Digitaalisuus moninaisuutta tukemassa

Diakonia-ammattikorkeakoulu · Digitaalisuus moninaisuutta tukemassa

Podcastin tekstivastine:

Meg Sakilayan Latvala: Tervetuloa kuuntelemaan Kenen koti -podcastia. Sanotaan, että koti on siellä, missä sydän on. Koti on paitsi paikka, jossa asumme, myös paikka, jonne tunnemme kuuluvamme ja jossa on turvallista olla oma itsensä. Koti on jotakin pysyvää, omaa ja tärkeää.

Sandra Hagman: Suomi on moninaistunut nopeasti 2000-luvulla. Vieraskielisten määrä on noin kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa. Kenen koti -podcastissa keskustelemme moninaistuvan yhteiskuntamme erilaisista ilmiöistä ammattilaisten ja asiantuntijoiden kanssa. Kysymme samalla, kenen koti Suomi oikein on 2020-luvulla. Pohdimme yhdessä keinoja siihen, miten kaikki Suomessa asuvat voisivat tuntea yhteiskunnan kodikseen. Minä olen sosiaalialan lehtori Sandra Hagman…

Meg Sakilayan Latvala: Ja minä olen sosiaalialan lehtori Meg Sakilayan Latvala.

Sandra Hagman: Olemme tuottaneet tämän podcastin osana Kenen koti? Keskusteluja moninaistuvasta yhteiskunnasta Suomessa -julkaisua, joka on Diakonia-ammattikorkeakoulun monikulttuurisuuden asiantuntijan erikoistumiskoulutuksen juhlajulkaisu. Tervetuloa mukaan!

[Musiikkia]

Meg Sakilayan Latvala: Tervetuloa Kenen koti -podcastiin. Olen Meg Sakilayan Latvala, sosiaalialan lehtori Diakonia-ammattikorkeakoulusta. Osallisuus ja kotouttaminen merkitsevät mahdollisuutta elää hyvää elämää ja löytää oma paikkansa siinä ympäristössä, jossa ihminen asuu. Nyky-yhteiskunnassa toimiminen edellyttää monenlaista osaamista, jotta henkilö voi saada tarvitsemiaan palveluja ja osallistua [yhteiskunnan] toimintaan. Digitaidot ovat vakiintuneet tarpeelliseksi kansalaistaidoksi näiden tavoitteiden saavuttamiseen. Koronapandemian aiheuttamat rajoitukset ovat lisänneet entisestään digitaalisten palveluiden ensisijaisuutta ja jopa siirtäneet opetus- ja harrastustoimintaa virtuaalisille alustoille. Tässä podcastissa Artëm Kuosti, Digi Up -hankkeen projektipäällikkö Moniheli ry:stä, ja Marianne Heikkilä, Marttaliiton pääsihteeri ja Digi arkeen -neuvottelukunnan puheenjohtaja, keskustelevat digitalisaation ja kotoutumisen keskinäisestä yhteydestä sekä useista haasteista, joita yhteiskuntamme tällä hetkellä joutuu kohtaamaan. Tervetuloa Kenen koti -podcastiin, Artëm ja Marianne! Olkaa hyviä.

Artëm Kuosti: Hei vain! Tosiaan, tervetuloa tähän podcastiin. Tänään keskustellaan sellaisesta aiheesta kuin kenen koti on tai kenen koti? Minä olen Artëm Kuosti Monihelistä, monikulttuurisesta verkostosta. Olen Digi Up -hankkeen projektipäällikkö, ja siinä [hankkeessa] me edistämme maahan muuttaneiden digiosallisuutta sekä pyrimme nostamaan ja vahvistamaan keskustelua, miten saisimme maahanmuuttajat ja kieli- ja kulttuurivähemmistöt enemmän mukaan jatkuvasti kehittyvään digiyhteiskuntaan. Minun mielestäni on tärkeää kuulla eri näkökulmia puhuttaessa digitalisaatiosta. Tänään meillä on mukana Marianne Heikkilä, joka on Marttojen pääsihteeri ja Digi arkeen -neuvottelukunnan puheenjohtaja. Voisitko vielä esitellä itsesi, Marianne?

Marianne Heikkilä: No kyllä, kiitos kutsusta! Ihanaa, että meitä Marttoja ja yleensä kansalaisjärjestöjä ja kolmatta sektoria kutsutaan mukaan näihin podcasteihin, koska me todella olemme siellä ruohonjuuritasolla neuvomassa ja tukemassa ihmisten hyvää, kestävää arkea. Minä olen pääsihteerinä Martoissa ja monessa järjestössä, säätiössä ja yrityksessäkin mukana hallituksessa, luottamushenkilönä ja vapaaehtoisena. Digi arkeen -neuvottelukunta, joka meitä Artëm yhdistää, on valtiovarainministeriön alaisuudessa toimiva, jo toista kautta, useamman vuoden ajan… yli 5–6 vuotta toiminut keskustelufoorumi, joka yhdistää tutkijoita yliopistoista, ministeriöitä, virkamiehiä, kansalaisjärjestön edustajia ja erilaisia toimijoita, jotka tekevät digitaalista yhteiskuntaa kestävästi, reilusti ja oikeudenmukaisesti, että meillä jokaisella löytyisi paikka myös osallisuuteen yhteiskunnassa, vaikka tietyt asiat sähköistyvät ja sähköinen asiointi lisääntyy. Digi arkeen -neuvottelukunta on ollut monelle meistä todella tärkeä vuoropuhelun ja keskustelun paikka, jossa me olemme voineet vaikuttaa lainsäädäntöön. Esimerkiksi aikoinaan on otettu kantaa siihen, että Digi arkeen -neuvottelukunnassa ei nähty, että sähköinen asiointi pitäisi tulla pakolliseksi kaikille kansalaisille, kuten se esimerkiksi on jossain Pohjoismaissa. Me silloin suosittelimme, että tehdään siirtymä, vähän kuten vihreä siirtymäkin …niin tehdään se kestävästi ja porrastaen. Sen takia lainsäätäjät määrittelivät, että julkiselle sektorille, ministeriöille ja virkamiehille [digitalisaatio] on pakollista ja ensisijaista, mutta me kansalaiset saamme vielä valita, minkä kanavan kautta haluamme virallisia asioita hoitaa. Toki se tarkoittaa sitä, että myös perinteisiä kanavia pitää kehittää rinnalla ja ne pitää jättää olemaan, koska kaikilla ei ole mahdollisuutta osallistua sähköisesti yhteiskuntaan. Digi arkeen -neuvottelukunnassa me olemme näiden asioiden sekä tutkimusraporttien ja muiden yhteiskunnan tuottamien faktatietojen äärellä koko ajan ja haluamme sitä kautta omalta osaltamme omissa työyhteisöissämme ja järjestöissämme edistää sitä, että kaikki pysyvät mukana ja kaikilla olisi riittävästi digitukea, -osallisuutta, -hyvinvointia ja -oikeuksia.

Artëm Kuosti: Kiitos paljon Marianne! Tämä on ihanaa, kun tuli itsellekin heti päivittynyt mielikuva, että ai niin, tämä on se, mitä me olemme tehneet. Upeaa työtä. Sanoisin lyhyesti, että nimenomaan näin – digitaidot ovat kansalaistaitoja eivätkä -velvollisuuksia. Minun mielestäni se on todella tärkeää, mutta kuitenkin vielä on paljon työtä tehtävissä. Tänään keskustellaan haavoittuvassa asemassa olevasta ryhmästä eli tarkemmin ottaen maahan muuttaneista. Meillä on aina huoli siitä, että pysyvätkö kaikki digiloikassa ja digitalisaatiossa mukana. Puhuit siitä, että digitalisaation pitää olla osana yhteiskunnan sosiaalista kestävyyttä. On huolehdittava siitä, että kaikki pysyvät muutoksessa mukana riippumatta iästä, taloudellisesta tilanteesta, kielitaidosta ja siitä, onko maahanmuuttaja vai ei. Haluan tuoda esille ajatuksen, että maahanmuuttajat ovat todella moninainen ryhmä, ja meillä on monia kieliä. Meillä Digi Up -hankkeessa työskennellään yli seitsemän kieliryhmän kanssa. Näiden kartoittaminen ja todellisen tilannekuvan tunnistaminen voi olla todella hankalaa, varsinkin jos puhutaan vain yhdestä hankkeesta. Tämän päivän keskustelussa minua kiinnostaisi peilata juuri julkaistua DVV:n digitaitojen raporttia esimerkiksi maahanmuuttajien kohdalla, että minkälainen suhde siinä on erityisesti puhuttaessa tästä teemasta ”Digirohkea luottaa tulevaan”. Olen paljon miettinyt tätä ja syventynyt tähän raporttiin, jonka jälkeen olen miettinyt vielä enemmän, että voimmeko me oikeastaan miettiä näitä samalla tavalla haavoittuvassa asemassa olevien tai maahanmuuttajien kanssa? Erityisesti kun on selvitetty suomalaisten digimotivaatiota syvähaastatteluilla, eli mikä on vanhempien rooli siinä, sitten myös yksinyrittäjistä, sote-aloista ja tämän tyyppisistä… Kysymykseni kuuluu, että onko kaikki mukana tällaisissa selvityksissä? Suomessa niitä tehdään kuitenkin todella laadukkaasti ja hyvin, mutta mieltäni vähän painaa, että saammeko me aidosti kaikkia mukaan, ja jos on digin ulkopuolella, niin kuulemmeko me heitä? Jos ei ole riittävää kielitaitoa, niin pääseekö osallistumaan päätöksentekoon, koska useasti tutkimukset vaikuttavat myös siihen.

Marianne Heikkilä: Se on Artëm juuri näin. Tuo on olennainen kysymys, että pysyykö kaikki mukana tässä digitaalisen yhteiskunnan kestävän kehityksen, voisiko sanoa, vauhdissa. Sen takia esimerkiksi DVV:n Digitaitoja 2022 -raportti, joka löytyy sähköisenä… Sen otsikkona on ”Digirohkea luottaa tulevaan”… Tutkimustulokset osoittavat, ja me tiedämme sen itsekin, että me suomalaiset olemme osaavia digin hyödyntäjiä kansainvälisesti vertailtuna, jos katsotaan yksilöä ja kotitalouksia, joiden sisällä on näitä, voisiko sanoa, erityisryhmiä. Me tiedämme, että tutkimusten mukaan ja tämä raporttikin osoittaa, että yhteiskunnan asettamat vaatimukset digiosaamiselle ovat niin kovat, että sen takia moni kansalainen kokee – sanotaan noin 10–15 % – olevansa digitaitojen ulkopuolella, täysin digitaidottomia tai ei ole laitteita tai muita mahdollisuuksia osallistua. On tehty paljon kyselyitä, että minkä takia ei ole mahdollista [osallistua]. Siellä vastauksissa on, että palveluiden käyttö on hankalaa, laitteita ei ole tai ei osaa käyttää niitä, ei ole tietoliikenneyhteyksiä, ei pysty tunnistautumaan digitaalisiin palveluihin eli ei ole sähköisiä tunnistautumisen välineitä, ei uskalla tai halua käyttää. On monia syitä, mutta tutkimusten mukaan kansalaiset kokevat, että digin käyttäjänä ei ole aina tasavertainen muiden kanssa. Sen takia sanotaan, että 59 % suomalaisista pystyy kyllä käyttämään digitaalisia palveluja ja laitteita itsenäisesti sekä voi opastaa ja auttaa muita. Eli melkein 60 %, mutta se jättää ison osan ulkopuolelle myös niitä, joilla ei näitä kykyjä ja valmiuksia ole. Jos ajatellaan positiivisesti, niin tutkimusten mukaan noin 60 % suomalaisista kokee, että osaa käyttää digitaalisia palveluita ja laitteita turvallisesti-

Artëm Kuosti: …mutta se on aika korkea!

Marianne Heikkilä: Eikö olekin? Tässä vaiheessa me emme ole vielä Viron tasolla, mutta kansainvälisissä mittauksissa se on aika hyvä luku. Mistä se sinun mielestäsi kertoo, tämä turvallisuuden kokemus?

Artëm Kuosti: Hmm, hyvä kysymys. En välttämättä osaa sanoa, mistä se tarkalleen kertoo, mutta mielestäni muutenkin Suomi on ollut tunnetusti hyvin edelläkävijä digissä jo pitkään monissa eri osa-alueissa. Mielestäni erityisesti tämä sosiaalipoliittinen tilanne, mikä meillä on, niin myös nostaa turvallisuuden teemat hyvin vahvasti tähän mukaan. Se on tärkeää, että näitä taitoja on, mikä kertoo myös siitä, että meillähän on olemassa osaamista ja käytäntöä, miten me pystymme vahvistamaan [digitaitoja] esimerkiksi maahan muuttaneille, jotka kotoutuvat Suomeen. Se kertoo myös siitä, että meillä on hyviä käytäntöjä, jos se kokemus on hyvä.

Marianne Heikkilä: Kyllä, juuri näin. Kun ajatellaan esimerkiksi osaamista, niin melkein 80 % meistä suomalaisista kokee, että itsellä on vähintään hyvät digitaaliset perustaidot. Me sijoitumme EU-maiden vertailussa toiseksi. Kun ei voi ajatella, että kaikki ovat vielä kansalaisia, niin toisella puolella kolikkoa 14 % suomalaisista kansalaisista, tai tulevista kansalaisista, kokee olevansa heikompi internetin ja digitaalisten palveluiden käyttäjä kuin suomalaiset yleisesti. Se on juuri 10–15 %, jossa on kyse varmasti syrjäytymisvaarassa olevista ihmisryhmistä tai eriarvoisuuden näkökulmasta haavoittuvista ihmisryhmistä, joista sinäkin puhuit. Niihin meidän tulisi laittaa huomiota sekä antaa kaikki tuki ja mahdollisuus olla täysivaltainen kansalainen ja osallinen tässä yhteiskunnassa. Olen miettinyt näiden tutkimusten valossa, että kuinka paljon on vaikutusta vertaistuella. Kuinka paljon digitukea voi vertaiset, esimerkiksi maahanmuuttajat, keskenään antaa toisille? Se voisi luoda digirohkeutta ja antaa uskoa siihen, että minä voin epäonnistua välillä. Digitaitojen hallinta on elämän mittaista, elinikäistä oppimista, ja osaamattomuus pitää myös sallia. Ei ole mahdollista, että sinä osaat jo syntymästä lähtien, vaan sinä lähdet harjoittelemaan niitä taitoja ihan alkeista asti.

Artëm Kuosti: Kyllä, nimenomaan! Tietyllä tavalla tällaiset tutkimukset aina vähän pelottavat minua, että minulle tulee todella iso huoli ihan sen takia, koska… Puhuit tästä vertaistuesta, niin me Moninhelissä teemme todella paljon sitä, että me sanoitamme, mitä on digituki. Tämä johtuu siitä, että me teimme monikulttuurisille järjestöille kartoituksen, jossa selvisi, että noin 31 % järjestöistä antaa piilodigitukea. He siis tunnistivat meidän selvityksemme aikana, että ”hei, me teemme digitukea”, joka ei kuulu järjestön varsinaisen toiminnan arvioinnin piiriin. He tunnistivat, että tämähän on se, joka oli kuormittanut heidän ohjaustaan esimerkiksi kotoutumiseen liittyvissä palveluissa. Useasti voi olla joku neuvontapalvelu tai vertaisryhmä… Sellainen tarina, jota me olemme tässä selvityksessä kuulleet… Useasti on esimerkiksi kerhotoimintaa, teatteri, kurssi tai kokkikoulu… Siinä useasti käy niin, että lasten ollessa lähdössä siellä on 3–4 aikuista, jotka haluavat kysyä tältä ohjaajalta, joka puhuu esimerkiksi kahta eri kieltä, että ”hei, mulla on täällä tällainen, pystyisitkö sä auttamaan?” Useasti kyse on perustarpeista, esimerkiksi toimeentulotuista, muista etuuksista tai DVV:n sivuista, niin eihän kyseinen järjestöaktiivi pysty kieltäytymään, kun ne ovat niin tärkeitä asioita, ja hän ymmärtää sen. Samalla tämä on– Esimerkiksi tiedän, että Uudenmaan alueella tämä ei ole ehkä ongelma niin paljon, mutta… esimerkiksi Jyväskylän alueella ja Kotkassa tämä on vielä isompi huoli. Tähän myös liittyy, että maahanmuuttajien järjestöissä ja monikulttuurisella järjestökentällä ei tiedetä, että meillä on digitukea kehittäviä tahoja, esimerkiksi DVV ja kaikki muut verkostot. Miten me saisimme näitä järjestöjä enemmän mukaan kaikkiin mahtaviin juttuihin, joita me suomen kielellä aina puhumme ja kehitämme? Tämä on todella iso kysymys. Tätä me teemme, tai ainakin yritämme tehdä, mutta minusta olisi niin tärkeää, että he osallistuisivat itse päätöksentekoon matalammalla kynnyksellä. Kyselyt ovat useasti jossain verkossa, ja ne pysyvät siellä yhdessä kuplassa tavallaan. Nämä ovat tällaisia ajatuksia. En tiedä, tuleeko sinulle Marianne mieleen tästä jotain pohdittavaa.

Marianne Heikkilä: Kyllä, montakin ajatusta. Tuo on todella tärkeää, että millä tavalla me pystymme pitämään kaikki ihmiset mukana jo sieltä suunnitteluvaiheesta käyttöön, joka koskee juuri itse ihmisiä, että heillä on hallinta omaan elämään ja he voivat rakentaa omannäköistä elämää kaikissa näissä digipalveluissa. Silloin se lähtee vuoropuhelusta, että näiden kaikkien eri alustojen ja palveluiden suunnittelijat ottavat mukaan ne ihmiset, joita ne palvelut koskevat. Informaatio ja tieto, joita halutaan tarjota kaikille kansalaisille, niin heitähän ei pidä vain kuulla, vaan ottaa mukaan ja osallistaa koko palvelumuotoilun kautta tehtävään digitaaliseen yhteiskuntaan. Tämä on aina helpompi sanoa kuin toteuttaa. Vaikka meillä on monikulttuurisia järjestöjä, kuten tekin Moninhelissä edustatte, niin itsellä tulee aina kokemus täällä valtavalla kolmannella-neljännellä sektorilla, että tämä tieto on… niin hajautettua ja se on joka puolella. Kuten sanoit, pitää olla valveutunut ja tietoinen, että mistä sinä voit hakea juuri itsellesi tarvittavaa osaamista, tukea tai koulutusta. Sen takia mielestäni te monikulttuuriset ja maahanmuuttoa tukevat järjestöt olette ihan ratkaisevassa asemassa siinä, että te voitte tarjota vertaistukea ja olosuhteita digitaitojen opetteluun. Mukana tässä on myös päätöksenteko, sillä te osaatte viestiä päättäjille ja palveluiden suunnittelijoille, että teillä on myös oikeus osallistua ja teillä on – ei vain velvollisuus, vaan – oikeus olla osana palvelurakennepolkua tai tiekarttaa. Tässä meillä on vielä todella paljon kehittämistä. Uskon myös, että mitä enemmän me ajattelemme tulevaisuudessa suomalaisten työllistymistä ja ylipäätänsä työmarkkinoita, niin hyvin paljon maahanmuuttajien startupit ja pienyritykset tuovat rohkeasti esille, että heillä on osaamista ja halua olla mukana koko yhteiskunnan palveluvalikon rakentamisessa. Yhteiskehittäminen, co-creation, on todella tärkeässä roolissa. Ei vain niin, että maahanmuuttajat kehittävät tuolla omia palveluitaan ja sitten tuolla valtaväestö, vaan saadaan sekoitettuja innovaatioita, tutkimusta ja kehittämistä yhdessä. Siksi minä uskon, että kaikki rohkeuteen, uuden oppimiseen ja mahdollistamiseen kannustavat alustat- Sieltä lähtien me tiedostamme, että me tarvitsemme näiden ihmisten mukanaoloa alusta asti. Meidän pitää vain tehdä työtä sen eteen, että me tarjoamme osaamista, jota meillä ja maahanmuuttajilla on, ja teemme sen tiettäväksi esimerkiksi uusille hyvinvointialueille ja kunnille, joille näitä palveluja jää, koska eivät he tiedä aina kaikesta siitä, mitä yhteiskunnassa liikkuu. Sen takia olisi todella hienoa, jos meillä olisi Englannin mallin mukaan ”citycenter” eli kansalaisneuvontaan keskitetty alusta, jossa kaikki palvelut ja osaaminen olisi kerätty yhteen, että ne eivät olisi niin hajautettuina joka puolelle suomalaista yhteiskuntaa. Silloin voisi aina mennä sinne. Uskon, että suomi.fi on ollut vähän siihen suuntaan syntyessään. Nyt sen 20-vuotinen historia on juuri julkaistu. Nyt, kun mietitään esimerkiksi maahanmuuttajan näkökulmasta tätä inflaatiota ja energiakriisiä sekä ilman sähköä elämistä ja mistä nyt kovasti puhutaan, että miten nämä sähkölaskut tulisi kompensoida– Olisi joku paikka, kuten tuolla Keski-Euroopassa ja Englannissa on, jossa on selkokielellä kerrottu, mitkä ovat toimenpiteet verotuksellisesti, miten voi hakea tukia ja miten oman taloutta voi tasapainottaa tässä poikkeuksellisessa inflaatiokehityksessä. Saatko kiinni?

Artëm Kuosti: Saan kyllä kiinni, ihan ehdottomasti. Tämä olisi erinomainen siinä mielessä, että myös pienien järjestöjen kuormitus vähentyisi sen takia, että heillä olisi yksi, tietty paikka, johon he pystyisivät nojaamaan ja jossa tieto olisi luotettavaa. Kun mainitsit tuon suomi.fin ja muun, niin tähän liittyy– Esimerkiksi puhutaan mediakriittisestä medialukutaidosta, että pystyy saamaan ajankohtaista tietoa oikeasta lähteestä. Viimeisen vuoden aikana on ollut todella paljon spekulaatiota. Jos esimerkiksi ei ole riittävästi kielitaitoa, niin turvallisuuden tunne voi ihan yksinkertaisesti mennä rikki tässä tietotulvassa. Tämä liittyy kotoutumisprosessiin sellaisella tavalla, että digitaaliset palvelut ja viestimet, Yle ja kaikki muut ovat periaatteessa… se ensikosketus yhteiskunnan kanssa on siellä digitaalisissa palveluissa. Rakentuu luottamus- ja hyötysuhde, niin tietyllä tavalla digituki tulee heti keskusteluun mukaan. Olisi myös tärkeää huomioida, että maahanmuuttajat tarvitsevat yksilöllistä ohjausta ja ihmiskontaktia. On erittäin tärkeää, että luottamus palveluihin rakentuu ja itsenäinen digitaitojen vahvistus jatkuu läpi iän. Sen takia me olemme saaneet palautetta, että kaikki [maahanmuuttajat] tulevat erilaisista palvelukulttuureista. Meillä on hybridimuotoisia palvelukulttuureja, osa on online ja joillakin ei ole lainkaan sähköisiä palveluita. Joillakin [maahanmuuttajilla] on vaikeat ja haasteelliset suhteet kotimaansa viranomaisiin, ja useasti projisoidaan omaa kokemusta viranomais- ja digipalveluista ihan kokonaisuutena. Siksi olisi tärkeää, että tavallaan tunnistettaisiin yksilöohjauksen tarve, ja olisi mahdollisuus asioida elävän ihmisen kanssa. Se palvelisi digiosallisuutta pitkäkestoisesti, että tulisi positiivinen kokemus… Näkisi, että täällä on ihmisiä, jotka ovat siellä… Eikä vain niin, että lähettää lomakkeen [sähköisesti] ja miettii, että pitäisikö minun soittaa perään, että tuliko se varmasti perille. [Maahanmuuttaja] ei tunne [niitä palveluita], eikä ole niitä onnistumisen kokemuksia välttämättä taustalla. Se on ehdottoman tärkeää. Minä vähän ”triggeröidyn” Marianne tästä teemasta, mutta samoilla linjoilla olen kuitenkin, että se on tärkeää.

Marianne Heikkilä: Kyllä, ja tämähän tarkoittaa juuri sitä, mitä sinä sanoit tuossa, että digitaalinen ympäristö elää jatkuvasti, niin myös yksilöiden, ihmisen tai kansalaisen, digitarpeet ja -odotukset muuttuvat. Ei ole staattista tilaa. Puhuit elinikäisestä oppimisesta ja tilan luomisesta sille. Jos esimerkiksi et ole työelämässä, niin et saa samoja valmiuksia ja et päivitä taitoja joka päivä työkavereiden kanssa. Nyt vielä tiedämme, että koronakuorma ja -vaje aiheutti sen 2–3 vuoden… esimerkiksi nuorilla, opiskelijoilla ja varmasti maahanmuuttajillakin. Oikeastaan rohkeus opetella uusia taitoja ja ottaa käyttöön uusia palveluita on heikentynyt parissa vuodessa – silti tiedämme, että tilastojen mukaan meidän digitaitomme koko Suomessa ovat Euroopan huippua. Se, että melkein 80 % suomalaisista on vähintään hyvät perustaidot– tavoitteena on saada 80 % toteutumaan 2030. Se on hyvä asia suurelle yleisölle, mutta mielestäni pitää erityisesti huomioida, mistä me nyt puhummekin, että miten digituki hauraissa kohderyhmissä toteutuu. Sen takia nostan aina täällä kansalaisyhteiskuntapuolella vertaistukea, koska järjestöt pystyvät sitä tarjoamaan, mutta sillä on oikeasti iso potentiaali myös mielenterveydelle sekä hyvinvoinnin ja merkityksellisyyden kokemukselle elämässä, toivon näköalalla, että pystyt jonkun vertaisen kanssa, jolla on samanlainen kielitaito tai kulttuuritausta, niin keskustelemaan, että miten asioita voi hoitaa näissä palveluissa ja saada ehkä luottamusta syntymään suomalaisia viranomaisia kohtaan. Olen siinä mielessä samaa mieltä kanssasi, että palveluja – ja ylipäänsä digitaalista yhteiskuntaa – pitää rakentaa rinnakkain. On se digitaalinen raide, mutta täytyy olla myös ihmisen kohtaava raide – joko kasvotusten tai vaikka se olisi etänä, mutta näkee ihmisen, joka hengittää ja joka ei ole tekoälyyn perustuva botti. Tekniset kysymykset… niin se täytyy mahdollistaa, koska kyllä me ihmiset kuitenkin kaipaamme… tai voi olla monimutkaisempia asioita hoidettavana. Nyt keskustellaan paljon Maahanmuuttoviraston eli Migrin uuden johtajan Ilkka Haahtelan myötä tulevasta kehityksestä… Periaatteessa siitä, että kuka sitä virastoa valvoo… Uskon, että heilläkin keskustelussa ovat digipalvelut, että millä tavalla tuodaan rinnakkain sekä digiä että yhteiskunnan edellyttämää, vaatimaa ja toivomaa entistä enemmän yksilökohtaista, harkinnanvaraista ja räätälöityä kohtaamista, jossa kielimuurin yli on mahdollisuus saada oman elämän näköistä palvelua.

Artëm Kuosti: Kyllä, ehdottomasti. Tässä on todella monta liikkuvaa tekijää. Tuli mieleen juuri näistä chat-boteista, että ne ovat esimerkiksi meidän maahanmuuttaja-asiakkaillemme iso ongelma sen takia, koska he eivät aina heti saa kiinni, että ensinnäkin [keskustelukumppani] on botti. Toiseksi, jos kyse on esimerkiksi verkkokaupasta, niin he eivät omaa välttämättä sellaista suomen kielen taitoa kuin sen robotin kanssa puhumiseen tarvitsisi. Välillä harjoitetaan hauskaa brändislangia, joka menee osalta ihan ohi. Kulttuuri- ja kielitietoisuutta pitäisi vahvistaa varmaan yksityiselläkin sektorilla. Minun on pakko puhua ihan henkilökohtaisesta kokemuksesta, kun olen nyt monta vuotta ollut tällä kentällä. Aluksi aloitin venäjänkielisten parista, ja nyt olen siirtynyt monikielisempään ympäristöön. Välillä seuratessani näitä digitointiraportteja ja kuinka meillä menee Suomessa niin hyvin, niin minusta on välillä tuntunut, että olen elänyt vähän kahdessa todellisuudessa samaan aikaan. Minulla on ollut sellainen olo, että miten tällainen tila on mahdollista. Esimerkiksi kotoutumisstressin määrä, joka esimerkiksi siirtyy lapsista aikuisiin – minä kutsun tätä piilodigitueksi –, kun aikuisilla ei välttämättä ole niitä digitaitoja tai kielitaitoa. Lapsista on stereotypia, että nuoremmat osaavat paremmin [digitaitoja], mikä ei ole aina totta, ja tutkimukset ovat myös todentaneet sen. Minulla on todella iso huoli, koska tätä ei tunnisteta kovin hyvin. Kun aikuinen ei pysty hoitamaan omia asioitaan, vastuu siirtyy esimerkiksi alaikäiselle lapselle. Minun kysymykseni kuuluu… tai ei oikeastaan kuulu, mutta lapsuus ei voi mennä siinä, että hoitaa vanhempien asioita. Useasti ne ovat todella kriittisiä asioita, eli Migrin käsittelyasiakirjoja tai Kela-asioita. Ne ovat kotoutumisstressin asioita. Kysymys kuuluu, että mikä tavallaan on vastuu tai vastuukysymys ihan lain näkökulmasta? Minä olen välillä miettinyt, että viranomaisilla ja kunnilla on velvollisuus tukea ja tarjota digitukea, niin todella monessa paikassa olen pohtinut, että miten se käytännössä oikeasti toimii. Olen huomannut, että monista palveluista kerrotaan, että tätä kyllä tapahtuu, mutta he ovat vain antaneet asian olla. He eivät millään tavalla tule siihen väliin ja sano, että ”hei, että me voimme tehdä töitä sinun kanssasi”, eikä niin, että nuori tyttö tai poika tai muu hoitaa vanhempiensa asioita. Tämä on hyvin spesifi kotoutumiskysymys.

Marianne Heikkilä: Miten sinä ajattelet, että voitaisiin ratkaista se, että digitalisaatiokehitys ei aiheuttaisi yhteiskunnassamme eriarvoistumista ja väliinputoamista? Millä tavalla maahan muuttaneet ja heidän järjestönsä, jotka tukevat heitä, pystyttäisiin osallistamaan jo siellä suunnitteluvaiheessa… ratkaisemaan se, että kaikki kanavat ja palvelut, joilla pyritään–Tai jos sinulla on maahanmuuttajana digitaitoja, niin millä pystyt varmistamaan, että ne ovat koko ajan päivittyviä, ja niitä jaetaan eteenpäin? Entä kaikki ne, jotka eivät millään tavalla pysty digikommunikoimaan, …että he eivät ylisukupolvisesti syrjäydy. Sitähän ei varmasti kukaan toivo digikehityksessä, vaan päinvastoin digitaalisuudella pyritään lisäämään osallistumista demokratiaan ja kansalaisyhteiskuntaan. Mitä jos tapahtuu käänteinen kehitys? Mitä meidän pitäisi tehdä?

Artëm Kuosti: Tämä on aika vaikea kysymys. Me olemme tätä pohtineet Monihelissä aika pitkään. Totta kai meiltä on tullut suosituksia ja se, että osallistetaan järjestöjä– Me olemme kannustaneet meidän järjestöjämme osallistumaan Goforen erilaisiin kartoitustilaisuuksiin. Mietin vain, että kotoutuminen on parasta, kun se tapahtuu kaksisuuntaisesti. Ne eivät ole vain monikulttuuriset järjestöt, jotka tekevät työtä… mutta myös rakenteellinen suhde ja tietoisuus siitä, että palveluita kehitettäessä tunnistetaan alueellisesti, esimerkiksi millaisia kieliryhmiä alueella on. Olen huomannut eri kaupungeissa, että esimerkiksi tehtäessä selvityksiä vieraskielisten palveluista, niin selvityksiin otetaan ne kielet, joita työntekijät puhuvat… Sen sijaan, että selvitettäisiin, mikä on todellinen asiakasmäärä. Tämän tyyppiset… todella oudot [asiat], joita ei sivusta katsoen oikein ymmärrä. Totta kai esitän näitä kysymyksiä ja sellaisia vastauksia minä niihin saan, mutta ratkaisu olisi se, että [palvelut olisivat] kielitietoisempia sekä tunnistetaan tilastot ja alueelliset tarpeet: minkälaista ja minkä kielistä digitukea tarvitaan. Sekin varmaan helpottaisi asiaa todella paljon, että sitä [tukea] tarjottaisiin. Se ei olisi pelkästään joku järjestö, joka yhtäkkiä heräsi, rupesi tekemään ja yrittää hakea STEA:n tai muun rahoitusta toimintaan, koska se voi olla hyvin stressaavaa. Ne eivät edes ala hakemaan avustusta sen takia, että ne välttämättä haluaisivat tehdä [digitukea], vaan sen takia, että nyt on suuri tarve tehdä tätä, ja siihen reagoidaan. Tätä tarkoitan, kun puhun järjestöstressistä. Minulla ei ole valmista ratkaisua tähän, mutta se on se suunta, mihin pitäisi päästä. Meidän pitää päästä digitaaliseen yhteiskuntaan, jossa meillä on peruspalvelut, ja ihmisten perusoikeudet toteutuvat… Me tarvitsemme moninaisempaa ja monikielisempää sekä sukupuolitietoista digitukea. Eri uskonnoista ja kulttuureista tulevilla on erilainen päätöksenteko perheessä, että kuka on vastuussa mistäkin, ja minkälaiset vapaudet– Tai tietyllä tavalla ne ovat myös kulttuurisia, mutta ne kuitenkin vaikuttavat… myös niiden tunnistaminen ja tiedostaminen. Mielestäni se kuuluu myös suomalaisten tietoisuuteen digituen äärellä, yhtä lailla kuin muissakin palveluissa.

Marianne Heikkilä: Se on juuri näin. Sinä olet itse kirjoittanut ja puhunut paljon, ja nyt tämä keskustelukin sen osoittaa, että jotta maahanmuuttajat eivät jää digitalisaation ulkopuolelle… Me tiedämme tutkimuksista, että maahan muuttaneiden järjestöt jäävät helposti tukitoimien ja koulutusten ulkopuolelle jo ihan tilastollisesti. Me emme ehkä digiosallisuutta maahanmuuttajien osalta mittaa kohderyhmän ehdoilla. Sinä olet puhunut paljon tiedonkeruun käytännöistä ja järjestelmistä. Ne ovat valtaväestölle tehtyjä eikä maahanmuuttajien ehdoilla ja kohderyhmän mukaisesti. Mitä sinä tarkoitat sillä?

Artëm Kuosti: Tarkoitan sitä, että esimerkiksi vaihtoehtona on pelkästään verkkokysely. Pelkästään se, että meillä on verkkokysely… Ensinnäkin siinä on aika monta asiaa, jotka tapahtuvat– Me olemme joskus kartoittaneet askeleet, että kuinka monta askelta on ennen kuin henkilö pääsee vastaamaan siihen kyselyyn. Se voi olla kielikysymys, ja useasti maahanmuuttajataustaiset iäkkäät jäävät ihan täysin ulkopuolelle, ellei siellä ole toista henkilöä, joka iäkkään kanssa täyttää kyselyä. Se voi olla aika hankalaa. Toinen syy on se, että yksinkertaisesti ei ole digitaitoja vastata kyselyihin. Ihan yksinkertaisesti ei ole välttämättä laitteita tai esimerkiksi tietoa, että kirjastossa näitä [kyselyitä] voisi tehdä. Sanon nyt ehkä todella suoraan, että aluksi työn puolesta puhuttaessa siitä rohkeudesta, niin minulle tuli vähän sellainen olo, että ok, ymmärrän tämän digirohkeus-teeman, mutta elämme ajassa, jossa maahanmuuttajien kohdalla ei ihan oikeasti ole kyse rohkeudesta. Puhutaan Maslowin tarvehierarkiataulukosta, eli meidän pitää hoitaa perusasiat ennen kuin voimme puhua itsensä ilmaisusta ja rohkeudesta. Puhutaan perusoikeuksien turvaamisesta, eli asuminen, ruoka, tällaiset kysymykset… ja etuudet. Sen takia rohkeus tuntui minulle vähän sellaiselta… Sanon suoraan, että otin sen itseeni vähän negatiivisesti. Minusta se tuntui vähän siltä, että meillä kaikilla on kaikki niin hyvin… Ei ole kyse rohkeudesta, kun monille se on selviämistä ihan yksinkertaisesti. Etsitään, että mistä löydetään tietoa. Meille tulee paljon pyyntöjä, että ”hei, meillä on tällainen ja tällainen tilanne ja näin ja näin”. Me hoidamme näitä digitukiasiakkaita, vaikka meidän tarkoituksemme olisi tukea järjestöjä digitalisaatiossa. Me välillä kuitenkin autetaan, koska ihmisillä on niin kova hätä, että tämä pitää selvittää ja minulla ei ole ketään läheistä, joka puhuisi suomea, englantia, muuta sopivaa kieltä… tai ruotsia hoitaakseen niitä asioita. Sen takia minulle digirohkeus on sitä, että olemmeko me nyt– Tai totta kai puhutaan yli puolesta miljoonasta ihmisestä, että onko tämä heille ajankohtainen teema? Jos toisin tänne jäsenjärjestömme, joka kamppailee ihmisten kanssa, joilla ei ole lukutaitoa. Tulisiko teemaksi rohkeus? Voisiko he samaistua siihen? Minulle tuli vähän ikävä olo hetkeksi, vaikka ymmärrän totta kai teeman tarkoituksen. Se on minusta todella hyvä ja motivoiva. Tässä kontekstissa se vain tuntuu vähän kummalliselta jotenkin. [Naurahtaa]

Marianne Heikkilä: Minusta on ihanaa, kun sinä tuuletat, annat tämän kritiikin ja sanot, miltä sinusta tuntuu. Tämä osoittaa, että kaikki kansalliset raportit, esimerkiksi tämä digi- ja väestötietoviraston tekemä digitaitojen raportti, niin ne on kuitenkin tehty valtaenemmistön ja suomalaisten näkökulmasta. Ulkopuolelle jää 10–15 % tai jopa 20 %, joita se ei välttämättä koske ollenkaan. Silloin on kyse elämän perusasioista, ja toki näinä aikoina on inflaatiota, sähkökatkokset, sähkönhinnan nousut ja koko energiatalouskriisi, niin se koskettaa entistä useampaa kotitaloutta. Minkälaisia laitteita ylipäänsä on mahdollista hankkia? Minä ajattelen, että voisiko digirohkeutta ajatella myös niin, että jokainen meistä digilaitteiden käyttäjistä tai ei-käyttäjistä ei ole mustavalkoisesti joko digirohkeita tai digipudokkaita, vaan erilaiset sähköistyneet yhteiskunnan palvelut herättävät erilaisia tunteita. Silloin voisi ajatella maahanmuuttajien osalta, että me voimme kysyä digirohkeuden alla, että miltä tuntuu elää Suomen kaltaisessa pitkälle digitalisoituneessa yhteiskunnassa nyt ja tulevaisuudessa. Minkälaisia valmiuksia itsellä asenteellisesti on ottaa käyttöön palveluja ja laitteita, joihin ei ehkä ole rinnakkaispalvelua tai fyysistä kohtaamista. Millaisia tunteita se herättää? Silloin me pääsemme vähän syvemmälle siihen, että vaikuttavatko tunteet meidän kykyymme sopeutua varsinkin muutoksiin ja oppia uutta. Entä siinä yhteisössä, jossa me elämme, minkälaisia viestinviejiä me itse olemme? Jokaisen kansalaisen – kulttuuritaustasta tai muista tekijöistä riippumatta– Nämä taidot ovat opetettavia ja opittavia taitoja. Niitä ei ole kenelläkään syntymässä. Sen takia me tiedämme, että perusasiat elämässä pitää olla kunnossa, että lähdet digitaitojen kautta hakemaan elämälle perusturvaa. Moni asia vaikuttaa varmasti hyvinvointiin ja mielekkääseen elämään. Sen takia esimerkiksi Digi arkeen -neuvottelukunnassa me puhuimme monta kertaa siitä, että mikä on kokonaisvaltainen hyvinvoinnin ja merkityksellisyyden kokemus. Toiset pystyvät elämään ihan täysin ilman digilaitteita, ja heillä on ehkä läheisiä, jotka hoitavat ne asiat. He ovat tehneet valinnan, että eivätkä halua [käyttää digilaitteita]. Toiset oppivat digitaitoja useamman vuoden, vaikka olisikin vertaisia tai lapsenlapsia tukemassa rinnalla, niin silti he haluavat hoitaa vain välttämättömimmät pahat ja palvelut selviytyäkseen. Me olemme niin erilaisia, mutta tunteet on hyvä tunnistaa ja miettiä, että mikä juuri minun näköisessäni elämässä on riittävää. Nämä eivät ole velvollisuuksia vaan mahdollisuuksia ottaa omaa elämää paremmin haltuun itseä koskevassa päätöksenteossa. Sen takia tämä on tärkeä väylä. Ihan sama kuin äänestys– Meidän pitää mahdollistaa kaikille myös sähköinen äänestys erilaisiin vaaleihin ja demokratiaosallisuuteen.

Artëm Kuosti: Kyllä… Työtä ja tehtävää on paljon. Positiivista kuitenkin on, että muuten digitaitoraportti on mielestäni todella hyvä yhteenveto ja selkeälukuinen, mikä tarkoittaa sitä, että meillä on erittäin hyvä pohjatyö tehtynä. Sitä pystyisi [hyödyntämään]… siis näitä lähteitä, kysymyksiä ja myös itse asiassa Vallin tuottamasta tuotoksesta nimenomaan iäkkäiden digiosallisuudesta… Minun mielestäni tulevaisuuden visio ainakin maahan muuttaneiden digitaalisuuden edistämisessä voisi olla, että me hyödynnämme näitä kaikkia mahtavia työkaluja, kyselyjä, kysymyksiä ja laadullisia käytäntöjä, ja lähdemme pitkälle tielle tutkimaan sitä 10 %, tai en muista tarkkaan, oliko se juuri tuo– maahanmuuttajien eri kieliryhmiä. Riippumatta sosiaaliekonomista statuksesta lähtisimme ihan oikeasti tutkimaan tätä asiaa. Siinä mielessä meillä kyllä riittää työkaluja, ja vieläpä tällaisia kotimaisia tietyllä tavalla.

Marianne Heikkilä: Kyllä, se on juuri näin. Otetaan se sellaisena mahdollisuutena, että elämäntilanteen salliessa hankitaan digitaitoja – esimerkiksi ihan alkeellisia perustaitoja, jotka mahdollistavat itselle tärkeän tiedon saannin. Esimerkiksi maahanmuuttajalle tulee koti-ikävä omaan maataan kohtaan tai monenlaisia huolia ja kaipausta, niin digialustat mahdollistavat myös yhteisöllisyyden. Pystyt kommunikoimaan ja pitämään yhteyttä sukulaisiin ja läheisiin, jotka eivät ole vierellä. Ehkä lähtee myös sitä kautta hahmottamaan omia digitaitoja, että mikä on itselle kaikista merkityksellisintä.

Artëm Kuosti: Kyllä, kyllä… Itse asiassa minä vielä vähän kosketan aihetta, kun mainitsit viestintävälineet… Niin tämä on itse asiassa meillä esiintynyt todella suurena kysymyksenä liittyen turvallisuuteen. Esimerkiksi niin sanotun informaatiosodan aikana myös viestintävälineissä me olemme huomanneet, koska– Ihmiset käyttävät paljon moninaisemmin viestintävälineitä. Maahanmuuttajaryhmillä on enemmän eri sovelluksia, koska eri kulttuureissa ja maissa on käytössä eri sovellukset luonnollisesti… niin tässäkin esimerkiksi tulevaisuuden kriittinen medialukutaito ja käsitys turvallisuudesta olivat sellaisia asioita, jotka minä näin siellä digikompassissa ja jotenkin iloitsin siitä todella paljon, koska se antaa esimerkiksi meille Monihelissä hyvän perusteen, että miksi meidän pitää jatkaa esimerkiksi turvallisten digitaitojen vahvistustyötä. Olen samaa mieltä Marianne kanssasi kaikesta edeltävästä. Ihan totta kyllä.

Marianne Heikkilä: Tämä tietoturva on tietenkin kuuma peruna, että millä tavalla pystytään ne keskustelu- tai yhteisöalustat, joissa vaihdetaan ajatuksia, ylipäänsä turvaamaan, emmekä me pysty sitä koskaan sataprosenttisesti tekemään. Kuitenkin löytyisi sellaisia alustoja, joissa mediakriittisyys toteutuu, ja on tieto siitä, että alusta on jollakin tavalla moderoitu tai editoitu. Siellä on suodattimia ja voi turvallisesti käydä keskustelua. Sitten on taas nämä omansa, vähän viihteellisimmät ja muut kymmenet alustat, että sinä saatat ottaa tietenkin riskiä, mutta silti minä uskon, että ihmiskunta kaipaa yhteyttä. ”Connecting people” aina– Sen takia sinä altistut sille, että otat siinä riskiä sen verran, että se tieto välittyy aina jonnekin muuallekin. Koska me emme pysty fyysisesti meidän elämässämme kommunikoimaan, niin se on vain se inhimillinen puoli, joka meidän pitää toteuttaa. Tuo on totta, että kybersota sekä tietoturvan ja hakkeroinnin riskit ovat kasvavia. Lisäksi vihapuhe ylipäänsä, ja kaikki se, miten maalitetaan ja muuta, joka tekee esimerkiksi meidän demokratiastamme heikkoa ja reikäistä. Sanotaan, että uudet päättäjäsukupolvet kaikista kansallisuuksista eivät halua tulla mukaan, koska se altistaa sinut itsesi aikamoiselle sähköiselle vihan kohdistamiselle, jota ihminen ei halua omaan elämäänsä. Siksi minä kysyisin vielä, että onko se näkynyt vaaleihin ehdokkaaksi asettumisessa ja demokratian vahvistamisen virtauksissa? Teille tietysti on puhuttu siitä, että miten nuori polvi tämän asian kokee.

Artëm Kuosti: Joo, minulla on monitasoisesti tästä kokemusta. Olen itse suomalaisvenäläinen, niin tämä projisoi kysymyksen pakollisesti myös itselleni. Todellisuus on se, että minua huolestuttaa, että nimenomaan vihapuhe nostaa kynnystä. Sinä tarvitset todella paljon voimavaroja, jotta kestät kaiken myrskyn määrän, mitä voi potentiaalisesti tulla. Olen itse kokenut, että jos vähänkin on näkyvillä jossain julkisuudessa, niin minä saan aika kovaa viestiä välillä. Todella moni, joka kentällä tekee erilaista niin poliittista työtä kuin muutakin, että tietyllä tavalla ei ole sellaista… Se on ihan erillinen työstövaihe, jonka tällä hetkellä joutuu tekemään, että valmistautuu siihen tulevaan vihapuheeseen, jota potentiaalisesti joutuu käsittelemään. Tällä hetkellä minä en koe– ja tämä on minun subjektiivinen ja omaan asiantuntijuuteeni perustava [näkemys], että me olisimme vielä ihan siellä, että voisimme valtakunnallisesti puhua Suomesta niin, että kyllä kaikki voivat osallistua demokraattisesti päätöksentekoon, olla puolueissa ja kaikkialla mukana ihan vapaasti. Asia ei ole näin. Se johtuu siitä, että on tällainen etninen viehätys, jota puolueet hyödyntävät. Välillä on ollut todella selkeää, että miksi pyydetään joku henkilö. Puolueet tietävät, että siitä saattaa tulla maahanmuuttajataustainen buumi, joka nostaa näkyvyyttä. Tämä asia on vielä yksi aspekti vihapuheen äärelle, eli sellainen etninen ihanteellisuus, eli tavallaan ei edes katsota sitä, mitä ihminen aidosti aikoo: miksi hän tekee, mitä hän sanoo? Tietynlainen ulkoinen mielikuva ihmisestä voi olla täällä tärkeämpi kuin se, että mitä sanottavaa hänellä oikein on. Tilanne ei ole minun mielestäni kauhean hyvä. Ainakin viimeaikaiset keskustelut, joita on noussut liittyen maahanmuuttajanuoriin, eivät välttämättä palvele halua olla mukana keskustelussa. Tiedän, että ainakin venäjänkielisessä yhteisössä tällä hetkellä monitoroidaan todella vahvasti sitä, mitä oikein omaan someen jakaa, että ei vahingossa tulkita jotenkin väärin. Se on hyvin tällainen… ja lisäksi siinä on ongelmana, että viestit mitä tahansa, niin jompikumpi puoli sinun omista kulttuureistasi on eri mieltä ja saattaa tulla hyökkäämään vastaan siellä somessa. Nämä ovat vähän näitä.

Marianne Heikkilä: Silloin voi kysyä, että kuinka paljon sinä uskallat enää ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun julkisesti, kun joudut aina jommankumman osapuolen – joko oman kulttuuriyhteisön sisällä tai ulkoisen yhteiskunnan – kritiikin kohteeksi? Siinä on iso ristipaine joutua valtavan kritiikin kohteeksi. Joutuu olemaan aika vahva, jotta sietää ja pystyy käsittelemään asiaa ja vastaamaan kaikkiin kysymyksiin. Etninen viehätys oli itselle uutta. Hyvä kuulla, että mihin suuntaan keskustelu teidän yhteisössänne menee. Jos vertaa esimerkiksi naisten oikeuksiin 1900-luvun alussa ja Suomen itsenäistymisen aikaan, niin – kaikki tämä feministinen ja emansipoitunut liike – silloinhan haettiin siitä myös sellaista erottautumista, ja kaikki puolueet ja parlamentit halusivat niitä naisia, jotka ikään kuin täyttivät sen kiintiönaisen paikan. Nyt on samaa ilmiötä teillä näkyvissä.

Artëm Kuosti: Todella hyvin sanoitit, kiitos Marianne! Varastan tuon, sillä se oli todella hyvä vertauskuva. Sitä näkee aika useasti. Välillä kun minut on kutsuttu johonkin tilaisuuteen, niin pohdin, että oliko se sen takia, että minä olen hyvä asiantuntija, vai oliko tämä sen takia… että miksi minut kutsuttiin. Alan oikein kyseenalaistamaan omaa identiteettiäni. Todella moni, jolla on esimerkiksi muu ihonväri kuin valkoinen tai muu etninen tausta, niin pohtii, miksi me olemme mukana esimerkiksi tässä paneelikeskustelussa. He istuvat siinä, että ”OK, no ehkä minä liityn tähän keskusteluun, vai onko tämä nyt tällainen diversiteettikysymys?” Olen itse kokenut tätä, mutta en niin vahvasti kuin moni muu, mutta kyllä tämänkin tunnistan. Ja siinä mielessä ehkä, mutta–

Marianne Heikkilä: Mutta ehkä aika muuttuu, ja tulevaisuudessa asiantuntijuuskärki edellä vaikuttaa vielä enemmän, kun yhteiskunta monimuotoistuu ja erilaiset äänet, myös hiljaiset äänet, saadaan esille yhteiskunnassa. Pystytään sillä tavalla mahdollistamaan ja luomaan edellytyksiä monikulttuuriselle ja moniääniselle yhteiskunnalle ihmisoikeuksista ja kaikkien osallisuudesta lähtien. Siihen tarvitaan meitä jokaista, ja jokaisen pitää tehdä työtä, niin valtaväestön kuin teidän maahanmuuttajien. Sanoitetaan asioita, tunnistetaan niitä, annetaan niille kasvot ja luodaan narratiivia, joka purkaa rakenteellisia tai muita syntyneitä ”cappeja”.

Artëm Kuosti: Kyllä. Puhuimme aikaisemmin, että some on tuonut ongelmia, mutta se on tuonut myös paljon hyvää. Me kuulemme todellisuutta sieltä, ja hiljaisemmat äänet tulevat esiin. Nyt oli esimerkiksi tämä HUSin hoitajan ja Migrin tapauksen selvittely, johon somessa otettiin kantaa todella vahvasti, ja se tuli kaikkien tietoon. Se tarkoittaa, että niin suomalaiset kuin muutkin tunnistavat, että meillä on ongelma. Meidän järjestelmässämme on jotain korjattavaa tulevaisuuden kannalta. Niin tosiaan–

Marianne Heikkilä: Mikä oli hienointa, niin kyseinen henkilö, jota Helsingin Sanomissa oli haastateltu, otti osaa siihen keskusteluun Twitterissä monipuolisesti. Sillä tavalla hän loi valoa ja uskoa, että hän avasi asioita ja antoi taustoitusta myös ohi haastattelun. Se on mielestäni tämän ajan moniarvoisen keskustelun lisäarvo. On hieno asia, että somessa myös itse kohde pystyy puhumaan ja tuomaan objektiivista näkökulmaa käsiteltäviin asioihin, jotka eivät ole todellakaan niin mustavalkoisia.

Artëm Kuosti: Tämä antaa minulle omassa moninaisessa asiantuntijatyössäni todella paljon toivoa sen takia, että olen nähnyt paljon asiakastilanteita, jotka ovat vain hiljaisesti tapahtuneet. Olen pohtinut, että olenko minä vain niin ”onnekas”, että kohtaan todella kyseenalaisia päätöksiä, vai onko tämä yleistä. Läpinäkyvyys somessa on johtanut siihen, että me oikeasti tiedämme, minä mukaan lukien, että en olekaan niin ”onnekas” ollut, vaan tätä tapahtuu… Niin ehdottomasti–

Marianne Heikkilä: Se kasvaa, mihin sinä kiinnität huomiota. Heterogeenisen yhteiskunnan rakentaminen vie kauan, mutta uskon kuitenkin siihen, eikö niin Artëm, että pikkuhiljaa avautuu solmuja, klikkejä ja sokeuksia, ehkä myös harmaita pisteitä myös tässä digitaalisen yhteiskunnan kehittämisessä, jotka meidän on välttämätöntä tunnistaa, jotta [digitaalisesta yhteiskunnasta] saadaan reilu, oikeudenmukainen ja kestävä kokemus kaikille. Me rakennamme tätä kaikkien ihmisten hyväksi sekä kansallisesti että globaalisti.

Artëm Kuosti: Kyllä, ja hitaasti tulee hyvä. Se on ollut mottoni kaikissa hommissa. Jos sanotaan näin viimeisimpien vuosien aikana, että jos miettii vaikka kotoutumislain kotoutumissuunnitelmaa tai miten kotoutumista Suomessa tehtiin 1990-luvulla – olen aika paljon tutkinut sitä –, niin voin sanoa, että on tehty jo valtavia parannuksia. Esimerkiksi asioinnin ja verkkoasioinnin puolella, että olemme menossa parempaan päin. Sanotaan näin, että aina kun tapahtuu jotain radikaalia ja nopeaa, niin tapahtuu sivutuotoksia prosessin aikana. Sen takia olen itse hitaan kehityksen kannalla.

Marianne Heikkilä: Ihan loistavasti sanottu, Artëm! Minulle tuli mieleen tästä äitini vanha viisaus, jonka hän latinan kielen rakastajana on meille lapsille perintönä antanut, festina lente, joka tarkoittaa siis kreikankielisestä ilmaisusta myös latinaan johdettua ”kiiruhda hitaasti” festina lente. Myös tässä digikehittämisessä se on suurta viisautta, koska emme me pysty ottamaan sellaisia harppauksia, jotka pitäisivät kaikki mukana samanaikaisesti. Jotta turvataan se, että kaikki voivat olla mukana, niin meillä pitää olla viisautta ja kohtuullisuutta tehdä matkaa rauhassa.

Artëm Kuosti: Tuo oli mielestäni erittäin hyvä ja kaunis yhteenveto asialle. Ehkä voin sanoa yhteenvetona, että a) meidän on hyvä ottaa aikaa, kuulla aktiivisesti yhteiskuntaa ja myös tunnistaa se, että on vielä erittäin paljon työtä tehtävänä, jotta kotoutuminen niin sanotusti– Kuten tämän podcastin nimi onkin, että olisi tärkeää, että me pääsisimme sellaiseen yhteiskuntaan, jossa kaikkien oikeudet toteutuvat riippumatta digitaidoista niin vahvasti. Meillä on muitakin taitoja, esimerkiksi ohjaustaidot tai ihmiskontaktit eli sosiaaliset taidot, joilla on vieläkin iso rooli. Koen, että ei välttämättä tarvitse keksiä pyörää uudelleen tähän asiaan. Nämä asiat kuitenkin on ratkaistu… niin ne pystytään ratkomaan jo nyt, mutta se vaatii aikaa. Tämä on täysin henkilökohtainen yhteenvetoni. Olen kuitenkin positiivisella mielellä, vaikka ehkä välillä sukelsin synkempiin näkökulmiin tässä asiassa. Toivoa on, ja ei auta muu kuin työnteko. Pitää jatkaa yhteistyötä, mikä on ollut aivan mahtavaa eri järjestöjen ihmisten kanssa.

Marianne Heikkilä: Kyllä, yhteiskehittämisellä ja toivon näköalalla eteenpäin. Kiitos vielä Artëm sinun viisaista ajatuksistasi! Opin tämän podcastin ja keskustelun aikana paljon.

Artëm Kuosti: Okei, ihanaa, Marianne! Voin sanoa, että olen oppinut sinulta todella todella paljon Digi arkeen -neuvottelukunnan aikana ja myös kaikilta muilta. Mahtavaa! Kiitos todella paljon Marianne Heikkilä, että olet ollut meidän kanssamme tänään keskustelemassa todella tärkeistä asioista. Katsotaan, mitä ensi vuosi tuo tullessaan digin äärellä.

[musiikkia]

Marianne Heikkilä: Näin me teemme, näitä polkuja yhdessä kulkien Artëm…

Artëm Kuosti: Kiitos Marianne!

Meg Sakilayan Latvala: Kiitos paljon Artëm ja Marianne, että nostitte esiin näin tärkeitä asioita ja keskustelitte pohdiskelevista seikoista. Digitalisaatio on jatkossakin yksi globaaleista megatrendeistä, joka vaikuttaa yhteiskunnalliseen kehitykseen kaikkialla maailmassa. Toivon, että tämä podcast innostaa kuuntelijoitamme jatkamaan jaksossa mainittujen asioiden pohtimista, ja toivottavasti se johtaa myös muutoksiin, joita yhteiskunnassamme tarvitaan. Kiitos vielä kerran.

[musiikki loppuu]

Monikulttuuriset työyhteisöt kaipaavat uudenlaista johtajuutta