kansanterveystyö loppui, ainakin virallisesti, ja seurakuntatyössä diakoniset elementit vahvistuivat.

Uusi diakoniatyö oli seurakuntatyötä erityisryhmien kanssa. Kohdattiin vanhuksia, vammaisia ja päihdeongelmaisia, mutta aika vähän diakoniatyö oli määritelmänsä mukaista apua ”niille, joiden hätä on suurin”.

Uudet radikaalit alut

Uudet alut 1980-luvulla olivat tärkeitä siksi, että niissä otettiin vakavasti tämä perimmäinen diakonia-ajatus.

Yksi merkittävistä diakoniatyön suunnannäyttäjistä oli Helsingin Diakonissalaitos. Se aloitti 1980-luvun jälkipuolella erityiset diakoniaprojektit. Ensimmäiset niistä olivat vielä melko tavanomaisia, mutta pian projektit löysivät kohderyhmikseen kidutetut ja sotatraumoista kärsivät, prostituoidut, suonensisäisiä huumeita käyttävät ja paperittomat ihmiset.

Tästä työstään Helsingin Diakonissalaitos alkoi käyttää nimitystä radikaalidiakonia, joskus myös taisteleva diakonia. Se tarkoitti työtä turvaverkkojen ulkopuolelle ja marginaaliin, kaikkien palveluiden ulkopuolelle, pudonneiden ihmisten auttamisesta. Työ oli usein taistelua tuulimyllyjä vastaan ja edellytti työntekijöiltä poikkeuksellista sitoutumista ja ammattitaitoa. Sana ”radikaalidiakonia” jäi kuitenkin silloin käytöstä aika nopeasti, mutta aina kun se on tullut esiin, voimakkaana ja kuvaavana sanana se on herättänyt kiinnostusta.

Radikaalidiakonia on sanana kiinnostava tietenkin siksi, että se tarkoittaa jotakin juuriin menevää, perustavankaltaista diakoniaa. Se alleviivaa diakoniaa sellaisena kuin se itsessään on, mutta enemmän, koska se on radikaalia. Radikaalidiakonia voi nostaa mieliin myös valistusfilosofi Immanuel Kantin ajatuksen radikaalista pahasta ja peräti ihmisluonnon radikaalista pahuudesta. Kant näki kuitenkin ihmisellä myös kyvyn aitoon hyvyyteen, radikaaliin hyvyyteen. Radikaali diakonia on tällaista rakkautta.

Armo ja normi

On mahdollista pohtia, onko kaikki diakonia aina radikaalia, vai voidaanko diakoniatyö jakaa ”tavalliseen” tai ”arkiseen” diakoniaan ja sitten ”radikaaliin” diakoniaan? Mikä tekee diakoniasta radikaalia? Onko sellaista edes olemassa?

Yksi tapa, jolla diakoniatyön eroa yhteiskunnan hyvinvointityöhön on kuvattu, on ollut armon ja normin ero. Jotkut inhoavat tällaista jaottelua ja sen esiin nostamista, koska sillä voidaan osoittaa diakoniaan sisältyviä mielivallan ja paternalismin vaaroja.

Diakoniatyöllä ei ole nimittäin käytettävissään kuin korkeintaan seurakunnassa tai muussa lähiyhteisössä säädeltyjä ohjeita eikä ainakaan sellaisia avustustoiminnan normeja, joihin avustettava voisi vedota subjektiivisena oikeutenaan. Tutkimuksessa on tosin viime vuosina tuotu toistuvasti esiin, että omaan oikeuteen vetoaminen on diakoniatyöntekijöiden vastaanotoilla selvästi lisääntynyt.

Yksi tapa, jolla diakoniatyön eroa yhteiskunnan hyvinvointityöhön on kuvattu, on ollut armon ja normin ero.

Kun on korostettu, että diakoniatyössä ei ole käytettävissä normia vaan armo, on haluttu painottaa vapaata valintaa ja harkinnan käyttämistä. Tästä on voitu käyttää nimitystä ”diakoninen valinta”. Avun saajan kannalta se on voinut olla tärkeää, mutta riskinä on ollut, että kaikkia ei kohdella samalla tavalla.

Juuri diakoninen valinta voi kuitenkin olla diakoniatyön varsinainen suola. Se kertoo, että diakoniassa on liikkumavaraa. Siinä voidaan käyttää henkilökohtaista harkintaa. Joskus tällaiset valinnat voivat olla melko radikaaleja.

Armon kohtuuttomuus

Näin ajateltuna radikaalidiakonia merkitsee armon kohtuuttomuutta, siis kohtuullisena pidetyn avun ylittämistä. Jonkinlainen yleinen mielipide säätelee avun kohtuullisuutta. Tavallista on ajatella, että kullekin pitää antaa ansionsa mukaan, samoin tavallinen on ajattelutapa, jonka mukaan kaikkien pitää saada sama apu tai tuki.

Kohtuutonta ja radikaalia armoa – tai diakoniaa – voi joidenkin mielestä olla esimerkiksi se, että vanhoille alkoholisteille, koko ikänsä juoneille, järjestetään vanhainkotipalvelut, jossa he asuvat siisteissä huoneissa ja nukkuvat puhtaiden lakanoiden välissä elämänsä loppuajan.

Radikaalidiakonian keskeinen ajatus on mennä hyvyydessä yli rajan, myös sen, mitä pidetään soveliaana. Ehkä juuri soveliaisuus, siis jonkinlainen sisäsiisteys, kunnollisuus tai säädyllisyys, on kansankirkon ongelma. Kansankirkossa kuulostellaan yleistä mielipidettä, vaikka oikean kirkon tulisi mennä rajojen yli. Tämä on sovittamaton ristiriita, jota koko ajan sovitellaan.

Suuren yleisön jäykät asenteet

Tuskin mikään jarruttaa diakoniatyön radikaalisuutta ja sen pyrkimystä löytää ”hädän äärimmäistä päätä” ja antaa siihen asiaankuuluvaa apua enemmän kuin jäykät asenteet. Suuren yleisön auttamishalua on tutkittu paljon. Helpoimpia auttamisen tapoja ovat rahankeräykset ”hyviin tarkoituksiin”, joihin kuitenkin suhtaudutaan valikoiden.

Tutkimusten perusteella suurimman sympatian saavat keräyskohteina osakseen viattomat, ilman omaa syytään vaikeuksiin joutuneet ihmiset ja erityisesti lapset. Vähiten ihmisiä kiinnostaa auttaa niitä, joita he pitävät syypäinä omiin ongelmiinsa, kuten vankeja, huumeiden käyttäjiä ja alkoholisteja sekä ylivelkaantuneita.

Radikaalidiakonian yksi tunnusmerkki voikin olla se, että diakonisen rakkauden nimissä apua annetaan niille, joita suuri yleisö ei haluaisi auttaa.

Radikaalidiakonian pohdinta johtaa myös sen pohtimiseen, keitä diakoniatyössä kohdataan. Huono-osaisuus ilmenee niin moninaisella tavalla, että usein tarvitaan erityisosaamista ja erikoistumista. Vakioratkaisut eivät riitä. Tämä on kuitenkin selvässä ristiriidassa resurssien yleisen vähenemissuunnan kanssa. Tällöin on mietittävä, onko diakonian oltava radikaalia ja onko sen löydettävä ne, joiden hätä on suurin ja joille muu apu ei ulotu, vai kohdistaako se voimavarojaan useammille ja auttaa heitä kaikkia edes vähän.

Diakoniatyö ei yllä huono-osaisuuden syvimpiin loukkoihin

Kymmenisen vuotta sitten kuuntelin professori Juho Saaren esitystä tutkimuksesta, jossa tarkasteltiin suurimpien suomalaisten seurakuntien ja seurakuntayhtymien ja verrattiin sitä saman alueen huono-osaisuuteen, minkä määrittelyssä oli käytetty useita mittareita. Huono-osaisuuden mukaan väestö oli jaettu desiileihin eli kymmenesosiin. Tutkimuksen tulos oli, että diakoniatyö kohtaa hyvin huono-osaisia. Sen sijaan kaikkein huono-osaisimpiin, noin viiteen prosenttiin väestöstä, diakoniatyö ulottuu huonosti.

Kun ajatellaan sama asia desiilien kautta, tutkimuksen mukaan diakoniatyössä kohdatut kuuluvat erityisen paljon toiseksi huono-osaisimpaan kymmenykseen, mutta myös kaikkein huono-osaisimman kymmenesosan yläpäähän. Huono-osaisimmista huono-osaisimmat ovat kuitenkin yleensä niin moniongelmaisia ja vaikeassa tilanteessa, ettei diakoniatyöllä heitä juuri tavoiteta eikä todellisia auttamiskeinoja ole.

Edellä kerrottu osoittaa lähinnä sitä, että suomalainen diakoniatyö ei ole aivan niin ”radikaalia” kuin mitä sen määritelmä sanoo. ”Hädän äärimmäinen pää” jää saavuttamatta.

Diakoniatyö ei ainakaan nykyisellään yllä huono-osaisuuden kaikkein syvimpiin loukkoihin. Sosiaalityön parhaille asiantuntijoille tämä ei ole yllätys. Kaikkein vaikeimmassa asemassa olevia on hyvin vaikeaa auttaa, joskus mahdotonta.

Määritelmän mukaan diakonia auttaa häntä, jonka hätä on suurin ja jolle muu apu ei ulotu. Määritelmä on hieno ja jopa runollinen. Superlatiivin ongelma on kuitenkin se, että sitä ei voi käyttää koskaan todellisena kriteerinä. Hyvinvointivaltiossa eläessä kaikki ovat oikeutettuja apuun. Määritelmä jää näin vertauskuvalliseksi.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe202402126665