Valottuminen

Valottuminen on läpivalaistuksi tulemista, altistumista ympäristölle. Valottumisessa läsnä oleminen ei ole opitun vanhan tiedon tai ennen koetun soveltamista, vaan niistä vapautumista.

Valottuminen on englanniksi exposure. Valokuvaus perustuu valottumiselle, ja aikoinaan käytettyjä filmikameroita varten myytiin filmirullia, joissa kerrottiin, montako kertaa filmiä voi valottaa. Tavallisimmin rullassa luki 24 exposures tai 36 exposures. Jos jokainen valottuma onnistui, kuvien ottaja sai filmirullan osoittaman numeron mukaisen määrän valokuvia.

Valottuminen on nimi myös menetelmälle, joka perustuu ympäristön havainnoinnille ja sille altistumiselle – ympäristön läpivalaisemaksi tulemiselle. Valottumismenetelmän voi liittää eri työtapoihin, mutta se on kehitetty yhteisölliseen työotteeseen sekä osallistavaan tutkimukseen ja kehittämiseen.

Valottumisen historia

Valottuminen sai alkunsa Hollannin Rotterdamista, jonka keskusta-alueet muuttuivat 1970-luvulla. Sataman työläisväestö alkoi muuttaa pois vanhoista työväenkortteleista. Huonokuntoiset ja halvat asunnot alkoivat kiinnostaa ensin nuorisoa ja sitten maahanmuuttajia. Samaan aikaan Hollannin siirtomaa Surinam itsenäistyi, ja monet surinamilaiset muuttivat vanhaan emämaahan. Useat heistä päätyivät Rotterdamin keskustaan vanhaa satamaa ympäröiviin työläiskortteleihin. Uusien muuttoaaltojen mukana tuli indonesialaisia, turkkilaisia ja eri arabimaista lähteneitä.

Sosiaali- ja yhdyskuntatyö olivat olleet sidoksissa valkoiseen työväenluokkaan. Kun uudet ihmiset muuttivat sen entisille asuinsijoille, oli ryhdyttävä miettimään, miten toimia muutoksen keskellä. Ryhmä kirkkojen, järjestöjen ja kunnan yhdyskuntatyöntekijöitä alkoi kulkea alueen kaduilla ja julkisissa tiloissa. He oivalsivat, että oli opittava uusi työtapa, joka perustuisi läsnäoloon ihmisten keskellä. Siitä kehittyi läsnä olevan puuttumisen (embedded intervention) menetelmä.

Oli lähdettävä ihmisistä ja heidän tarpeistaan. Kirkossa oli uskallettava ajatella, että seurakunnan kutsujia olivat muukalaiset. Uusi ajatus oli, että ensin maailma ja kaupunki, sitten vasta kirkko.

Valottumista eli exposure-menetelmää alettiin kehitellä eurooppalaisten protestanttisten kirkkojen kaupunkityötä ja yhteiskunnallista työtä yhdistäneessä verkostossa, jota kutsuttiin nimellä European Contact Group ja sitten laajassa kansainvälisessä yhteistyöverkostossa, jonka nimi oli aluksi Vocational Education and Training for Urban and Rural Innovations (VETURI). Lyhenne on suomea, mikä johtui Seurakuntaopiston yhdestä rakennuksesta, jota kutsuttiin Veturiksi. Ryhmä kokoontui usein Järvenpäässä. Siihen kuului kumppaneita Englannista, Hollannista, Latviasta, Norjasta, Romaniasta, Ruotsista, Suomesta, Tshekistä ja Virosta. Myöhemmin verkostoa alettiin kutsua nimellä Community Action Based Learning for Empowerment (CABLE). Se asetti tavoitteekseen uusien diakonian, yhteisötyön ja yhteisöllisen oppimisen menetelmien kehittämisen sekä käytännön yhteistyön parantamisen työelämäprojektien ja alan oppilaitosten välillä.

Työotteessa yhdistyvät freireläinen pedagogiikka, kontekstuaalinen teologia sekä kokemukset perinteisestä yhteisötyöstä, kirkkojen sosiaalisesta työstä ja 1990-luvun ja 2000-luvun alun Euroopan muutoksesta. Viimeistä leimasivat siirtolaisuus, monikulttuuristuminen, väestön polarisaatio, köyhyyden ja syrjäytyneisyyden lisääntyminen sekä Itä-Euroopan murros.

Hollannin lisäksi erityisesti Englannissa oli pitkä perinne yhteisötyöstä ja kirkon yhteiskunnallisesta työstä. Ehkä sen motoksi voi nostaa valottumismenetelmän ympärille kehittyneen verkoston keskushenkilön Tony Addyn lauseen ”tulla ravistelluksi solidaarisuuteen niiden kanssa, joita on ravisteltu”. Ravistelluksi tuleminen merkitsee Addyn mukaan empatian toista astetta.

Exposure-menetelmän käytäntöjen tutkimus on pisimmällä Hollannissa, jossa aiheesta on valmistunut ainakin kaksi akateemista väitöskirjaa.

Työotetta on sovellettu esimerkiksi Venäjällä Pietarin ympäristössä, diakoniatyöhön perehdyttämisessä Perussa ja Namibiassa sekä Ruotsin kirkon diakoniakoulutuksessa. Tärkeä valottumisen kehittäjä on ollut sosiaali- ja diakoniatyön koulutusta koko Itä-Euroopan aluetta varten tarjoava, Tshekissä toimiva International Academy for Diaconia and Social Action – Central and Eastern Europe (Interdiac), jolla on kumppaneita Armeniasta, Georgiasta, Latviasta, Moldovasta, Puolasta, Romaniasta, Serbiasta, Slovakiasta, Tshekistä, Ukrainasta ja Unkarista.

Valottuminen oli aikanaan Diakin silloisen Järvenpään yksikön painopisteenä, ja vuosina 2001–2005 yksikön koko 40-jäseninen henkilöstö perehdytettiin siihen. Myöhemmin valottumista on Diakissa sovellettu järjestelmällisimmin sen englanninkielisessä sosiaalialan koulutuksessa.

Vuosikausiksi Helsingin Diakonissalaitoksesta tuli keskeisin valottumismenetelmän kehittäjä ja tradition kantaja. Se loi CABLE-menetelmästä koulutustuotteen, Kaapelivalmennuksen. Sen rinnalla Diak on toteuttanut vuodesta 2016 alkaen Yhteisönrakentajakoulutuksia, joiden ytimessä on valottumismenetelmä.

Valottumisen metodit

Valottumismenetelmä on jalkautumista tuttuun tai outoon ympäristöön, kulkemista kaupungilla ilman tiedettyä määränpäätä ja valottumista ympäristölle lukien seiniä, tarkkailemalla ja kohtaamalla ihmisiä ja tulemalla tietoiseksi ympäristön herättämistä tunteista. Menetelmään liittyy omien ajatusten kirjoittaminen kenttäpäiväkirjaan ja niiden peilaaminen oman elämänhistorian kanssa.

Valottumismenetelmän pääjuonteena on tarkkaileva kuljeskelu, jossa valotutaan eli tullaan ympäristön vaikuttamaksi. Kulkijalla eli valottujalla on mielessään kolme kysymystä: 1) Mitä näen, kuulen, haistan? 2) Mitä tunnen? 3) Mitä ajattelen siitä? Kokonaisvaltaista kokemusta etsivässä menetelmässä yritetään häivyttää ennakkoluulot, käsitteet ja ajattelu ja kehittää passiivinen asenne. Ajattelu nousee joka tapauksessa itsestään, mutta tarkoituksena on, että se lähtisi fyysisestä kokemuksesta.

Valottumiseen liittyy ajatus kynnyksestä. Kaupunki on täynnä kynnyksiä. Sellaisen kokee, kun astuu rakennukseen tai kotiin, mutta myös kun saapuu uuteen julkiseen tilaan tai kun kuulee yllättävän kysymyksen. Kynnys on rajakohta ja muutos.

Kokonaisvaltaista kokemusta etsivässä menetelmässä yritetään häivyttää ennakkoluulot, käsitteet ja ajattelu ja kehittää passiivinen asenne.

Kun ylittää kynnyksen, havaitsee merkkejä uudesta, ehkä paremmasta, ehkä yllättävästä. Aika pysähtyy hetkeksi ja kynnyksen ylittäjä joutuu heittäytymään omien resurssiensa varaan. Hetki kynnyksellä voi olla silmänräpäys, jolloin yhteiskunnan ja sen yhteisöjen myytit ovat yhtäkkiä paljastettuina. Astuminen kynnyksen yli on myös mahdollisuus katsoa yhteiskuntaa epämyyttisesti ja nähdä, miten se muuttuu tai on muutettavissa.

Valottuminen on prosessi, jossa opitaan olemaan oppimatta ja tietämättä. Tämä on usein vaikeaa tietäville, oppineille ja koulutetuille. Se on pyrkimystä olla avoin ympäristöille ja ihmisille, uuden kohtaamiselle.

Ihmisten kanssa tehdyssä työssä, erityisesti työnohjauksessa, terapiassa ja sielunhoidossa, ennakkoluuloton avoin kuuntelu on avainasemassa. Kukaan ei ole tyypillinen tapaus, koska jokainen kokee itsensä ja elämänsä ainutlaatuiseksi. Jos näemme asiat tapauksina, emme näe yksilöä ja hänen ainutlaatuisuuttaan. Samoin jos katsomme yhteisöä tai yhteiskuntaa teorian kautta, näemme vain ulkokuoren. Tutustuminen johtaa ei-tietämiseen ja ennakkoluulojen murtumiseen.

Valottumisessa keskeistä on valottujan vapaus liikkua, havaita ja reagoida havaitsemaansa. Havainnoille ja niiden nimeämiselle ei aseteta ehtoja. Ei-tietäminen ei ole stressaava vaatimus vaan vapautta omalle epävarmuudelle ja tietämättömyydelle, jotta voisi tietää uudella tavalla ja havaita uusia asioita. On välttämätöntä katsoa sekä kaukaa että läheltä, jotta näkisi kokonaisuuden mahdollisimman hyvin.

Valottuminen merkitsee läsnäoloa. Kynnystä ylitettäessä astutaan toiseen tilaan, joka voi olla tuttu tai ennustettava, mutta myös niin outo ja vieras, että se edustaakin toiseutta. Valottumisessa olennainen on hetki, jolloin kokija tulee tietoiseksi siitä, mitä hänessä tapahtuu, ja on yhteydessä toiseen, siihen, mikä edustaa toiseutta. Tätä hetkeä kutsutaan tyhjäksi tilaksi tai tyhjäksi hetkeksi.

Tyhjän tilan hetkellä kokija tulee tietoiseksi tunteistaan, jotka ovat monimutkainen sekoitus empatiaa, rakkautta, ahdistusta, itsesuojelua ja pyrkimystä tasapainon palauttamiseen. Tunteiden yhdistelmä voi nostattaa hoivaamisen tarpeen, mutta yhtä hyvin myös raivoa tai kriittisyyttä. Tyhjä tila on ei-tietämisen tunne, täysi avoimuus. Tyhjä tila auttaa tunnistamaan omia arvoja ja tapoja kohdata toinen.

Tyhjän tilan hakeminen on itsensä tyhjentämistä epäolennaisesta, erityisesti ennakkoluuloista. Vasta tyhjänä voi nähdä ja kuulla, haistaa ja maistaa todellisuutta. Tyhjän tilan aikamuoto on preesens, nykyhetki. Jos ei ole läsnä hetkessä vaan pikemmin menneisyydessä tai tulevaisuudessa, ei voi nähdä, kuulla, haistaa tai maistaa.

Valottuminen auttaa riisumaan asenteita ja kuuntelemaan. Kun havaitsen jotakin, mielikuvani tapahtumasta on usein selkeä ja pelkistävä. Mielessäni olen välittömästi käsitellyt havainnon ja lokeroinut sen, antanut sille nimen ja määrittänyt paikan. Tämä estää havainnon aktiivisen pohtimisen. Valottumisessa annetaan havainnoille tavanomaista enemmän tilaa.

Valottuminen on altistumista ympäristölle ja tilanteelle. Se eroaa aktiivisesta havainnoinnista siinä, että jälkimmäisessä havainnoitsija on aktiivinen ja etsii aineistoa itselleen. Tyhjässä tilassa taas ollaan passiivisessa ei-tietämisen tilassa ja luotetaan, että tieto ja ymmärrys tulevat myöhemmin.

Kertomus minusta

Valottumisen vaikutus kasvaa vähitellen ja se on riippuvaista toistoista. Varsinainen tavoite ei nimittäin ole lopulta ympäristöön tutustuminen, vaikka menetelmä vaikuttaa ensinnä lähinnä havainnointiharjoitukselta, kenttäobservaatiolta. Ennen muuta tavoitellaan muutosta omassa itsessä suhteessa toisiin ihmisiin. Oman henkilöhistorian kytkeminen havainnointiin on freireläisen ajattelun keskeisiä ideoita.

Olennaista valottumisharjoitukseen valmistautuessa on paneutuminen omaan itseen. Huomattavan tärkeä keino tai väline on etukäteen laadittu biografia, henkilöhistoriallinen kasvukertomus siitä, miten minusta on tullut sellainen minä kuin tunnen olevani.

Elämäkerran kirjoittajan tarkasteltavana on koko oma elämä. Hyviä apukysymyksiä ovat: Millaisesta elinympäristöstä ja elämäntilanteesta tulen? Millainen oli sosiaalinen ympäristöni? Millaisia olivat kotini arvot? Miten oman sukupolveni yhteiset kokemukset ovat minua muovanneet? Miltä näyttävät elämääni vaikuttaneet yhteisöt ja mikä on suhteeni niihin nykyisin? Mitkä ovat olleet merkittävimpiä käännekohtia elämässäni? Keillä ihmisillä ja millä kaikilla yhteisöillä on ollut erityisen tärkeä vaikutus minuun?

Ennen valottumisharjoituksen alkua järjestetään orientaatio. Siinä tähdennetään elämänkertojen merkitystä kokonaisuudelle. Omaelämäkerta selventää valottujalle hänen omia odotuksiaan, motivaatiotaan ja voimavarojaan. Kertomus kirjoitetaan tavallisesti alkuorientaation ja ensimmäisen valottumisharjoituksen välissä.

Terävämpi tietoisuus itse kunkin valottujan persoonallisuudesta, taustasta ja arvoista lisää avoimuutta uusille näköaloille. Valottujan oman identiteetin pohtiminen on avain ja lähtökohta valottumiselle. Tärkeämpää on elämäkerta kuin sen jakaminen. Jakamisessa puolestaan tärkeintä on jakamisen kokemus, sen ymmärtäminen, että omasta elämästä kertominen on mahdollista ja että on mahdollista luottaa toiseen.

Pyrkimyksenä ei ole niinkään oma psykohistoriallinen tulkinta vaan pikemmin elämänvaiheiden ja oman identiteetin ainesten esitteleminen. Valottuja voi pohtia myös sitä, miten omat arvot ovat kehittyneet ja vaikuttaneet identiteettiin.

Tulkinnat sosiaalisesta asemasta ja yhteiskuntaluokasta, elämänvaiheista sekä uskonnollisesta ja poliittisesta taustasta vaikuttavat aina oman elämän ymmärtämiseen ja kokemukseen omasta identiteetistä. Näiden lisäksi on tärkeää tunnistaa konkreettiset elämänpiirit, joiden keskellä on elänyt ja jossa nyt elää. Niillä kaikilla on suuri vaikutus siihen, mitä näkee, tuntee ja ajattelee.

Valotuttaessa kaupungissa tai muussa ympäristössä on tärkeätä ymmärtää, että ”minäkin olen siellä”. En ole yksin, vaan yksi monista. Elämäkertatyöskentely auttaa oivaltamaan, että jokainen näkee ja kuulee asioita itsensä kautta ja myös itsensä takia. Oma minä, omat elämänvaiheet, arvot ja aiemmin opittu ovat syypäitä myös siihen, että emme näe emmekä kuule asioita, vaikka ne meille kerrotaan ja ne tapahtuvat ympärillämme. Valottuminen on herkistymistä tämän tiedostamiselle. Se, mitä näen, kuulen, haistan ja maistan, samoin kuin se, kuinka tunnen, riippuu aina minusta itsestäni ja aiemmin kokemastani.

Ehkä olen tullut näkymättömäksi itselleni. Altistumisen malli tekee havainnoitsijasta vastaanottajan.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2024061753355