Syrjäytyminen

Syrjäytymisen käsitehistoria on kiehtova. Sanana syrjäytyminen kuulostaa vanhalta. Onhan ajettu tien syrjään ja pidetty kiinni leivänsyrjästä. Myös verbi ”syrjäytyä” on vanhaa suomea. Se on merkinnyt väistymistä ja syrjään astumista. Vanha ja kunnioitettu Nykysuomen sanakirja, jossa on hakusanoina yli 200 000 suomen kielen sanaa, mutta jonka aineiston kokoaminen on lopetettu vuonna 1960 tai vähän ennen, ei kuitenkaan tunne sanaa syrjäytyminen. Se on tullut käyttöön vasta myöhemmin.

Syrjäytymisen käsitehistoria

Syrjäytymisen tulo suomenkieliseen sanastoon tunnetaan. Sitä ei tarvitse arvailla, koska erityisesti sosiaalipolitiikan tutkijat Tuula Helne ja Antti Karisto ovat selvittäneet asiaa tarkasti (Helne & Karisto, 1992; Helne, 1994). Syrjäytymisestä tuli nimittäin 1980-luvun alkupuolella muotisana. Yhtäkkiä alettiin puhua rattailta putoamisen riskistä, ja suomalaiset jaettiin kahtia a- ja b-luokkaan. Edelliset elivät hyvinvoivina ja tyytyväisinä ja monet heistä vaurastuivat. Jälkimmäiset eli b-luokkaan kuuluvat, olivat suuressa syrjäytymisvaarassa tai peräti syrjäytyneitä.

Syrjäytymisen käsite omaksuttiin suomalaiseen sosiaalipoliittiseen keskusteluun 1970-luvun työmarkkinatutkimuksesta. Aluksi ruotsin kielen sana utslagning suomennettiin ”uloslyönniksi”, mutta pian verbin ”syrjäytyä” avulla löytyi sujuvampi suomennos, ja alettiin puhua syrjäytymisestä.

Uudella sanalla tarkoitettiin aluksi putoamista työmarkkinoilta, siis pitempiaikaista työttömyyttä, työkyvyttömyyttä ja ennenaikaista eläkeläistymistä, nimenomaan joutumista eläkkeelle. Vähän myöhemmin se sai muitakin merkityksiä ja se alkoi viitata erimuotoiseen huono-osaisuuteen ja sen kasautumiseen.

Suuri vaikutus sekä suomalaiseen että kansainväliseen keskusteluun oli saksalaisen Joachim Hirschin teoksella Turvavaltio, joka ilmestyi vuonna 1983. Se tarkastelee silloisten kapitalististen yhteiskuntien rakennemuutosta näkökulmanaan yhteiskuntien jakautuminen tuottavaan ”keskustaan” ja syrjäytettyyn ”periferiaan”. Kirja vilisee syrjäytymiseen liittyvää sanastoa.

Siirtolaisuutta ja kaupungistumista maailmansotien välissä tutkinut Chicagon koulukunta oli aikoinaan käyttänyt käsitettä ”marginalisaatio”, joka ymmärrettiin lähikäsitteeksi, oikeastaan melkein samaa tarkoittavaksi kuin syrjäytyminen. Se oli kuitenkin varhaisessa käytössä tarkoittanut enemmänkin rodullisia ja etnisiä eroja.

Tietenkin Suomessa oli tunnettu marginalisaation käsite, jota käytettiin kansainvälisessä keskustelussa, samoin tunnettiin sana ekskluusio. Ne olivat kuitenkin tutkijoiden ja asiantuntijoiden sanoja, vasta syrjäytymisestä tuli muotisana.

Syrjäytymiskeskustelun teemat

Syrjäytymiskeskustelussa on kannettu huolta pitkäaikaistyöttömistä, köyhistä ja köyhyyden ylisukupolvisuudesta sekä asunnottomuudesta, mutta myös yksinäisyydestä, lähiyhteisöjen heikkenemisestä, vaikuttamisen vaikeuksista ja osallisuuden ulkopuolelle jäämisestä. Syrjäytymispuhe on ollut myös puhetta päihde- ja mielenterveysongelmista.

Seikka, jonka takia syrjäytymisestä tuli erityisesti työelämää ja siitä putoamisen pelkoa kuvaava sana, johtui teollisen yhteiskunnan suurista rakennemuutoksista 1970-luvulla ja siitä alkaen. Oli sopeuduttava matalampaan kasvuun ja automaation mukana katoaviin työpaikkoihin. Monille se merkitsi työpaikan menetystä.

Työmarkkinoissa alettiin nähdä erilaisia segmenttejä, ja niistä ennustettiin työelämän kehityksen kulkevan kohti voimakasta polarisaatiota hyvä- ja huono-osaisiin.

Syrjäytymiskeskusteluun kuului aikanaan myös puhe syrjäytymiskehityksen vääjäämättömyydestä. Aika pian tämä todistettiin vääräksi. Jo 1980-luvun mittaan köyhien ja kasautuvasti huono-osaisten lukumäärä väheni ja toimeentuloerot kapenivat. Syrjäytymisen käsitettä käytettiin liian deterministisesti, se ikään kuin kuljetti mukanaan ajatusta väistämättömästä historiallisesta kehityksestä.

Syrjäytymiskeskusteluun kuului aikanaan myös puhe syrjäytymiskehityksen vääjäämättömyydestä.

Ongelmallinen käyttötapa ei ollut käsitteen vika. Sittemmin köyhien määrä samoin kuin toimeentuloerot ovat kasvaneet, ja tänä vuonna molempiin on odotettavissa selvää kasvua.

Median suosikkisana

Syrjäytymisestä tuli muotikäsite, koska se oli puhutteleva metafora, jota media saattoi pyöritellä, pohtia ja käyttää asiantuntijoita haastatellessaan. Käsite synnytti konkreettisia mielikuvia ja toimi yhteiskuntapoliittisena iskusanana. Se sopi hyvin median toimintakulttuuriin, jossa joka päivä on löydettävä uudet otsikot.

Sellaisena siihen myös väsyttiin. Syrjäytymispuhe osui yksilökeskeiseen 1980-luvun menestyspuheeseen vain jonkin verran. Monilta se meni ohi. Kirkon diakoniatyössä se huomattiin ja otettiin vastaan. Puhe a- ja b-ihmisistä oli diakoniatyölle tärkeä muistuttaja oman työn keskeisestä sisällöstä. Diakonia tunsi olevansa sitä varten, että on b-ihmisiä.

Syrjäytymisestä puhuttiin aikana, jolloin Suomessa meni taloudellisesti hyvin, poikkeuksellisen hyvin. Sanan muodikas toistaminen loppui 1980-luvun lopussa, juuri ennen vaikeaa lamaa. Se oli ”sosiologisen julkisuuden” sana, mutta sitä käytettiin paljon myös tutkimuksessa.

Muodikkaiden sanojen vaikutusvalta

Myös sosiaaliset ongelmat voivat olla muodikkaita. Sitä voi tutkia tutkimus- ja hankerahoituksen hakemuksista ja etenkin päätöksistä. Kun julkiseen keskusteluun nousee teema, tutkijatkin kiinnittävät huomiotaan siihen. Hankerahoituksesta päättävät ovat ihmisiä hekin ja mukana samassa ketjussa. Joskus muoti kuitenkin loppuu. Aiheeseen kyllästytään ja tilalle tulee uusia aiheita.

Syrjäytymispuheen muodikkuuden 1980-luvulla havaitsee kenties vielä paremmin, kun katsoo sen kääntöpuolta. Saman ajan toinen muotisana oli juppi, joka muodostui sanoista young urban professional. Nuorten hyvätuloisten koulutettujen kaupunkilaisten nähtiin olevan tulevaisuus. Juppipuhe oli varsinainen villitys. 1980-luvun lopun ”kulutusjuhlissa” tavaraa ja pankkien rahaa tyrkytettiin jupeille, mutta sana myös irtosi alkuperäisestä merkityksestään, kun jupeiksi ilmoittautuivat melkein kaikki.

Syrjäytyminen oli dynaaminen käsite, jonka avulla voitiin muistuttaa, että kaikilla ei mene hyvin ja jotkut ovat vaarassa luisua jonnekin. Käsite oli kuitenkin sillä tavoin pehmeä ja epämääräinen, ettei se pystynyt sanomaan, missä on se jokin, jonne luisutaan ja mitä se tarkoittaa. Lama 1990-luvulla ja lamaa seuranneiden vuosien kokemukset yhteiskunnan turvaverkkojen pettämisestä antoivat tästä enemmän tietoa. Silloin ei syrjäytymistä käytetty kuitenkaan enää muodikkaana yleissanana.

Syrjäyttävien mekanismien universaalisuus

Vaikka syrjäytyminen olisi suomen kielen sanastoon vasta 1970-luvun lopulla tullut käsite, syrjäytyminen on sinänsä universaali, kaikkia yhteiskuntia koskettava ilmiö. Se koskee voimavarojen epätasaista, usein myös epäoikeudenmukaista jakautumista. Kaikkialla on mekanismeja, joilla ”ne, joita on maailmassa liikaa” voidaan työntää sivuun, kun jaetaan yhteiskunnassa arvostettua hyvää. Syrjään työntämisen mekanismit kuitenkin vaihtelevat.

Suomalaista köyhyys- ja huono-osaisuustutkimusta oli paljon 1900-luvun alussa, mutta hyvinvointivaltion rakentamisen ja suurten sosiaalipoliittisten uudistusten vuosina 1960- ja 1970-luvulla sellainen väheni lähes olemattomiin. Syy siihen oli yksinkertainen, koko köyhyysongelman uskottiin jääneen menneisyyteen. Jos huono-osaisuutta vielä havaittiin, sen ajateltiin olevan ohimenevää ja poistuvan pian.

Syrjäytymisen käsite havahdutti köyhyystutkimuksen jälleen liikkeelle. Käsite viehätti tutkijoita, mutta kyse oli myös akateemisista tiedonintresseistä. Unohduksissa ollut alue kaipasi tutkijoita ja uuden tiedon hankkijoita.

Syrjäytyminen on ollut eräänlaisesta epämääräisyydestään huolimatta kiinnostava, moniulotteinen sana. Sen on ajateltu kuvaavan jotakin tärkeää monimutkaistuvan maailman monimutkaistuvasta sosiaalisesta eriarvoisuudesta. Toisaalta se on vakava sana. Vaikka tutkijat uskaltavat puhua köyhyydestä ja pohtivat köyhyyden suhteellisuutta, yhteiskuntapolitiikassa on puhuttu mieluummin huono-osaisuudesta. Sitä ei pidetä aivan yhtä vakavana ilmiönä kuin syrjäytymistä.

Syrjäytymisen käyttö käsitteenä hiipuu

Syrjäytymisen käsite myös ärsytti, koska termi koettiin epämääräiseksi. Tutkijat olivat tottuneet edellyttämään tiedoiltaan tarkkuutta. Monet muistuttivat, että samaa pitää edellyttää myös käsitteiltä. Sosiaali- ja terveysalan hallinnossa muodikkaaseen syrjäytymistutkimukseen alettiin alkuinnostuksen jälkeen suhtautua kriittisesti. Sitä moitittiin valikoivasta aineistojen käyttämisestä ja mielipiteiden esittämisestä tieteellisenä tutkimuksena.

Kritiikki tehosi yllättävän nopeasti. Niin nopeasti kuin syrjäytymisen käsite otettiin vastaan sosiaalipoliittiseen tutkimukseen, yhtä nopeasti se katosi. Keskustelu syrjäytymisestä ei kestänyt kuin 1980-luvun. Kun nopeat yksilöiden syrjäytymisprosessit 1990-luvun laman seurauksena alkoivat, keskusteltiin muusta.

Syrjäytymisen käsitteeltä edellytettiin tässä keskustelussa suurempaa tarkkuutta kuin mikä on sille mahdollista. Syrjäytymisen löytyminen käsitteenä liittyi vanhaan edistyshenkiseen ajatteluun. Sille oli ominaista, että havaittiin ongelma ja se korjattiin. Syrjäytyminen haluttiin saada tällaiseen kaavaan, mutta siihen eivät taipuneet käsite eikä sen kuvaama ilmiö.

Toiseuden ja osallisuuden kysymykset

Kun uskottiin, että syrjäytymisen ongelma on ratkaistavissa niin kuin muutkin ongelmat, ehkä lausumattomaksi tavoitteeksi tuli palauttaa syrjäytyneet takaisin yhteiskuntaan ja sosiaaliseen elämään. Tällainen tavoite on luonteeltaan moraalinen, ja se tunnistetaan myös diakoniatyössä. Pyrkimyksessä kuultaa myös syrjäytyneisiin tai syrjäytymisuhan alla eläviin liittyvä kielteinen arvolataus ja toiseus, jossa oikeastaan etäisyys kasvaa.

”Syrjäytyneet” määrittyvät toisiksi joko viitteellisesti tai tosiasiallisesti. Diakoniatyössä käytetty asiakkaan termi kertoo samasta. Syrjäytyminen on tietenkin sosiaalinen konstruktio, joka jää olemaan, vaikka käsitettä vaihdettaisiin. Syrjäytyneet ovat sosiaali- ja diakoniatyön yhteydessä autettavia, heikkoja ja haavoittuneita, mutta monet saattaisivat käyttää heistä myös ikävämpiä sanoja.

Tätä korjaamaan käyttöön tuli osallisuuden käsite. Sillä haluttiin korostaa kuulumista yhteisöön ja mahdollisuutta vaikuttaa. Osallinen ei ole toinen eikä ulkopuolinen.

Varsinainen syrjäytymiskeskustelu, jolloin syrjäytyminen oli muodikas sana, oli ja meni. Vaikka tutkimuksessa käytetään mieluummin marginalisaation tai huono-osaisuuden käsitteitä, suomen kielen sanastosta syrjäytyminen ei ole kadonnut. Se on ymmärrettävä, ja passiivisena sen merkitys on avoimempi ja laajempi kuin sanassa syrjäyttäminen, jossa syrjäyttäjä ja syrjäytetty ajatellaan tiedetyiksi.

Ihmisten yhteiskunnassa tapahtuu sekä syrjäytymistä että syrjäyttämistä.

Lähteet

Helne, T. & Karisto, A. (1992). Syrjäytymisen ongelma. Teoksessa O., Riihinen (toim.), Sosiaalipolitiikka 2017. Näkökulmia suomalaisen yhteiskunnan kehitykseen ja tulevaisuuteen. WSOY

Helne, T. (1994). Erään muodin tarina – 1980-luvun syrjäytymiskeskustelusta. Teoksessa M.  Heikkilä & Vähätalo, K. (toim), Huono-osaisuus ja hyvinvointivaltion murros. Gaudeamus.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2024040915599