Queer-pakolaisuus ja moniperusteinen syrjintä

Lähteet tekstivastineen jälkeen.

Podcastin tekstivastine:

[Musiikkia] 

Meg Sakilayan Latvala: Tervetuloa kuuntelemaan Kenen koti -podcastia. Sanotaan, että koti on siellä, missä sydän on. Koti on paitsi paikka, jossa asumme, myös paikka, jonne tunnemme kuuluvamme ja jossa on turvallista olla oma itsensä. Koti on jotakin pysyvää, omaa ja tärkeää.  

Sandra Hagman: Suomi on moninaistunut nopeasti 2000-luvulla. Vieraskielisten määrä on noin kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa. Kenen koti -podcastissa keskustelemme moninaistuvan yhteiskuntamme erilaisista ilmiöistä ammattilaisten ja asiantuntijoiden kanssa. Kysymme samalla, kenen koti Suomi oikein on 2020-luvulla. Pohdimme yhdessä keinoja siihen, miten kaikki Suomessa asuvat voisivat tuntea yhteiskunnan kodikseen. Minä olen sosiaalialan lehtori Sandra Hagman.  

Meg Sakilayan Latvala: Ja minä olen sosiaalialan lehtori Meg Sakilayan Latvala. 

Sandra Hagman: Olemme tuottaneet tämän podcastin osana Kenen koti? Keskusteluja moninaistuvasta yhteiskunnasta -julkaisua, joka on Diakonia-ammattikorkeakoulun monikulttuurisuuden asiantuntijan erikoistumiskoulutuksen juhlajulkaisu. Tervetuloa mukaan! 

[Musiikkia] 

Sandra Hagman: Hei vain arvoisa kuulija ja tervetuloa kuulolle Kenen koti -podcastiin! Tässä jaksossa minulla oli haastateltavana väitöskirjatutkija Inka Söderström Helsingin yliopistosta ja asiantuntija Yasmin Yusuf Helsinki Pride -yhteisöstä. Me keskustelimme kiivaasti ja kiihkeästi queer-turvapaikanhakijoista ja heidän tilanteestaan. Puhuimme Maahanmuuttovirastosta, sateenkaari-identiteettien tunnistettavista narratiiveista sekä kolonialistisista käytänteistä, normeista ja vallasta. Puhuimme paperittomuudesta ja monesta rankasta jutusta, mutta pohjimmiltaan myös ilosta, joka queereydestä kumpuaa. Tervetuloa mukaan kuulolle. Minä olen Sandra Hagman ja toimin tämän Kenen koti -podcastin toimittajana.  

[Musiikkia] 

Sandra Hagman: Kun katsoo tarpeeksi lähelle, näkee kauas. Näin sanotaan. Jos mietitään kansainvälisen suojelun ja maahanmuuton kentältä yksittäistä aihetta, joka avaisi monia ikkunoita yhteiskuntamme kipupisteisiin, on kansainvälistä suojelua hakevien seksuaali- tai sukupuolivähemmistöihin kuuluvien ihmisten tilanne juuri sellainen. Puhuttaessa queer-turvapaikanhakijoista olemme leikkauspisteessä, jossa voi tarkastella niin kielellisiä, kulttuurisia, poliittisia kuin ammatillisia näkökulmia humanitaariseen maahanmuuttoon ja siten voimme nähdä paljon kauemmas kuin vain tähän yksittäiseen asiaan. Turvaa hakeneiden sateenkaari-ihmisten tilanteeseen liittyy monia erityisiä kysymyksiä, joita on tänään täällä Kenen koti -podcastissa kanssani ruotimassa ja pohtimassa kaksi loistavaa aiheen asiantuntijaa. Meillä on täällä väitöskirjatutkija Inka Söderström Helsingin yliopistosta ja nuoriso- ja sosiaalipalveluiden asiantuntija Yasmin Yusuf Helsinki Pride -yhteisöstä. Tervetuloa! 

Yasmin Yusuf: Hei! Minä olen Yasmin Yusuf ja työskentelen Helsinki Pride -yhteisössä sosiaali- ja nuorisopalveluiden asiantuntijana. Olen vastuussa Together with pride -työn kokonaisuudesta, joka on alkanut vuonna 2015. Se on LHBTQA-turvapaikanhakijoille ja pakolaistaustaisille suunnattua erityistyötä, joka koostuu niin yksilötason tukityöstä kuin vertaisryhmätoiminnasta. Teemme myös vaikuttamistyötä, konsultaatiota ja koulutusta. Mukavaa olla tänään teidän kanssanne juttelemassa tästä todella tärkeästä aiheesta. 

Inka Söderström: Moikka minunkin puolestani ja kiitos kutsusta tähän podcastiin! Olen Inka Söderström ja teen väitöskirjaa Helsingin yliopistoon sosiaalityöstä pakolaistaustaisten queer-ihmisten kanssa Suomessa. Neljän vuoden työskentelyn aikana teema on laajentunut heteronormatiivisuuteen ja normatiiviseen valkoisuuteen sosiaalityössä. Yritän myös opetella popularisoimaan tiedettä sekä tutkimukseni tuloksia ja sen aikana syntyneitä ajatuksia laajempaan tietoisuuteen sosiaalityön ammattilaisten keskuudessa. Esimerkiksi olen avannut Instagram-tilin nimeltä “Rajoja purkava sosiaalityö”. 

Sandra Hagman: Onko teillä jotain yksittäistä asiaa, jonka haluaisitte olevan laajemman huomion kohteena tällä kentällä? Sellaista, josta haluaisitte huutaa, että ”huomioikaa tämä asia” näistä asioista puhuttaessa? 

Inka Söderström: Minulle tuli mieleen yksi asia, joka on minulla usein mielessä ja jota haluan korostaa. Kun aika usein puhutaan queer-pakolaisista tai turvaa hakevista queer-ihmisistä, niin olen huomannut kahtiajakoa niin sanotusti “hyvän” Suomen tai Euroopan ja “pahan ja konservatiivisen”, esimerkiksi Lähi-idän tai Afrikan, välillä.  Haluaisin, että tavoitteenamme olisi rikkoa tätä vastakkainasettelua. Ensinnäkin se juurtuu kolonialistisiin ajatusmalleihin Euroopan paremmuudesta, ja lisäksi se yksinkertaisesti vaikeuttaa syrjivien rakenteiden ja piirteiden tarkastelua, joita meillä täällä koto-Suomessa on. Tässä yhteiskunnassa edelleen vallitsevista asenteista pitää pystyä puhumaan, jotta niitä voidaan purkaa. 

Sandra Hagman: Hyvä näkökulma. Olisiko Yasmin sinulla jotain huomiota? 

Yasmin Yusuf: Tämä on vähän sama asia, mutta eri näkökulma. Olen itse työssäni tällä kentällä pohtinut paljon moninaisuuden näkökulmaa. Meillä on edelleen hyvin vahva yksinkertaistettu ymmärrys siitä, millaista on olla queer-turvapaikanhakija. Se on hyvin laatikkomainen ja ei anna sijaa moninaisuudelle. On hyvin rajattua, mitä se tarkoittaa ja miten voi olla esimerkiksi queer-turvapaikanhakija tai queer-pakolainen? Se aiheuttaa ihmisille monenlaisia haasteita. Pohdin tätä samaa, kun kävin muutama viikko sitten todistamassa asiassa, jossa henkilö oli biseksuaali. Mietin, että samalla tavalla kuin biseksuaalisuudesta, niin useimmiten queer-turvapaikanhakijan asiaa käsiteltäessä ja arvioitaessa ajatellaan hyvin hetero- tai homonormatiivisesti, mitä on olla queer. Ei jää sijaa ajatella. Kaikkein vaikeimmassa tilanteessa ovat ihmiset, jotka ei sovi tällaiseen yksinkertaiseen ja hyvin binääriseen tapaan olla. Heidän identiteettinsä ei vastaa sitä, jolloin heidän koko olemassaolonsa ja varsinkin heidän prosessinsa ovat hyvin haastavia. Tämmöisiä ajatuksia minulla oli tähän alkuun. 

Sandra Hagman: Eli moninaisuuden huomioiminen jää näkymättömiin. Tästäkin varmaan tänään puhutaan vielä enemmän. Teitä kuunnellessa tulee olo, että meidän on varmaan tärkeää käydä tässä alussa läpi jotain keskeisiä käsitteitä ja myös ehkä sopia siitä, minkälaisia käsitteitä me omassa keskustelussamme käytämme. Esimerkiksi seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuolikokemuksen moninaisuuden sanasto on sellainen runsauden sarvi, että on paljon erilaisia mahdollisuuksia puhua moninaisuudesta, mutta kaikilla yläkäsitteillä on kuitenkin oma sävynsä ja klanginsa siinä, mitä ne viestivät. Esimerkiksi sana seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt tai LHBTQA+ tai sitten voidaan sanoa sateenkaari tai queer – ne kaikki pyrkivät olemaan yläkäsitteitä. Niillä on kuitenkin vähän eri tunnelma. Inka, sinä käytät tutkimuksessasi käsitettä queer ja myös sinä Yasmin olet käyttänyt tätä käsitettä tässä keskustelussa, niin miksi te olette valinneet tämän käsitteen, ja haluammeko me käyttää sitä tässä keskustelussa? 

Inka Söderström: Joo, minulla on oikeastaan useampia syitä. Tarkoitan sillä queer-käsitteellä aika laveasti kaikenlaista sellaista seksuaalisuuden ja sukupuolen tapaa, joka eroaa jotenkin normatiivisuudesta ja heteronormatiivisuudesta, minkä takia se on tavallaan alisteisessa asemassa yhteiskunnassa. Eli minulle se on itse asiassa poliittinen käsite, joka kohdistaa katseen normeihin ja valtarakenteisiin, eikä puhu siitä queereydestä neutraalina asiana, joka vain on. Lisäksi se on mielestäni tähän mennessä paras käsite, joka jollain tavalla haastaa myös länsimaisia kategorisointeja seksuaalisuudesta ja sukupuolesta. Vaikka toki queer on länsimaissa kehitetty termi, mutta se kuitenkin vastustaa tiukkaa kategorisointia. 

Yasmin Yusuf: Joo, queer antaa sen tilan, siksi se on meilläkin käytössä. Se mahdollistaa hyvin moninaisesta ihmisjoukosta puhumisen. Toki käytän myös lyhennettä LHBTQA+ ja puhun seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä, mutta queer-terminä mahdollistaa paljon moninaisempaa keskustelua. Toki se ei ole täysin neutraali sana kaikille, ja siinä on tiettyä latautuneisuutta ja historiaa, mutta termistöä käytetään hyvin vahvasti, niin kuin Inka sanoi, poliittisessa ja akateemisessa ympäristössä. 

Inka Söderström: Se on tietenkin tärkeää muistaa, että pitää aina vähän tilannekohtaisesti valita se sana. Kaikille queer ei ole ehkä hyvä tai oikealta tuntuva sana edes käyttää yleisellä tasolla. Olen myös käyttänyt tuota sateenkaaritermistöä, eli sateenkaariväestö tai sateenkaarevat, vähän vastaavasti sellaisena sateenvarjokäsitteenä. 

Sandra Hagman: Tässä yhteydessä varmasti queer puoltaa paikkansa sen takia, että me haluamme tehdä valtarakenteita näkyviksi ja toisaalta myös sitä, että ihmiset eivät välttämättä asetu juurikaan länsimaisiin identiteettikategorioihin, joita esimerkiksi nämä eri kirjainyhdistelmät tarjoilevat. Kiitos, kun avasitte tämän käsitteen monipuolisuutta! Intersektionaalisuus on toki asia, jota väistämättä tarkastellaan tässä yhteydessä, eli moniperustaista syrjintää. Jos me puhumme queer-turvapaikanhakijoista, niin heillä on jo vähintään kaksi tällaista asemaa tai identiteettiä, joiden perusteella he voivat kokea syrjintää yhteiskunnassa. Se on varmasti asia, joka pyritään tässä meidän keskustelussamme koko ajan pitämään mielessä, eli erilaiset valta-asemat, marginaaliasemat ja niiden risteymät. Kolmantena tässä kohdassa on ehkä kansainvälinen suojelu tässä kohtaa. Kun me puhumme turvapaikanhakijoista, niin me puhumme ihmisistä, jotka ovat hakeneet kansainvälistä suojelua – tässä tapauksessa Suomesta. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaisesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluminen voi olla peruste turvapaikalle, jos lähtömaassa on sen perusteella aihetta pelätä joutuvansa vainon tai muun epäinhimillisen kohtelun kohteeksi. Tästä oikeuskäytännöstä on jo paljon historiaa ja vastikään siitä on kirjoittanut hyvän artikkelin asianajaja Matti Rautakorpi Pakolaisneuvonnasta. Yksi tärkeä käsite on myös normatiivisuus. Tässä yhteydessä varmaan nousevat cis- ja heteronormatiivisuus, kuten teidänkin puheessanne on jo tähän mennessä kuulunut. Inka, sinä olet tutkinut näitä normeja nimenomaan sosiaalityön näkökulmasta, niin mitä normittaminen tarkoittaa esimerkiksi vastaanottokeskusten arjessa? Selittäisitkö siis, että mitä normit tarkoittavat turvaa hakevien tilanteissa? Miten intersektionaalisuus liittyy tähän? 

Inka Söderström: Joo, puhun aika paljon heteronormatiivisuudesta ja cis-heteronormatiivisuudesta. Tarkoitan niillä sitä ajatusta, että heterous ja binaarinen, siis kahtiajakautunut mies- ja naissukupuoli, on jotenkin parempaa ja luonnollisempaa kuin esimerkiksi homous tai transihmisyys. Se näkyy monella tavalla käytännössä vastaanottokeskusten arjessa. Yksi olennainen tapa on, että se tekee ihmisiä näkymättömiksi. Normeihin liittyy paljon oletuksia muista, ja niitä ei välttämättä itse edes tiedosta. Monet siirtolaisuustutkijat ovat huomauttaneet, että usein queeriys yhdistetään länsimaalaisuuteen ja valkoisuuteen. Ehkä vielä enemmän turvapaikanhakijoihin yhdistetään hetero-oletusta ja ajatellaan, että kaikki turvapaikanhakijat olisivat heteroita, ellei toisin tule ilmi. Tämä aiheuttaa näkymättömyyttä vastaanottokeskuksissa. Esimerkiksi infotilaisuuksissa ei välttämättä tuoda esiin sateenkaarevuutta koskevaa tietoa tai suomalaista lainsäädäntöä aiheesta tai sitä, että se on olennainen asia myös turvapaikkaprosessin kannalta. Sosiaalityöntekijöiden työssä se vaikeuttaa queeriyden huomioimista ja sen puheeksi ottamista asiakkaan kanssa. 

Sandra Hagman: Yasmin, sinä työskentelet Helsinki Pride -yhteisössä Together-toiminnassa ja kohtaat siellä muualta tulleita queer-ihmisiä. Minkälainen käsitys sinulle on näissä kohtaamisissa rakentunut suomalaisen yhteiskunnan vastaanottavuudesta? 

Yasmin Yusuf: Minusta sitä pitää tarkastella eri ajanjaksoissa, näin minä ajattelen. Nyt kun me puhumme viimeaikaisesta Suomen historiasta ja erityisesti turvapaikkahistoriasta, niin katse on pakko kiinnittää vuoteen 2015 ja lähteä sieltä. Silloin Suomeen saapui ennätysmäärä turvapaikanhakijoita, ja vastaanottavuus näyttäytyi tämän jälkeen aika negatiivisena. Ei heti alkuun. Toki kansalaisyhteiskunta ja myös laajemminkin yhteiskunta toivotti turvaa hakevat tervetulleiksi maahan, mutta hyvin nopeasti asenneilmapiiri kiristyi ja tuli paljon muutoksia monenlaisiin asioihin, joilla kiristettiin mahdollisuuksia saada turvaa ja oikeanlaista ja oikea-aikaista apua ja tukea omaan hakuprosessiinsa. Sanotaanko näin, että vastaanottavuus oli vähän heikommalla tasolla. Toki tilanteet ovat parantuneet sieltä vuodesta 2015. Monia prosesseja on inhimillistetty ja kohtaamisia on parannettu. Näemme paljon hyviä muutoksia, mutta kärsijöinä ovat olleet ne henkilöt, jotka silloin 2015 ovat tulleet ja joiden elämä on ja prosessit ovat menneet solmuun alusta lähtien. He edelleen yrittävät jollain tavalla laillistaa Suomessa oloaan ja saada täältä suojelua. Eli minun mielestäni pitää tarkastella asiaa ajanjaksoittain ja miettiä vielä, että kenen silmin vastaanottavaisuutta katselee ja peilaa. 

Sandra Hagman: Olet tuonut myös esille keskusteluissa sitä, että monet teidän toiminnassanne mukana olevista ihmisistä ovat tällä hetkellä paperittomina, koska heidän prosessinsa ovat menneet solmuun monista eri syistä jo sieltä alusta asti. Minkälaisille tilanteille se altistaa paperittomia? 

Yasmin Yusuf: Joo, monesta syystä ovat menneet solmuun. Ehkä suurimmat syyt ovat olleet, kuten Inkakin aikaisemmin sanoi, että queer-tausta nähdään hyvin länsimaalaisten ja valkoisten linssien läpi. Turvapaikanhakijoita vaaditaan kertomaan omista kokemuksistaan, tarinoistaan ja identiteetistään sellaisilla tavoilla, jotka eivät välttämättä ole heille ominaisia tai eivät ole edes mahdollista. Heillä ei välttämättä ole sitä kielenkäyttöä ja niin sanottua sateenkaarisanastoa ja samanlaista identiteettipolkua ja -kehitystä kuin täällä länsimaissa. Se on aiheuttanut sen, että näiden henkilöiden tarinat näyttäytyvät viranomaisten mielestä epäuskottavilta, ei-johdonmukaisilta ja liian pinnallisilta, jotta ne olisivat riittävän yksityiskohtaisia ja uskottavia. Se on johtanut siihen, että moni ei ole suojelua saanut ja on jäänyt paperittomaksi. He ovat esimerkiksi tilanteissa, joissa heitä ei voi palauttaa kotimaahan, koska sinne ei pysty palauttamaan. Täältä he eivät ole saaneet suojelua, jolloin he jäävät tänne paperittomiksi. Paperittomuus on tila, jossa on hyvin altis monenlaiselle hyväksikäytölle, kun ei ole omaa kotia tai mahdollisuutta samalla tavalla osallistua yhteiskuntaan tai tehdä töitä. Silloin on altis hyvin monenlaiselle hyväksikäytölle ja riskit ovat suuret. 

Sandra Hagman: Voisimme vielä puhua noista sanoista. Sehän on oikeasti myös aika merkittävää, että monissa kielissä ei ole sateenkaarisanastoa. Välttämättä ei ole yhtään positiivista käsitettä, jolla voisi kuvata esimerkiksi omaa seksuaalista suuntautumista. Se myös vaikuttaa siihen, miten ihmisen identiteetti ja ymmärrys itsestä rakentuvat. Onko teillä tähän liittyviä esimerkkejä tai kokemuksia? 

Yasmin Yusuf: Monilla asiakkaillamme ei välttämättä ole mitään neutraalia tai positiivista sanaa kuvaamaan omaa identiteettiään. Kaikki ne sanastot, jotka esimerkiksi viittaavat homoseksuaalisuuteen, ovat hyvin negatiivissävytteisiä. Ne voivat olla slangisanoja, jotka eivät edes avaudu tulkkauksen yhteydessä. Jos otan esimerkiksi arabiankielisiä asiakkaitamme, niin heille ne oman äidinkielen homoseksuaalisuutta ja sitä identiteettiä kuvaavat sanat ovat haukkumasanoja, joita käytetään kuvaamaan homoja. Samaan aikaan sen lisäksi, että omaa identiteettiä kuvaamaan ei löydy sanoja, niin myös kaikki siihen liittyvä on voinut olla sidoksissa hyvin negatiivisiin ja traumatisoiviin asioihin. Monilla asiakkaillamme on niin sanottua sisäistettyä homofobiaa tai transfobiaa. He ovat omaksuneet yhteisön ja yhteiskunnan negatiiviset asenteet ja sen sanoman, että kaikki siihen omaan identiteettiin liittyvä on jotenkin hyvin hävettävää ja huonoa. Kun on hyväksynyt sen, niin sekin vaikeuttaa identiteetistä kertomista niin rikkaasti kuin ehkä turvapaikkaprosessissa vaaditaan. 

Inka Söderström: Aika paljon on yritetty universalisoida länsimaista identiteettipuhetta koko maailmaa koskevaksi. Ajatellaan, että ne samat käsitteet, joilla voidaan kuvailla homoutta esimerkiksi sellaisena kuin se on Yhdysvaltojen homojen vapautusliikkeen myötä   kehittynyt länsimaissa, niin ajatellaan tai yritetään tavallaan universalisoida sitä koko maailmaan. Tosiasiassa tapoja käsitteellistää seksuaalisuutta ja sukupuolta on ollut aina kaikkialla eri paikoissa hyvin erilaisia. Minusta on hyvä muistaa, että loppujen lopuksi myös länsimaissa on aika lyhyt historia näillä käsitteillä, joita me nykyään käytämme ikään kuin luonnollisina. 

Sandra Hagman: Kyllä, näin on. Olen itse tutkinut homoseksuaalisuuden historiaa, ja siellä meillä on omia kotoperäisiä käsitteitä. Esimerkiksi miehimys ja miesrakastaja homomiehille. Esimerkiksi homoseksuaalisuus-sana on kätkenyt sisäänsä hyvin erilaisia merkityksiä eri aikoina. Sekään ei riitä, että meillä on yksi sana, koska se sana voidaan käsittää niin monella eri tavalla riippuen ajasta ja paikasta. Tähän liittyy myös vahvasti se, mistä tekin puhutte, eli että pitäisi pystyä kertomaan oma tarina ja identiteetti jotenkin uskottavasti puhuttaessa esimerkiksi turvapaikkaprosessista. Inka, sinä olet tutkinut tarinallisuutta turvapaikkapuhuttelujen päätöskirjoista. Jos katsomme erityisesti turvapaikkaprosessia, niin mitä olet huomannut esimerkiksi narratiivisuudesta, sen puutteesta ja johdonmukaisuudesta? 

Inka Söderström: Olen tutkinut yhtenä osana väitöskirjaani Maahanmuuttoviraston queer-ihmisille antamia turvapaikkapäätöksiä vuosilta 2017–2019. Niitä analysoidessa huomasin, että siellä korostui tämä identiteettipuheen vaatimus tai sellainen odotus, että ihminen pystyy puhumaan esimerkiksi seksuaalisesta suuntautumisestaan nimenomaan identiteettinä, joka on kehittynyt mieluiten jo hyvin varhaisessa lapsuudessa.  Identiteetin merkityksen korostaminen on länsimaalaiskeskeisyyttä, joka saattaa olla ristiriidassa joidenkin tapojen kanssa, joissa seksuaalisuus nähdään enemmän tavallaan toimintana ja tekoina, eikä niinkään oleellista välttämättä ole se, että miten ihminen identifioituu tai mitä hän ajattelee itse itsestään. Toinen asia, joka päätöksissä korostui, oli myös se tapa, miten seksuaalisesta suuntautumisesta kerrotaan. Niissä toistui tällaiset sanat, että syy, minkä takia jonkun ihmisen kertomusta esimerkiksi homoudesta ei pidetty uskottavana, oli ollut, että se nähtiin pintapuolisena, ei tarpeeksi omakohtaisena, ristiriitaisena tai suppeana. Selvästi toivottiin, että kertomus olisi hyvin johdonmukainen ja etenisi lineaarisesti sieltä lapsuudesta siihen hetkeen, kun tavallaan uhka jotenkin realisoitui, ja henkilö joutui lähtemään maasta pois. 

Yasmin Yusuf: Turvapaikanhakijoiden pitää sen lisäksi, että he osaavat kertoa identiteetistään, sisäisestä maailmastaan, tunteistaan ja niiden kehittymisestä, niin heidän pitää pyrkiä peilaamaan sitä ympäröivään yhteiskuntaan, lainsäädäntöön, uskontoon ja perheen reaktioon. Tämä myös sisältyy uskottavan tarinan kokonaisuuteen ja käsikirjoitukseen. Minun mielestäni nämä ovat aika paljon vaadittu. Olen itsekin monia turvapaikkapuhutteluiden pöytäkirjoja ja päätöksiä katsonut, niin en tiedä, osaisinko itsekään vastata osaan kysymyksistä ja peilata omaa elämääni sinne lapsuuteen asti. Itse olen kuitenkin elänyt Suomessa. Mielestäni turvapaikkaprosessin vaateet ovat kyllä aika korkealla tällä hetkellä. 

Sandra Hagman: Yasmin, toit jo tosi hyvin esille vapautumisen maailmaan tulemista, jota me myös ehkä odotamme. Tämä linkittyy yleiseen keskusteluun ”hyvästä pakolaisuudesta”. Kun pakolainen on päässyt turvaan, niin hyvin pian hänen odotetaan kotoutuvan, menevän töihin ja olevan hyödyksi yhteiskunnalle. Liittyykö queer-pakolaisuuteen myös tietynlaista normia, että millainen on toivottavan kaltainen queer-pakolainen, kun hän on saapunut Suomeen? Mitä kaikkia ajatuksia tästä teille herää? 

Inka Söderström: Tähän liittyy myös asia, jonka huomasin niitä päätöksiä analysoidessani. Sieltä nousi tällainen homonormatiivisuus, mikä tarkoittaa taas normeja, jotka rajoittavat tapaa olla homo tai queer-ihminen. Tähän liittyy aika vahvasti esimerkiksi luokkakysymys, eli tavallaan priorisoidaan sellaisia normien mukaisia tapoja olla homo. Usein siihen yhdistyy vaatimus monogamisista suhteista ja romanttisesti syvistä suhteista verrattuna vaikkapa irtonaisiin seksisuhteisiin tai useisiin suhteisiin samaan aikaan. Niissä päätöksissä tuli esiin, että kommentoitiin vähän epäilevästi sellaisia turvapaikanhakijoiden kertomuksia, joissa korostui enemmän seksin merkitys ihmissuhteissa kuin syvä, romanttinen suhde. Mielestäni tämä mukailee homonormatiivista ajattelua. Se myös liittyy luokkaan niin, että yleisesti mitä korkeammin koulutettu ihminen on ja mitä paremmin osaa englantia, niin sitä helpompi on myös tavallaan päästä sellaisiin universaaleihin homouden kertomuksiin. Korkeasti koulutetut pystyvät rakentamaan helpommin omaa elämäänsä tunnistettavalla tavalla ja käyttämään englanninkielisiä käsitteitä. 

Yasmin Yusuf: Olen samaa mieltä tuosta. Hyvin usein näkyy Maahanmuuttoviraston päätöksissä, että puhutaan tällä tasolla, että henkilö on keskittynyt liikaa seksuaalisten tekojen kuvailemiseen ja seksistä kertomiseen. Maahanmuuttovirasto, ja usein myös oikeusasteet katsovat, että seksin harrastaminen itsessään ei kerro tarpeeksi identiteetistä. Toki sateenkaariväen järjestönä olemme osittain samaa mieltä, mutta näemme tässä sen haasteen, että Maahanmuuttovirasto ja oikeusasteet eivät ota tarpeeksi huomioon lähtömaiden tilannetta. Joillekin, ja aika monillekin ihmisille, jotka tulevat hakemaan turvaa ja ovat queer-ihmisiä, niin seksi ja salaa harrastettu seksi ovat usein ainoita tapoja todentaa ja validoida omaa identiteettiä. Ei ole mahdollista käyttää deittailuapplikaatioita, käydä treffeillä, pitää kädestä kiinni tai luoda syviä yhteyksiä herättämättä ympäröivän yhteiskunnan, perheen ja muiden epäilyksiä, joista koituu vainon vaara. Kun henkilöltä kysytään, että kerro identiteetistä, niin se identiteetti-sanakin on hyvin haasteellinen. Ihmiset kertovat niistä konkreettisista asioista ja teoista, jotka ovat seksuaalisia. Kun siitä puuttuu se päänsisäinen, oma kokemusmaailma, niin se nähdään epäuskottavana. Se on meidän mielestämme erittäin haastavaa. 

Inka Söderström: Tuo on minusta tosi tärkeä juttu myös sen kannalta, että sehän on nimenomaan seksi, joka yleensä näissä maissa ikään kuin kriminalisoi homoseksuaalisuuden. Ei siellä ole mitään mystisiä identiteettejä kriminalisoitu, vaan siellä on kriminalisoitu kaikista useimmiten kahden miehen välinen seksi. 

Yasmin Yusuf: Jos esimerkiksi asiakas on sanonut, että halusi tulla länsimaahan tai Suomeen juuri sen takia, että täällä on turvallista ja queer-henkilöillä on vapaus olla sellaisia kuin ovat, niin se on kääntynyt hyvin monesti vaateeseen, että nyt kun sinä olet täällä, niin miten olet hyödyntänyt tätä vapautta olla queer-henkilö? Heiltä saatetaan kysyä, että oletko osallistunut sateenkaarevaan toimintaan? Mitä tiedät Pridestä? On oletus, joka on taas hyvin performatiivinen, että queer-henkilön tullessa länsimaan kamaralle hän olisi ripustautunut Pride-lippuun ja tulisi kaapista ulos konfettien kera täysin vapautuneesti. En oikein tiedä, miten olemme päätyneet tähän, koska ei täälläkään kaikki halua tulla kaapista ulos. Ei täälläkään ole vaatimusta, että jokainen marssisi ylpeänä Pride-kulkueessa. Eikä täälläkään ole oletusta, että jokainen työpaikan kahvikeskusteluissa kertoisi kaikki henkilökohtaisimmat asiat. Queer-turvapaikanhakijoilta kuitenkin oletetaan, että jos olet tullut hakemaan turvaa juuri tämän takia, niin sinulla pitää olla halua hyvin vapautuneeseen queer-elämään Suomessa. Siinä unohdetaan täysin riskit. Moni ei halua tulla edes Suomessa kaapista ulos. Vastaanottokeskuksessa asuminen ei ole turvallista kaikille. Jos olet täysin avoin LHBTQA-henkilö, niin myös Suomessa on oman yhteisön edustajia, joille ei halua tulla ulos kaapista ja joille ulos tuleminen on itse asiassa vaarallista. Ei tuollainen myöskään Suomessa laajemmin välttämättä ole kaikille luontaista. Ei jokainen homo halua olla jotenkin ”out and proud” ja kertoa seksuaalisesta suuntautumisesta kaikille koko aikaa. Miksi me emme salli samanlaista yksityisyyttä ja rauhaa myös queer-turvapaikanhakijoille? 

Inka Söderström: Niinpä! Tuossa tulee mielestäni nimenomaan esiin se kahtiajaon ongelma, josta alussa puhuin, eli tehdään kahtiajako jotenkin hyvän ja pahan välillä. Ajatellaan, että Suomessa voit olla kaapista ulkona kaikkialla koko ajan, kun kerran olet tullut tänne. Silloin kerta kaikkiaan sivuutetaan syrjintä ja rasismi, joita täällä Suomessa on. Se on oikeasti tosi monella esteenä osallistumiseen. Vaikka puhumme paljon Migristä ja turvapaikkaprosessista, niin toivon, että myös esimerkiksi sosiaalityöntekijät ja muut hyvinvointialan työntekijät yhtä lailla tiedostavat nämä jutut ja eivät omassa työssään uudista oletusta, että kaikilla Suomeen tulleilla queer-ihmisillä tavoite olisi täydellinen kaapista tuleminen ja vapautuminen, vaan  kaikki saa elää täällä sellaista elämää kuin haluavat.  Tulisi mahdolliseksi sosiaalityön vastaanotolla kertoa omasta kotimaastaan, perheestään ja suvustaan myös hyviä asioita, ettei lähtökohta olisi heti automaattisesti ole se, että Suomi olisi jollain tavalla pelastanut heidät sieltä kauhean synkästä kotimaasta. Se uusintaa kolonialistista kahtiajakoa. Toivon, että olisi mahdollista myös ikävöidä asioita kotimaasta ja tuoda esiin moninaisuutta näissä asioissa sekä siinä lähtötilanteessa että täällä. 

Yasmin Yusuf: Kun me puhumme risteävistä identiteeteistä, niin meillä Together-toiminnassa totta kai puhutaan paljon myös syrjinnästä, rasismista ja vaikeuksista suomalaisessa yhteiskunnassa. Asiakkaat usein sanovat, että he eivät välttämättä muualla uskalla ottaa näitä asioita puheeksi, kritisoida tai kertoa kokemistaan vääryyksistä. Tällainen kiitollisuuden taakka on hyvin tyypillinen pakolaisille. Heillä on sellainen olo, että ei saa kertoa ikävistä asioista, tai että ikävistä asioista kertominen omalle sosiaalityöntekijälle tai sairaanhoitajalle on epäkunnioittavaa tai että häpeää sitä, että antaisi jotenkin Suomesta väärää kuvaa, koska Suomi on kuitenkin antanut heille niin paljon. Nämä ovat suuria haasteita ja paljon jää pimentoon asioita, joita ihminen kohtaa. Puhun tästä kokonaisuudesta, niin ihminen ei saa olla kokonainen. 

Inka Söderström: Tämän takia mielestäni olisi todella tärkeää, että esimerkiksi sosiaalityössä lähtökohtana olisi se, että Suomessa on syrjintää ja rasismia. Siitä lähdetään liikkeelle. Edelleen näkee liian usein sitä, että joudutaan keskustelemaan, onko syrjintää ja onko rasismia, jolloin ei ikinä päästä keskustelemaan siitä, että sitä on, ja millaista se on, miten se vaikuttaa ja mitä sille voidaan tehdä? 

Yasmin Yusuf: Tulen aina muistamaan, kun yksi asiakas tuli kerran vertaisryhmämme tapaamiseen kertomaan ikävästä tilanteesta. Hän sanoi vähän pilke silmäkulmassa, että ei ollut ihan varma, että tuliko hän syrjityksi sen takia, että hän on homo vai musta, mutta syrjityksi tuli. Lähdimme pohtimaan, että onko sillä loppujen lopuksi merkitystä, että kumpi oli syynä, vai olivatko molemmat, ja että millainen olo siitä jäi. Se on monen todellisuus, että tulee syrjityksi, mutta ei ihan tiedä minkä takia, mutta lopputulos on sama. 

Sandra Hagman: Nyt voimme miettiä ammattilaisen näkökulmasta, sillä meitä varmasti kuuntelee monia tulevia tai nykyisiä ammattilaisia. Kuinka ammattilaisten, ja miksei koko yhteiskunnankin, pitäisi toimia? Mitä pitäisi ottaa huomioon, jotta ihan konkreettisesti kohtaamisissa queer-pakolaistaustaisten ihmisten kokemuksille ja olemiselle olisi paremmin tilaa? Minusta tuntuu, että ehkä tämän saatteen myötä me palaamme taas niihin rakenteisiin, normeihin ja valtaan, mutta olisi kiva kuulla myös toivon näkökulmaa ja konkreettisia ehdotuksia paremmasta tulevaisuudesta. 

Inka Söderström: Jos puhutaan nyt ensin niistä konkreettisista toimista, niin toki työ tapahtuu monilla tasoilla, että konkreettisen vuorovaikutuksen taso on vain yksi taso. Miten esimerkiksi heteronormatiivisuutta pystytään rikkomaan sosiaalityössä, niin ihan yksinkertaisesti tuomalla esiin eri tavoilla, että on olemassa myös paljon ihmisiä, jotka eivät ole heteroita. Esimerkiksi sateenkaarilippujen, syrjinnän vastainen tila -julisteiden tai muiden tällaisten asioiden tuominen sosiaalityön vastaanottohuoneisiin ja odotustiloihin on itsessään tärkeää, koska ne tuovat esiin, että täällä on mahdollista puhua queeriydestä. On ehkä helpompi nostaa asia puheeksi sekä työntekijänä että asiakkaana, jos pystyy viittaamaan johonkin pieneen sateenkaarilippuun työntekijän läppärin kannessa. Voi kertoa, että itsellä on sellainen tarra tästä syystä, ja silloin keskustelussa on jotain kättä pidempää, mihin tarttua. Ylipäätänsä sen puheeksi ottamisen harjoittelu on tärkeää myös sosiaalityöntekijälle. Sateenkaarevuus on asia siinä missä muutkin, ja siitä pitää pystyä puhumaan sosiaalityössä, koska siihen liittyy niin paljon sosiaalityön kannalta oleellisia asioita. Yksi tapa pyrkiä rikkomaan heteronormatiivista ajattelua omassa työssä on harjoitella sateenkaarevuudesta puhumista, sen sensitiivistä puheeksi ottoa asiakkaan kanssa ja sellaisen tilan rakentamista, jossa asiakkaan on helpompi tuoda sateenkaarevuutta esiin. 

Yasmin Yusuf: Näiden hyvin konkreettisten esimerkkien lisäksi suosittelen oletusten välttämistä ja oman kielen tarkastelua. Puhutaan mieluummin kumppanista kuin tyttö- tai poikaystävästä ja katsotaan, että lomakkeissa on mahdollista vastata identiteettiä koskeviin kysymyksiin moninaisesti. 

Sandra Hagman: Puhuitte siitä, että sosiaalityön kentällä on tärkeää purkaa normeja, jotta ylipäätään meidän silmämme ovat enemmän auki ja hereillä moninaisuuden kysymyksiin. Eikö niin, että puhuttaessa nimenomaan turvapaikkavaiheesta, niin sillä on aivan todella konkreettista oikeudellista merkitystä. Jos ihminen varhaisessa vaiheessa tuo asian ilmi, niin   koko koneisto sosiaalityöntekijästä lähtien voi tukea turvapaikkaprosessissa, kun kysymyksessä on kuitenkin monesti turvapaikan myöntämisen peruste. 

Yasmin Yusuf: Se on kaikkien etu, että sateenkaarevuus tulee ilmi mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, ja ihminen pystyy kertomaan myös viranomaisille, että hakee turvaa liittyen LHBTQA-vähemmistöön kuulumiseen. Sosiaaliohjaajat ja -työntekijät sekä terveydenhoitajat kohtaavat enimmäkseen asiakkaita vastaanottokeskuksissa. Jos heille pystyy tuomaan tätä asiaa ilmi, niin silloin pystytään tunnistamaan paljon haavoittuvaisuuksia. Ihminen voi saada erityistä tukea tähän asiaan, jos hän tarvitsee, ja hän pääsee mukaan sateenkaarevaan toimintaan, jonka avulla voi kertoa sateenkaarevuudesta Maahanmuuttoviraston puhuttelussa paremmin ja uskaltaa ottaa asian puheeksi. Eli kohtaamisella ja tunnistamisella on suuri merkitys turvapaikkaprosessissa. Se myös vaikuttaa ihmisen uskottavuuteen, jos hän ottaa asian esille liian myöhäisessä vaiheessa, niin uskottavuus turvapaikkaprosessissa kärsii siitä, että hän ei ole tuonut asiaa aikaisemmin esille. Myös se, että ihminen pystyy puhumaan identiteetistään eli seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuulumisesta, voi avata portteja moneen muuhun asiaan. Identiteetti voi olla kietoutunut traumaattisiin asioihin, jolloin voi tulla tarvetta päästä mielenterveyspalveluiden piiriin tai voi olla ihan fyysisiä vammoja kidutuksesta, joka on liittynyt identiteettiin. Nämä kaikki ovat vähän yhtenä myttynä, niin jos ei uskalla puhua identiteetistä, niin ei uskalla puhua myöskään muista kokemuksista, jolloin jää paljon apua ja tukea saamatta. Sosiaalityöntekijät ja terveydenhoitajat tekevät paljon tärkeää työtä myös yhteisön pariin pääsemisessä. Jos itsellä ei ole tietoa, mistä löytää vertaisia, tukea ja yhteisöä, eikä ei pysty puhumaan näistä asioista vastaanottokeskuksessa, niin ei saa vinkkejä esimerkiksi sateenkaarevista järjestöistä, joissa on paljon tukea, iloa, vertaisia, peilausmahdollisuuksia, ystävyyksiä ja mahdollisuutta olla oma itsensä ja nähdä itsensä myös positiivisessa valossa vertaisten tukemana. Se kaikki jää saamatta, jos ei ole luontevaa tai ei ole uskaltanut puhua sateenkaarevuudesta, tai on ollut pelkoja ja huolia. Puheeksi ottaminen ja tunnistaminen varhaisessa vaiheessa on niin äärimmäisen tärkeää sosiaalityössä. 

Sandra Hagman: Miten valmiita vastaanottokentällä tai ylipäätään sosiaalityön kentällä ollaan näihin asioihin oikeasti tarttumaan ja puhumaan? Jos siellä on jotain haasteita, niin miten asioita voitaisiin parantaa? Miten ammattilaiset olisivat valmiimpia puhumaan näistä asioista? 

Yasmin Yusuf: Näen näissä asioissa alueellisia muutoksia. Varsinkin pääkaupunkiseudulla uskon, että täällä vastaanottokeskuksissa – me olemme tehneet pitkään yhteistyötä vastaanottokeskusten kanssa – on pitkä historia, että sateenkaariväkeen kuuluvien turvapaikanhakijoiden kanssa nähdään se, että heidän tunnistamisensa alkuvaiheessa on sosiaalityön ja terveydenhoitopuolen kautta vastaanottokeskuksessa tärkeää. Toisaalta tietyillä alueilla vastaanottokeskuksissa edelleen ajatellaan, että identiteetti ja seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluminen ovat hyvin yksityisiä asioita, ja se ei välttämättä kuulu sosiaalityöhön. Ajatellaan, että siitä puhuminen on vaikeaa. Epäröidään, osaako itse puhua asiasta, tai kuuluuko se edes omaan työhön. Se on monelle LHBTQA-turvapaikanhakijalle vaikea tilanne, jos heille tulee kokemus, että täälläkään ei voi puhua asiasta, tai täälläkin tämä asia on vähän vaikea. Tästä tulee olo, että onko se Suomessakin stigma ja tabu? Ei se vaadi kuin yhden huonon kokemuksen, että käpertyy lisää sisälle, ja ei vieläkään uskalla. Se hidastaa identiteettityötä entisestään. 

Inka Söderström: Minusta Pohjoismaissa on hypätty joitakin vaiheita yli heteronormatiivisuuden purkamisessa. Minusta tuntuu, että meidän pitäisi vähän pakittaa. Emme ole vielä sellaisessa ajassa, jossa queeriydellä ei olisi mitään merkitystä sosiaalisesti. Esimerkiksi sosiaalityössä on aidosti tahtotilaa ja halua rakentaa siitä inklusiivista kaikille. Toisaalta olen myös törmännyt tuohon aika yleiseen ajatukseen, että ihmisen seksuaalisuus ja sukupuoli ovat yksityisasioita ja ominaisuuksia muiden joukossa. Niinhän se tietenkin periaatteessa on, mutta niillä on edelleen niin paljon sosiaalisia seurauksia syrjivien rakenteiden vuoksi, että ne eivät ole ominaisuuksia samalla tavalla kuin jotkut muut. Sen takia niiden pitää olla tärkeä ja oleellinen osa myös sosiaalityötä. Toisaalta pitää olla nöyriä siinä, että yritetään oppia tunnistamaan, millä tavalla on sisäistetty erilaisia syrjiviä ajattelumalleja. Jos on esimerkiksi kasvanut valkoisena ihmisenä Suomessa, niin on sisäistänyt joitakin rasistisia ajattelumalleja tahtomattaan. Niitä on pakko tietoisesti purkaa, ettei ne vaikuta työhön sosiaalityöntekijänä. Yhtä lailla heteronormatiivisuutta moni on sisäistänyt, ja esimerkiksi sosiaalityön ammattilaisinakin on tavallaan historian saatossa sisäistetty. Jos ei tietoisesti tee purkutyötä, niin ne oletukset jatkavat vaikuttamista käytäntöön. Konkreettisten tekojen lisäksi haluaisin painottaa jokaisen yksilön omaa vastuuta reflektointityöstä ja myös ammattien, esimerkiksi sosiaalityön, sisäistä itsereflektiota ja niiden valtarakenteiden analyysia, jotka vaikuttavat sosiaalityöhön.  

Yasmin Yusuf: Palaan nopeasti alkuun, jossa puhuttiin intersektionaalisuudesta, ja poimin myös tuosta Inkan puheenvuorosta hiukan. Jos ajatellaan seksuaali- ja/tai sukupuolivähemmistöön kuulumisen olevan yksityinen asia, joka ei kuulu sosiaalityöntekijän työhön, mistä olemme eri mieltä, ja ei nähdä kuinka laajaa ja vallalla rasismi esimerkiksi Suomessa on, niin jättämällä käsittelemättä kummankin näistä asioista me emme näe myöskään esimerkiksi ihmisen, joka on sekä musta että queer, todellisuutta. Ei voida katsoa, että millaisia vaikutuksia tällä kaikella on jaksamiseen. Puhun vähemmistöstressistä ja mielenterveyden haasteista, jotka jäävät piiloon ja hoitamatta. Apua jää saamatta, mikä voi syventää ihmisen ahdinkoa.  Sen takia totta kai ajattelen, että intersektionaaliseen sosiaalityöhön kuuluu myös näiden teemojen käsittely, niistä puhuminen ja niiden vaikutusten käsitteleminen.  

Olen aina toivonut syrjinnästä vapaaseen alueeseen jatkoa, että mitä se tarkoittaa, jos tässä tilassa tapahtuu syrjintää. Mitä seuraamuksia siitä on? Mikä on meidän suunnitelmamme, että meillä on syrjinnästä vapaa tila? Mitä me tarkoitamme sillä? Mitä käy, jos tilassa tapahtuu syrjintää? Siinä, että kaikki ovat tervetulleita, pitää myös ottaa huomioon, onko kaikilla mahdollisuus tulla. Puhutaan esimerkiksi sateenkaarevasta yhteisöstä ja sanotaan, että tänne on kaikki tervetulleita. Olen usein sanonut, että jos siellä sateenkaarevassa tilassa on toimintaa ja kaikki ovat esimerkiksi valkoisia, niin pitäisikö meidän pysähtyä ihan vaan sen äärelle, että onko kaikille mahdollista tulla sinne? Jos ei ole, niin mitä meidän pitäisi tehdä asialle? Eli ei julistuksia, että täällä on turvallisempi tila, syrjinnästä vapaa alue, kaikki saavat olla omana itsenään, loveislove, vaan ihan konkreettisia tekoja: suunnitelmia, keskustelua ja puheeksi ottamista rakenteista.  

Olin seminaarissa yhden kollegan kanssa. Teemme paljon yhteistyötä ja mietimme, että he ovat tehneet niin hienoa duunia, että mikä on heidän ja meidän yhteistyömme salaisuus. Kyllä se meillä on huumori. Meillä on huumoria myös asiakkaiden kanssa. Voidaan puhua hyvinkin synkistä asioista, mutta samalla voidaan nauraa. Nauru yleensä kaikuu meidän tapaamisissamme, vaikka kysymys on hyvin vakavista teemoista. Me olemme kuitenkin ihmisiä ja teemme kohtaavaa työtä. Voimme olla myös ihmisinä ihmisille.  

Yleisesti ottaen ammattilainenkaan ei tiedä kaikesta kaikkea ja sen ääneen sanominen on hyvin tärkeää. Minä en voi millään tietää aivan kaikkea. Se ei tee minusta vähemmän ammatillista. Voin sanoa, että otetaan yhdessä selvää tai minä selvitän ja palaan asiaan, enkä mutulla lähde miettimään ja pohtimaan ja pahimmassa tapauksessa tee oletuksia. Jos ajattelen ammatillisuutta ja inhimillisyyttä, niin me kaikki joskus mokaamme. Olisi toki hyvä, että me kaikki myös opiskelemme esimerkiksi sateenkaariteemoja ja otamme selvää asioista. Kaiken tämän jälkeenkin me kaikki joskus mokaamme. Tärkeintä on, mitä me teemme sen jälkeen, kun me mokaamme. Me teemme oletuksia, me sanomme väärin, sukupuolitamme tai käytämme väärää termiä. Isoin asia ei ole itse asiassa se moka, vaan se ratkaisee, miten me toimimme sen jälkeen. Ei kannata jäädä siihen asiaan kiinni tai pahoitella miljoonaan kertaan, jolloin asiakkaalle ehkä tulee tarve alkaa lohduttamaan meitä. Sen sijaan pyydetään anteeksi, luvataan toimia paremmin ja jatketaan eteenpäin. 

Inka Söderström: Sosiaalialalla on mokattu tosi paljon historiallisesti, kun ajattelee, miten se on kytkeytynyt esimerkiksi kolonialismiin tai eugeniikkaan aikaisemmilla vuosisadoilla. Ne ovat sosiaalityön mokia nykynäkökulmasta katsottuna. Mielestäni olisi tarpeellista puhua niistä ja käsitellä niitä nykypäivänä, eikä vain lakaista maton alle tai unohtaa. Tarvitaan myös ammatillista nöyryyttä. Sosiaalityöntekijöinä olemme hyvän asialla, uskomme ihmisyyteen ja koko ammatti on hyvin humaani, mutta samaan aikaan me voimme aiheuttaa tahtomattamme pahaa. Sen takia olemme jo moneen kertaan puhuneet siitä, että on tärkeää purkaa syrjiviä rakenteita myös ammatin sisällä. Se ei heikennä ammatillisuuttamme tai pyrkimystämme hyvään millään tavalla. Se ei ole uhka, eikä ole vaarallista tunnistaa ja tunnustaa, että ammattiin liittyy rakenteellisia ongelmia. Päinvastoin niiden käsittely ja nöyryys rakenteellisten ongelmien suhteen vahvistaa koko ammattia. 

Sandra Hagman: Voimme varmaan todeta yhteen ääneen, että sosiaalialan koulutukseen tarvittaisiin enemmän ymmärrystä ja enemmän sisältöjä, jotka käsittelevät antirasismia ja esimerkiksi seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuuden kysymyksiä. Antirasistinen tunnustustyö ja itsensä tutkiskelun työ ovat varmasti ainoita keinoja, joilla todellista muutosta voi tapahtua. Pitää tutkia omia asenteita ja toisaalta ammattiin liittyviä taakkoja, että oikeasti saadaan vaikutusta aikaan. Muuten se on sitä päälle liimattua ja ulkoa opeteltua näennäistä hyvyyttä tai hyvään pyrkimystä. 

Inka Söderström: Tässä kohtaa on pakko mainostaa Layla Saadin kirjaa Me and White Supermacy, joka on tosi hyödyllinen työkirja. Sillä voisi olla potentiaalia sosiaalityön työyhteisöissä sisäistettyjen valkoisen ylivallan ajattelumallien purkamisessa. Lisäksi olisi ehkä pitänyt jo alussa korostaa, että vaikka puhutaan paljon ongelmista liittyen queeriyteen ja haitoista sen ympärillä, niin täytyy aina muistaa, että itse queeriyshän on aivan ihana asia. Se on hyvin monelle valtavan ilon lähde itsessään, että nyt olemme puhuneet paljon syrjinnästä. Se ei ole kivaa, mutta sitä ei saa sotkea siihen itse queeriyteen, joka on kivaa. Jos sille on enemmän tilaa kuin tällä hetkellä sosiaalityössä, niin siellä on myös toivottavasti tilaa kaikelle positiiviselle, hyvälle, ihanalle ja ilolle, mitä siihen liittyy, ja toisaalta ihan tavallisille, arkisille asioille, joita siihen liittyy.  

Yasmin Yusuf: Sinä olet niin paljon enemmän kuin pelkästään turvapaikkaprosessi. Se ei määritä sinua, eikä ei kerro sinusta kokonaisuutta. Me olemme kaikki paljon enemmän kuin se, mitä meille tapahtuu. Meissä on paljon enemmän kuin mitä esimerkiksi turvapaikkaprosessi tai viranomaisprosessi meistä kertoo. 

Lähteet

Hagman, S. (2016). Seitsemän kummaa veljestä. Tarinoita suomalaisen homoseksuaalisuuden historiasta. Gaudeamus. 

Helsinki Pride -yhteisö. (i.a.) Together with pride. Saatavilla 15.12.2022 https://pride.fi/together-with-pride/

Södeström, I. (i.a.). Rajoja_purkava_sosiaalityo [Instangram]. https://www.instagram.com/rajoja_purkava_sosiaalityo/ 

Rautakorpi, M. (2022). Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt turvapaikkaprosessissa. Teoksessa Tarvainen, L. (toim.), Haavoittuva asema turvapaikkaprosessissa, Pakolaisneuvonta. 

Saad, L., &DiAngelo, R. (2020). Me and White Supremacy: Combat Racism, Change the World, and Become a Good Ancestor. Sourcebooks.

Söderström, I. (2022). Heteronormatiivisuus sosiaalityössä pakolaistaustaisten ihmisten kanssa. Teoksessa Tutkiva sosiaalityö – Ympäristö ja rakenteet sosiaalityössä (s. 106–119). Talentia-lehti ja Sosiaalitutkimuksen seura. https://talentia.lukusali.fi/#/reader/8f2be39a-2373-11ed-b4bc-00155d64030a 

 

Kielellinen saavutettavuus lisää molemminpuolista ymmärrystä asiakaspalvelutilanteissa