Antirasismi koulussa – utopiaako?

Podcastin tekstivastine:

Meg Sakilayan-Latvala: Tervetuloa kuuntelemaan Kenen koti -podcastia. Sanotaan, että koti on siellä, missä sydän on. Koti on paitsi paikka, jossa asumme, myös paikka, jonne tunnemme kuuluvamme ja jossa on turvallista olla oma itsensä. Koti on jotain pysyvää, jotakin omaa ja tärkeää.

Sandra Hagman [00:00:31]: Suomi on moninaistunut nopeasti 2000-luvulla. Vieraskielisten määrä on noin kaksinkertaistunut 10 vuodessa. Kenen koti -podcastissa keskustelemme moninaistuvan yhteiskuntamme erilaisista ilmiöistä, ammattilaisten ja asiantuntijoiden kanssa. Ja kysymme samalla, kenen koti Suomi oikein on 2020-luvulla. Pohdimme yhdessä keinoja siihen, miten kaikki Suomessa asuvat voisivat tuntea yhteiskunnan kodikseen. Minä olen sosiaalialan lehtori Sandra Hagman.

Meg Sakilayan-Latvala [00:01:02]: Ja minä olen sosiaalialan lehtori Meg Sakilayan-Latvala.

Sandra Hagman [00:01:06]: Olemme tuottaneet tämän podcastin osana Kenen koti -keskusteluja moninaistuvasta Suomesta -julkaisua. Joka on Diakonia-ammattikorkeakoulun monikulttuurisuuden asiantuntijan erikoistumiskoulutuksen juhlajulkaisu. Tervetuloa mukaan!

Sandra Hagman: Kiertokoulu, pyhäkoulu, kansakoulu, oppikoulu, peruskoulu, elämänkoulu, korkeakoulu, koraanikoulu, KiVa-koulu, kaikkien koulu. Vai sittenkin valkoinen keskiluokkainen koulu? Suomalaisten ylpeys, koulutusjärjestelmämme on murroksessa. Peruskoulu, joka tullessaan yhdenvertaisti eri taustoista tulevien lasten mahdollisuuksia edetä elämässään, onkin alkanut jälleen tuottaa eriarvoisuutta. Korkean sosioekonomisen aseman perheiden lapset menestyvät ja toiset taas tippuvat kelkasta jo alkumetreillä. Peruskoulunsa päättävien lukutaito on laskenut, samoin kuin koulutuksen tasoa mittaavat PISA tulokset Suomen osalta. Koulutusjärjestelmämme on rakennettu kyllä sosiaalisen eriarvoisuuden purkamiseen, mutta kulttuurisen ja kielellisen eriarvoisuuden purkamiseen sen on pitänyt vuosikymmenten myötä mukautua. Mukautumispyrkimyksistä huolimatta koulu on se paikka, jossa lapset kohtaavat rasismia ja turvattomuutta. Pyrkimyksistä huolimatta koulu on edelleen hyvin valkoinen ja keskiluokkainen. Mitä lähempänä näitä ihanteita oppilas on, sitä helpompaa hänellä on koulussa. Tänään meillä on täällä Kenen koti -podcastissa keskustelemassa moninaistuvasta koulumaailmasta joukko kentän ammattilaisia. Tervetuloa teille kaikille!

Sandra Hagman [00:03:05]: Eli tänään meillä on täällä Kenen koti -podcastissa keskustelemassa moninaistuvasta koulumaailmasta joukko kentän ammattilaisia. Meillä on täällä Abla El Ouahabi, joka toimii kulttuuritulkkina pääkaupunkiseudun peruskouluissa. Tervetuloa Abla! Sitten meillä on opettaja Tuula Raumala, joka on toiminut valmistavan perusopetuksen opettajana toistakymmentä vuotta pääkaupunkiseudulla. Lisäksi meillä on kotoutumisen parissa työskentelevät sosiaaliohjaaja Virpi Ojanen ja omakielinen neuvoja Chia Abdullahpour. Lämpimästi tervetuloa teille jokaiselle! Eli me puhumme moninaistuvasta koulusta. Jos jokainen vaikka alottaisi sanomalla jonkun ajatuksen tai huomion, jonka toivoisi ihmisten ymmärtävän tai kuulevan tämän asian äärellä. Eli mitä sinä haluisit huutaa tai sanoa moninaistuvasta koulusta tänä päivänä?

Abla El Ouahabi: Eli nimeni on Abla El Ouahabi, toimin kulttuuriohjaajana monikulttuurisuuden piirissä. Teen työtä monikulttuuristen oppilaiden ja huoltajien parissa. Heille tarjoan palveluohjausta, ja sitten myös kouluviranomaiselle tarjoan konsultointiapua. Sanoisin, että toimin sillan rakentajana näiden osapuolten välillä. Jokainen meistä tietää, että varsinkin täällä pääkaupunkiseudulla vieraskielisten oppilaiden määrä on huimassa kasvussa. Minä näkisin, että on hyvin tärkeää kyllä nostaa näitä keskusteluja moninaistuvasta ja monikulttuurisesta koulusta hyvin esille. Moninaistuva koulu on sellainen koulu, jossa kaikilla olisi tilaa, jossa kaikki hyväksyttäisi ja arvostettaisi tasavertaisesti koulutaustasta huolimatta. Näkisin myös sen, että nykypäivänä työskentely monikulttuurisessa koulussa ja moninaistuvassa koulussa ei vaadi opettajalta ja kouluviranomaiselta ainoastaan pedagogista osaamista, vaan kyllä siihen tarvitaan sellaista interkulttuurista osaamista.

Tuula Raumala: Olen Tuula Raumala ja toiminut kulttuuriryhmien opettajana pienryhmissä viimeisen 10 vuoden ajan. Minun toiveenani kulttuuriryhmien opettajana olisi sellainen, että suomalaisessa koulujärjestelmässä pystyttäisi tekemään perustavanlaatuisia muutoksia. Eli jos me halutamme puhua yhdenmukaisesta tai tasa-arvoisesta koulusta, joka tarjoaa samat etenemismahdollisuudet kaikille, me tarvitsemme joustavampia ratkaisuja ja enemmän resursseja, jotka mahdollistaa yksilöllisempiä koulupolkuja ihan kaikille oppijoille.

Virpi Ojanen: Olen Virpi Ojanen ja olen tehnyt hommia maahanmuuttaneiden, etenkin pakolaistaustaisten parissa viimeiset seitsemän vuotta, sekä palkkatyössä että vapaaehtoisena. Tällä hetkellä työskentelen kunnan kotoutumispalveluissa. Ehkä selvimmin nämä vuodet on kaiken kaikkiaan avannut mun silmät näkemään tämän meidän lintukodon kapeakatseisuuden ja ennakkoluuloisuuden ja sen, et meidän on aika vaikea myöntää sitä. Toivoisin, että koulussakin panostettaisi todella yhteenkuuluvaisuuden tunteen kasvattamiseen. Ymmärrän sen, että olosuhteet on jälleen haastavat. Aika ja resurssit ovat tiukalla koulumaailmassakin. Ja ehkä etenkin siellä. Vaatimukset ovat kovat. Odotetaan tietynlaista oppimistapaa ja välillä tuntuu, että siinäkään, mitä pitää oppia, ei oikein ole jouston varaa. Se tuntuu kapealta. Ja sitten kuitenkin näillä nuorilla on kokemuksia tilanteista, joita me emme ehkä osaa edes kuvitella. Osa on ollut jo töissä tai muuten kantanut vastuuta perheestä ja toimeentulosta. He saattavat katsoa tosi eri vinkkelistä tätä maailmaa, kuin me vakaissa ja turvallisissa oloissa syntyneet. Ja sen takia mä toivoisin, et moninaisuutta pystyttäisiin hyödyntää enemmän niin, että koulu ei olisi heille vaan selviytymistaistelun paikka.

Chia Abdullahpour: Hei, olen Chia Abdullahpour. Toimin tällä hetkellä asiakasohjaajana International House Turussa. Kotimaassa olen opiskellut oikeustiedettä. Olen tehnyt vapaaehtoistyötä nuorten kanssa ja toiminut nuorten kausilehden toimittajana. Mielestäni olisi hyvä, että maahanmuuttajaoppilaillakin olisi mahdollisuus tavoitella unelmiansa.  Heillä pitäisi myös olla tietoa koulutuksesta ja koulujärjestelmästä. Olisi myös tärkeää, että koululaisen vanhemmillakin olisi tietoa siitä, miten tämä järjestelmä toimii. Ja kuten me kaikki tiedämme, opettajilla on suuri vaikutus oppimiseen ja oppilaisiin. Opettajalla pitäisi olla riittävä tieto oppilaista ja varsinkin maahanmuuttajaoppilaista ja heidän kulttuuristaan. Sitten se, että he katsoisivat maahanmuuttajataustaisia oppilaita yksilönä, eikä vain joku ryhmän tai joku maan edustajana.

Sandra Hagman: Kiitos teille näistä huomioista. Katsotte kaikki vähän eri näkökulmasta tätä koulumaailmaa ja huomaatte siinä juuri näitä erilaisia, ehkä vakiintuneita toimintatapoja tai rakenteita, jotka sitten kohtelevat meidän oppilaita, meidän nuoria, eri tavalla. Ja tosiaan tutkimukset osoittavat, että etenkin peruskoulun loppupuolella Suomeen saapuvien nuorten ja nuorten aikuisten, on vaikea löytää omaa koulutuspolkuaan. Varsinkin jos tulevat globaalista etelästä, eikä heille kertynyttä muuta osaamista oikein osata tunnistaa ja tunnustaa, kuten puheenvuoroissanne jo totesittekin. Sä olet Tuula yläkoululaisten opettaja. Ja just sellaisten, jotka ovat maahan juuri tulleita. Mitä tällaisessa ikävaiheessa suomalaiselle koulupolulle tuleminen siellä arjessa tarkoittaa? Miltä se näyttää? Mitä me vaadimme näiltä ihmisiltä?

Tuula Raumala: No sanoisin, että on ylipäänsäkin haastavaa aloittaa opiskelu uudessa maassa juuri yläkouluiässä. Kun ajatellaan, että nuoren koko siihenastinen elämä muuttuu, eikä hän ole itse siihen juurikaan voinut vaikuttaa, eli aikuisethan tekevät nuoren elämässä nämä päätökset. Ollaan sitten pakolaisia tai lähdetty jostain muista syistä, niin nuori harvemmin on itse voinut siihen päätökseen olla vaikuttamassa. Nuoren tuttu ympäristö, ystävät, sukulaiset, harrastukset on jääneet sinne kauas. Samalla uusi elämä vieraassa maassa ja kulttuurissa on monesti aika sekavaa, kun täytyy sopeutua niin moneen uuteen asiaan. Ja sitten jos ajatellaan kouluelämää, niin siellä opetella suomalaiseen koulujärjestelmään liittyviä tapoja ja käytäntöjä, jotka voivat olla hyvinkin erilaisia, kun mihin on totuttu omassa maassa. Ja tämän kaiken ohessa tulisi aloittaa varsinainen opiskelu Suomessa.

Sitten vielä erityisesti, jos oppilaan siihenastinen koulupolku omassa maassa on ollut rikkonainen, niin koen tilanteen aika kohtuuttomana oppilaan näkökulmasta. Hän käy vuoden tätä valmistavaa luokkaa ja monien oppilaiden kohdalla ei ole edes mahdollista käydä kokonaista vuotta, eikä kaikissa koulussa edes ole valmistavia luokkia. Mutta jos me nyt oletetaan, että on päässyt tänne valmistavalle luokalle ja siellä ollut vuoden, niin nyt sitten yhtäkkiä tämän vuoden jälkeen tällaisen murrosikäisen, teini-ikäisen oppilaan, kaiken muun tunnekuohun ohessa, tulisi hallita suomen kieltä niin hyvin, että hän pystyisi seuraavan parin, kolmen vuoden aikana suorittamaan kaikki peruskoulussa opetettavat lukuaineet. Suomessa näitä lukuaineita on todella paljon ja ne on meillä pakollisia, eikä valinnaisia. Täytyy myös muistaa se, että osa oppilaista voi olla esimerkiksi täysin lukutaidottomia tai jos he eivät ole esimerkiksi omassa maassaan käyneet säännöllisesti koulussa, niin opiskeluprosessin aloittaminen täällä on silloin hyvin erilaista.

Eli oppilaat tulee Suomeen hyvin erilaisista taustoista ja heillä voi olla monenlaisia oppimista hidastavia haasteita, kuten traumoja ja terveysongelmia. Ja toisaalta se, mitä Virpi sanoi aikaisemmassa puheenvuorossaan, niin sekin oli hyvä huomio, että meillä jotenkin unohdetaan se, että meidän tänne muuttaneilla nuorilla on myöskin paljon sellaisia vahvuuksia ja voimavaroja, mitä koulussa ei sitten oikein osata käyttää ja ne helposti jää sen arjen kiireen keskelle. Se on sellainen tärkeä asia, mitä omassa työssäni itse yritän parhaani mukaan myös tuoda esiin, mutta se on tosiaankin haasteellista. Lisäksi jos vielä ajatellaan tätä kielitaitoa mitä me vaadimme oppilailta, niin tutkimusten mukaan sellaisen akateemisen kielitaidon hankkiminen, mitä opiskelu suomalaisessa yläkoulussa vaatii, kun ajatellaan kaikkia oppiaineita, niin siihen tarvittaisi yksilöstä riippuen 5-10 vuotta. Sen takia minun on vaikea ymmärtää, että miten tällainen yhden vuoden valmistavan luokan aikana suoritetun suomen kielen opiskelun jälkeen on ylipäätään mahdollista saavuttaa sellainen suomen kielen taito, joka riittäisi kattamaan näiden kaikkien oppiaineiden sanastoa tai ylipäätään motivoisi nuorta opiskelemaan. Ja koen, että juuri nämä myöhään suomalaisen koulujärjestelmän piiriin saapuneet nuoret ovat niitä väliinputoajia, koska tämä meidän järjestelmä ei tarjoa heille riittävästi joustoa suorittaa peruskoulua moninaisemmin.

Sandra Hagman: Mites tämä sama kysymys näkyy kotoutumisen puolella? Sä Virpi teet tosiaan työtä kotoutujien parissa ja siellä monille on sitten tätä kotoutumiskoulutusta tai muita pyrkimyksiä opiskella, niin miltä se koulujärjestelmä näyttää ja sen vaatimukset sieltä sun työn vinkkelistä?

Virpi Ojanen: Mä en tietenkään tiedä tarkasti, mitä koulun sisällä tapahtuu. Katson sitä sivusta. Mutta sellainen koko opiskeluajan läpikulkeva s-tuki jossain muodossa tuntuisi tarpeelliselta. Esimerkiksi ammattikoulut on tosi haastavassa asemassa niukkojen resurssien takia. Monessa paikassa ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia järjestää mitään tällaista soveltavaa tukea. Ja samaten ne harvat, jotka sitten innostuvat jatkamaan lukioon, niin tuntuu, että siinä edellytetään täysin sellaista, ei pelkästään omatoimisuutta, mutta myöskin sellaisen ”lukiokulttuurin” hallitsemista tai jonkinlaisen akateemisen toimintatavan hallitsemista, josta ei mitenkään voi olla mitään kokemusta silloin, kun siinä tilanteessa on ensimmäistä kertaa ilman mitään aikasempia kokemuksia vaikka perheen sisällä, että olisi nähty, miten Suomessa opiskellaan. Mä näen sillä tavalla, että meillä on aika kapeita putkia, mihin maahanmuuttaneet nuoret tuupataan opiskelua ajatellen, sen sijaan, et meillä olisi joku iso tarjotin tai oikeestaan sellainen pyörillä liikkuva tarjoiluvaunu, missä olisi vielä enemmän jokaiselle jotakin,  jonkinlaisia todellisia valinnan mahdollisuuksia. Mä olen nyt aika jyrkkä tässä, mitä mä sanon, mutta ainakin aika monien kohdalla se näyttää vähän tylyltä.

Sandra Hagman: Kiitos. Tästä mitä te kerrotte tulee juuri tämä vaikutelma, että nämä nuoret, ne tulee siitä takamatkalta, mikä on väistämätöntä, kun ei ole ollut siinä koulumaailman koneistossa koulittavana sitä kuutta viiva yhdeksää vuotta, jonka aikana ne tietynlaiset tavat toimia ja olla osa sitä koulumaailman toimintatapoja opitaan. Ja sen vaikutukset sitten näkyvät siinä, minkälaisiin kapeisiin putkiin, mitä Virpi kuvasit, miten niihin on mahdollista sulloutua. Ja tämähän nyt osoittaa juuri sitä koulua kohtaan kohdistettua kritiikkiä, että koulu on hyvin valkoinen ja keskiluokkainen. Muun muassa tutkija Mona Eid puhuu tästä valkoisuudesta ja keskiluokkaisuudesta meidän kouluissa. Eli meidän maahanmuuttaneet, maahanmuuttajataustaset lapset ja nuoret, ne ei koskaan sitten päädykään niihin korkeakouluihin vieviin putkiin, eikä sitä kautta niihin tehtäviin, joissa esimerkiksi lapset koulumaailmassa vois samaistua itsensä näköisiin opettajiin, terveydenhoitajiin tai kuraattoreihin. Ja tämä sitten toisintaa ja tavallaan jatkaa sitä kulkua, että koulu jatkaa valkoisena ja keskiluokkaisena.

No meillä on ollut tilanne joskus, ei kovinkaan kauan aikaa sitten Suomessa, kun kaikissa tärkeissä tehtävissä oli pääosin miehiä ja naiset oli hyvin harvinaisia poikkeuksia. Ja sitten me laitettiin tällainen kiintiömalli, että tehtäviin täytyy olla tietyn verran molempia sukupuolia, esimerkiksi poliittisiin tehtäviin. Mitä ajattelette, olisiko jonkinlainen kiintiöratkaisu tässäkin alkuvaiheessa tai nivelvaiheessa hyvä? Eli että tiettyihin avainammatteihin, jotka käyttävät suurta valtaa yhteiskunnassa, kuten vaikka poliisi- taikka opettajakoulu, niin niihin valittaisi nimenomaan maahanmuuttajataustaisia tietyllä kiintiöllä? Mitä tästä ajattelette? Tehdään pieni äänestys, kiintiöitten puolesta vai vastaan ja nopeat perustelut.

Abla El Ouahabi: Joo, itsekin kyllä kannan voimakkaasti just tätä ideaa, että olisi kiintiöitä tiettyihin avainammattien koulutuksiin maahanmuuttajille. Ja nimenomaan, että heille annetaan joustavia mahdollisuuksia joustavasti, jotta maahanmuuttajatkin pystyvät kehittämään osaamistaan ja korkeasti kouluttautua ja työskennellä sitten näissä esimerkkiammateissa, kuten opettajan ammatissa tai poliisin ammatissa. Mulla tulee mieleen tällainen esimerkki ammattikoulusta, että sieltä vois valitakin näitä ammattikorkeakoulun väyläopintoja ja sitä kautta voisi sitten päästä ammattikorkeakouluun jatkamaan opintoja. Eli tällaisia mahdollisuuksia. Mietin näitä maahanmuuttajataustaisia, jotka ovat siellä omassa kotimaassan korkeastikoulutettuja. Kyllä Suomessa pystyy jollain tavalla rinnastamaan suorittamaansa tutkintoa, mutta meidän tulisi jollain tavalla helpotetaan niitä kriteerejä siihen ja antaa maahanmuuttajalle mahdollisuus näyttää omaa osaamistaan.

Tuula Raumala: Minä myös komppaan edellisiä puhujia kovasti. Olen sitä mieltä, että ehdottomasti kannatan omaa kiintiötä maahanmuuttajataustaisille oppilaille. Ja ainakin oma kokemus koulumaailmasta on se, että maahanmuuttajataustaisia opettajia olen opettajanhuoneessa nähnyt tosi vähän. Yleensä he ovat sitten islamin opettajia, muiden uskontojen opettajia tai muiden, kuin suomen kielen opettajia. Ja tiedän omasta ystäväpiiristä sen, että pätevöityminen täällä Suomessa muissa maissa hankittuihin ammatteihin on usein pitkä ja raskas prosessi. Ja ihan niin kuin Sandra ja Abla jo sanoivat, me tarvitsemme tänne Suomeen monikulttuurisia työntekijöitä ja mahdollisuus kouluttautumiseen pitäisi ensinnäkin olla ihan lähtökohtaisesti tasa-arvosta kaikille. Nyt jos meillä ei ole sellaisia ihmisiä kentällä töissä, jotka ovat muista kulttuureista, niin todellakin se malli nuorille ihmisille on se, että sinulla ei täällä Suomessa ole tulevaisuutta, kuin tietyillä aloilla. Se on mielestäni todellakin väärä signaali.

Virpi Ojanen: Mä olen samoilla linjoilla, kun te muutkin tämän kiintiöidean kanssa. Siinä on tietysti aina omat haasteensa, mutta jotenkin mietin, et tällaisia erilaisia ratkaisuja voisi käyttää ja kokeilla enemmänkin. Sitten vaan jatkuvasti arvioidaan, että miten se toimii ja mahdollisimman monipuolisesti arvioidaan, että miten se toimii ja onko siinä jotain mahdollisesti kehitettävää edelleen. Se, mikä mulla tulee tässä kohdassa taas mieleen, on tämä, että meillä on vähän sellainen tapa, että me helposti aletaan puhua yhdenvertaisuudesta siinä kohdassa kovaan ääneen, kun joku haluaisi antaa jollekin vähemmistölle jotain myönteistä, jotain ekstraa, jotain erityistä tukea. Mutta ainakin meidän kaikkien, jotka tekevät töitä maahanmuuttaneiden kanssa, niin olisi hyvä muistaa positiivisen erityiskohtelun käsite, eli että kaikille ei tarvitse antaa täsmälleen samaa tai kaikkien ei tarvitse saada täsmälleen samaa, vaan jos on erityisiä tarpeita, niin siihen on oikeus saada myös kohdennettua tukea, joka sitten auttaisi tähän, että ihmiset voisivat edetä hyvinkin erilaisiin ammatteihin, esimerkiksi.

Sandra Hagman [00:24:50]: Tätähän on tosiaan tutkittukin eri tutkimuksissa tätä koulun muuttumista ehkä siitä yhdenvertasuutta lisäävästä paikasta eriarvosuutta rakentavaksi paikaksi. Kaikki nämä asiat varmaan ensimmäisenä näkyy pääkaupunkiseudulla, missä on sekä luokkaerot, että sitten taustoiltaan erilaisimmat lapset ja nuoret elämässä ja opiskelemassa. Esimerkiksi Tuula sun koulussahan on sellainen tilanne, että teillä on puolet oppilaista niin sanottuja vieraskielisiä. Ja tämä teidän koulu on ollut Suomen Akatemian ja muiden tutkimuksissa, joissa on selvitetty eriarvoistumisen kehitystä. Minkälaisia tutkimustuloksia siitä kouluanne käsitelleestä tutkimuksesta nousi esille?

Tuula Raumala: Joo, siis mun työpaikkani oli mukana tällaisessa tutkimushankkeessa, jossa tarkasteltiin koulun ja eriytymisen ja eriarvoisuuden teemoja. Siinä keskityttiin erityisesti kaupunkien segregaation eli eri alueiden sosioekonomisen eriytymisen ilmenemiseen yläkouluissa. Tutkimustuloksista kaksi asiaa, mitä tässä nostaisin. Ensinnäkin se, että erilaisuutta koulumaailmassa ei ymmärretä. Ja sen ymmärtämiseen tarvitaan paitsi tukea, myös koulutusta.

Eli tutkimuksessa tehtiin haastattelu yläkouluikäisille nuorille koko yläkoulussa. Ja meillä on tosiaan 52 prosenttia muista kulttuureista tulevia oppilaita. Meillä puhutaan tässä koulussa 47:ää eri kieltä. Ja sitten näissä tutkimustuloksissa. Mä kiinnitin huomiota, että meilläkin on täällä painotettu opetus. Ja tässä tutkimuksessa nimenomaan nostettiin tämä painotettu opetus yhdeksi eriarvoistavaksi tekijäksi. Eli vaikka periaatteessa sanotaan, että kaikilla on mahdollisuus hakeutua painotettuun opetukseen, niin se kuitenkin käytännössä menee niin, että siellä on taas ne valkoiset keskiluokkaiset henkilöt enemmistönä. Ja mistä tämä sitten johtuu? Se johtuu monesta asiasta. Se johtuu ensinnäkin siitä, että maahanmuuttajataustasilla oppilailla ei monesti ole edes tietoa, miten hakeudutaan tällaiseen painotettuun opetukseen. Heillä ei valmiiksi ehkä ole niitä harrastusverkostoja täällä Suomessa, että tulisi mieleen, että voisi vaikka tällaisen musiikkipainotuksen ottaa.

Ja tässä tutkimuksessa todettiin, että nimenomaan aikuisten tavat kohdata näitä erilaisia luokkia ja puhua niistä, oli yks tekijä, mikä vahvisti segregaatiota eli eriytymistä myös koulussa. Ja kyllähän tässä tulee ilmi se, että nuorten jakautuminen, mikä näkyy tietenkin siellä kaveriporukoissa ja sosioekonomisen taustan jakautumisessa, niin se myös heijastuu tänne kouluun. Ja kaikki heikoimmassa asemassa olevat nuoret hakeutuvat yhteen ja kokevat sitten helpommin ulkopuolisuutta. Mutta se, mikä tässä tutkimuksen päätelmä oli, että paikallinen koulutuseetos syntyy jokaisen koulun ja alueen yhteispelinä. Eli me tarvitsemme kouluille riittävästi taloudellista tukea eli resursseja, mitä meillä ei tällä hetkellä todellakaan ole. Tarvittaisi kohdennettua resurssia ja tukea ja tarvittaisi harrastusmahdollisuuksia kaikille. Mä ainakin itse peräänkuuluttaisin erilaisten sidosryhmien ja järjestöjen yhteistoimintaa koulun kanssa. Ja ihan nostaisin tästä tutkimuksesta yhden konkreettisen ehdotuksen, että mitä kouluissa voidaan tehdä, niin tämän lauseen: ”kouluarjessa tarvitaan herkkyyttä eriytyneiden taustojen merkityksen tunnistamiseen”.

Sandra Hagman: Eli Tuula, tuosta tutkimuksesta nousee esille, että yhdessä koulussa voi todellakin syntyä erilaisia kuplia ja todellisuuksia, vaikka lapsia pyrittäisi laittamaan eri taustoista yhteen kouluun, jos tähän asiaan ei kiinnitetä huomiota siellä koulun arjessa ja käytänteissä. Sä tosiaan Abla työskentelet kulttuuriohjaajana peruskouluissa, joissa on tätä kulttuurien ja kielten kirjoa ja taustojen kirjoa. Mitä sä ajattelet siitä arjesta? Mitä siellä tulisi ottaa huomioon tämän kaiken moninaisuuden keskellä? Miltä se näyttää kulttuuriohjaajan näkökulmasta?

Abla El Ouahabi: Mä ajattelen kulttuuriohjaajana yleisesti, että kielten ja kulttuurien moninaisuus suomalaisessa koulussa pitäisi nähdä mahdollisuutena, rikkautena asiana, eikä uhkana. Luin eilen Mirja-Tytti Talibin artikkelin, Opettajana monikulttuurisessa koulussa. Hän mainitsi siellä artikkelissaan, että kun on vieras kulttuuri, joka poikkeaa länsimaalaisesta kulttuurista, se vaikuttaa opettajan asenteisiin, ajatteluun ja myös oppilaitten epätasa-arvoiseen kohteluun. Tätä asiaa olen itse kyllä huomannut kentällä kouluissa, niin monissa erilaisissa tilanteissa. Kertoisin vaikka muutama esimerkki tähän. Ensimmäinen esimerkki mikä minulla tulee mieleen, että on oppilaitten paastoaminen ramadanin aikana. Moni opettaja puuttuu suoraan oppilaitten paastoamiseen ja jopa pakottaa niitä oppilaita syömään. Ei sentään haarukkaa laitetaan suuhun, vaan että nyt menet kyllä ruokalaan ja otat kyllä sen annoksen mitä otat ja syöt sen. Kulttuuriohjaajana, olen keskustellut ramadanista sekä opettajien että oppilaitten ja niitten huoltajiensa kanssa, ja olen kuunnellut molempien näkökulmia ja mielipiteitä. Opettajahan yleensä siellä koulussa perustelee toimintaansa sillä, että kun oppilas on nälkäinen, hän on hyvin levoton, eikä pysty keskittymään. Toisaalta sitten oppilaan näkökulma on vähän erilainen. Hän pitää opettajan toimintaa vääränä kohteluna, epätasa-arvoisena kohteluna. Ja hänen mielestään hänen uskontoonsa ja niiden harjoittamiseen liittyvät asiat kuuluvat yksilön itsemääräämisoikeuteen. Uskonnonvapauslaki takaa yksilöille tämän oikeuden Suomessa. Sitten luin eilen sellaisen artikkelin, Yle-areena on haastatellut islamin tutkija Jaakko Hämeen-Anttila 2019. Ja Hämeen-Anttila pitää outona asiana, jos oppilaat eivät saisi harjoittaa uskontoaan koulussa. Hän pitää kouluruoan syöminen suosituksen, eikä pakollisena asiana. Hän sanoi siinä artikkelissa näin, että ”kyllä minusta edelleen tuntu ongelmalliselta, että koulu noinkin suoraan puuttuu asiaan, jos se on vain suositus, ei pakko”. Hän varmaan tarkoittaa sitä ruokailua. ”Niin silloin tietysti ratkaisu jätetään lasten vanhemmille ja lapsille.” Ja mä kannan kyllä tätä Hämeen-Anttilan ajattelutapaa, koska kulttuuriohjaajana näkisin, että yhteistyö on hyvin tärkeä koulun ja kodin välillä. Eli näissä tilanteista, jolloin nousee näitä kulttuurisia eroavaisuuksia, silloin meidän pitää istua alas ja keskustella asioista ja kuunnella molempia osapuolia ja etsiä yhdessä niitä ratkaisuja. Tärkeintä tässä ja varmaan kaikilla on tavoitteena, että oppilas voi hyvin. Toinen esimerkki, mitä minulla tulee mieleen, on peseytyminen ennen uintituntia. Liikunnanopettaja aika usein vaatii kaikilta oppilailta alasti riisumista suihkutiloissa ennen altaaseen menemistä. Muuten tulee viesti huoltajille koulusääntöjen rikkomisesta. Asia on ihan ymmärrettävä hygienian näkökulmasta, mutta tietääkö opettaja, että monissa kulttuureissa nudismi on tabu. Ja tästä syystä sitten osa oppilaista voi kokea riisumisen muitten läsnä ollessa todella kiusalliseksi asiaksi. Myöskin suomalainen lapsi kokea alastomuuden kiusalliseksi asiaksi. Tämä johtaa siihen, että osa oppilaista alkaa välttämään osallistumista uintitunnille ja joutuu olemaan pois koulupäivästä. Silloin ollaan sitten sellaisessa vaarassa, että oppilas alkaa syrjäytyä.

Sandra Hagman: Nämä on varmaan sellaisia asioita, mitkä koulumaailmassa on esillä useinkin. Ja silti ne kuitenkin tuntuu sellaisilta, että niistä on ehkä hyvin vaikea puhua. Ja ajattelen, että tämä sun näkökulma on tosi tärkeä. Se dialogisuus, että olisi sellaista aitoa keskustelua lapsen, perheen ja koulun toimijoiden välillä, jotta löytyisi sellainen oikeasti sen lapsen etua palveleva näkökulma. Tuosta lapsen edusta puheen ollen, niin monestihan me puhutaan myös kulttuuristamisesta, eli siitä miten me ei tunnisteta lapsen oikeuksia yhtä voimakkaasti tai yhtä tarkasti, silloin kun kysymys on muualta tulleista lapsista.

Tuula Raumala: Tuohon vielä, mitä Abla sanoit, niin omassakin työssäni olen ihan tällaiseen törmännyt, että tehdään ennemmin se lastensuojeluilmoitus siitä, että oppilas nyt vaikka osallistuu siihen paastoon, kun että keskusteltaisi huoltajien tai sitten vaikka sen koraanikoulun opettajan kanssa, että mitäs mieltä te olette ja tarvitseeko alakouluikäisen paastota ja miksi se paastoaa ja miten tähän voisi suhtautua. Kyllä opettajallakin pitäisi löytyä sellaista ammattiosaamista kohdata tällaisia tilanteita. Ja kouluttautua, jos ei itse ole ymmärrystä näistä kulttuureista ja uskonnoista.

Sandra Hagman: Kuulostaa siis siltä, että koulussa tehdään jo paljon hyvää, että nämä tällaiset tietyt käytänteet on rakennettu ja toimintatavat on rakennettu. Ja sehän sitten tuo turvaa myös yksittäisille opettajille, että he tietävät toimivansa jonkin mallin mukaisesti. Esimerkiksi tuo, että keskustelu vanhempien kanssa kuuluukin automaattisiin toimintatapoihin näissä tilanteissa, että haetaan sitä lapsen parasta yhdessä. Mutta te olette myös paljon puhuneet siitä, että arjessa näkyy eriarvoistumista siellä koulussa, ihan tällaisella kohtelutasolla, niin mitä se käytännössä siis tarkoittaa, että lapsia kohdellaan eri tavalla koulun arjessa? Onko sulla Abla tästä jotain ajatuksia?

Abla El Ouahabi: No kyllä on ollut niitä tilanteita, jolloin se eriarvoisuus noussut hyvin esille ja voimakkaastikin esille. On ollut esimerkiksi näitä kiusaamistilanteita, että maahanmuuttajataustaiset oppilaat ja heidän huoltajansakin kokevat myös sen, että jos kiusaaja on maahanmuuttajaoppilas, niin kyllä lähdetään sitten nollatoleranssilla ja otetaan heti huoltajiin yhteyttä. Mutta sitten jos on toisinpäin, jos kiusaaja on kantasuomalainen, sitten ajatellaan, että ”mutta kun sinulla on ollut se oma osuus siihen”, ”mutta kun sinä alotit”. Sitten sellainen huomio, mitä olen huomannut ja mitä olen hirveästi kuullut, että oppilaita ei siellä koulussa hirveästi pidetä oman koulun oppilaina, vaan heitä pidetään sen vähemmistöuskontojen opettajan oppilaina. Eli jos jotain tapahtuu, sitten sanotaan vaikka vähemmistöuskontojen opettajalle, että ”sun oppilas teki tätä ja sitä”, vaikka se oppilas kyllä opiskelee ja oppii siellä samassa koulussa, ja hänet pitää pitää sen koulun oppilaana.

Sandra Hagman: No mitäs Chia ja Virpi, jos te mietitte tätä koulun arkea kotoutumisen ja kotoutujan näkökulmasta, niin miten teidän mielestä koulun tulisi paremmin huomioida oppilaiden taustojen moninaisuus?

Virpi Ojanen: No mulla tulee mieleen tuosta, mitä Tuula ja Abla varsinkin on edellä puhuneet, niin se vanhempien aika haastava rooli tai paikka tässä suomalaisessa yhteiskunnassa ja suhteessa niihin omiin lapsiin ja nuoriin, jotka opiskelee siellä kouluissa. Kaiken kaikkiaan, mä toivon hirveästi toisaalta aikaa ja toisaalta rohkeutta pysähtyä asioiden äärelle. Jos katsoo vaikka koulussa opiskelevan maahanmuuttaneen nuoren tai lapsen tilannetta ja olisi mahdollisuus pysähtyä siihen, niin huomaisi että se eriarvoisuus aukeaa kauhean moneen suuntaan niissä tilanteissa. Aika iso asia on just toi vanhempien merkitys, joka mainittiinkin edellisessä puheenvuorossa. Rauhassa sen miettiminen, että mitä kaikkea merkitsee, että siellä kotona ei välttämättä ole sitä perheen tukea, eikä sitä vanhempien tukea, koska niillä vanhemmillakaan ei ole mitään kokemusta suomalaisesta yhteiskunnasta, suomalaisesta koulujärjestelmästä puhumattakaan.

Chia Abdullahpour: Mun mielestä se on tosi tärkeää, että myös opettaja tutustuu oppilaan perheen vanhempiin ja keskustelee heidän kanssaan. Ja myös mun mielestä on tärkeätä, että itsekin myös tutustuu heidän kulttuuriin, koska se auttaa tosi paljon myös opettajan näkökulmasta, että miten voisi kohdella hänen oppilaita.

Virpi Ojanen: Mä voisin vielä jotenkni palata niihin putkiin ja kahtiajakoon suomalaiset ja muut. Tuuli Kurki on tutkinut tätä asiaa koulussa ja yläkoululaisiin tyttöihin liittyen. Siinä lähtökohtana on ollut ehkä se, että kuinka helposti on tosi voimakas kahtiajako siihen, että on suomalaisia ja sitten on niitä muita, maahanmuuttaneita. Ja siellä koulun sisällä esimerkiksi se, että on ne, jotka menee lukioon ja ne, jotka menee ammattikouluun ja ihan jopa siinä kaikessa kielenkäytössä ja tiedotuksessa ja tällaisissa asioissa tulee esiin eroja. Tämä Tuuli Kurki on halunnut problematisoida sitä jyrkkää kahtiajakoa näiden ryhmien välillä ja on tarkastellut erityisesti yläasteelta eteenpäin siirtyvien maahanmuuttaneiden tyttöjen osalta sitä, et minkälaisia reittejä heille tarjoutuu ja minkälaisia reittejä he haluisivat valita. Sukupuoli ja tausta vaikuttaa paljon näissä. Sieltä tulee esiin aika klassiseksi muodostuneita ajatuskulkuja siitä, että esimerkiksi maahanmuuttaneille tarjotaan tiettyjä ammattialoja tai tietyn tasoisia opintoja.

Oli mielenkiintoista, kun Kurki viittaa muihinkin tutkimuksiin ja mistä hän kirjottaa artikkelissaan, että minkälaiset taustat meidän nykyisillä opetussuunnitelmilla näyttää olevan. Jos ajattelee sitä, mihin Sandra pariinkin otteeseen viittasit siitä yhdenvertasuutta lisäävästä koulutuksesta, niin kuin peruskouluidealla, niin että sieltä opetussuunnitelmasta löytyykin tällä hetkellä enemmän se ideologinen tausta oikeistoliberalismista, eli vähän tällaisesta ”selfmade man” -ajattelusta, että jokaisen on loppuviimeksi selviydyttävä itse. Ja samaan aikaan se tarkottaa mun mielestä sitä, että väheksytään sitä, mikä merkitys niillä rakenteilla ja niillä virallisilla asioilla, ja perustelluilla toimintatavoilla on sen lapsen ja nuoren kehityksessä ja eteenpäin pääsemisessä. Se oli mulle vähän uusi ajatus nyt tässä yhteydessä, että siellä näkyy näin vahvasti tällainen, et jokaisen on luotettava vaan omiin voimiin. Ja se on aika pelottavaa, jos ajatellaan, että kuinka erilaisia oppijoita ja maailmankatselijoita on, siis ei pelkästään maahanmuuttaneissa, vaan ihan meissä kaikissa.

Sandra Hagman: Niin miten olisi mahdollista muuttaa tätä sellaiseksi oikeasti yhdenvertaisemmaksi ja oikeasti reflektiivisemmäksi tätä koulumaailmaa? Mitä me voitas tehdä?

Chia Abdullahpour: Tietoa asioista, varsinkin kun puhutaan tästä koulumaailmasta ja rasismista. Tieto on tosi tärkeässä roolissa, että voi puuttua rasismiin, että voi ehkäistä sitä. Maahanmuuttajan kannalta tuo suomen kieli, se on tärkeässä roolissa, että jos heillä on riittävä suomen kieli taito, he voivat osallistua enemmän tällaisissa asioissa ja myös yhteiskunnallisesti osallistua. Sitten heillä on enemmän tietoa ja oikeaa tietoa näistä asioista. Sekä koululle että opettajalle se on hyödyksi ja myös maahanmuuttaneille on hyödyksi, kun heillä on tietoa näistä asioista. Ja ihan oikea-aikaisesti, jos tulee jotain ongelmaa jostain, eli heidän lapsi kokee jotain ongelmaa tai rasismia, (jos vanhemmilla on suomen kielen taitoa) he voivat puuttua ihan heti ja keskustella heidän lapsen opettajan kanssa. Ja ei näin, että vanhemmilla ei ole tietoa rasismista. Sitten he eivät ymmärrä. Ja joskus se aiheuttaa näinkin, että joku käytös ei ole rasismia, mutta vanhemmat, kun heillä ei ole oikeaa tietoa, he ajattelevat, että se oli rasismia, mutta oikeasti se ei ollut. Ja joku käytös on rasismia, mutta kun he eivät tiedä sitä, he eivät ajattele, että siinä on ollut kyse rasismista.

Sandra Hagman: Hyvä tällainen yksilöllinen näkökulma. Me puhutaan usein vähemmistöstressistä, mitä vähemmistöön kuuluvat ihmiset kokevat. Ja sitten pahimmillaan sellaisesta sisäistetystä itseinhosta ja muusta. Ja se nuoren elämässä voi just tuonlaisessa kohtaa mennä siihen, että jos hän ei hahmota niitä vaikka rakenteellisia syitä tai sitten ihan rasismin olemassaoloa, niin hän voikin alkaa vaan syyttää itseänsä siitä, että minä olen varmasti huono, enkä kelpaa. Mitäs muuta? Mitä Virpi?

Virpi Ojanen: Mä nykyään aina toistan sitä, että nyt voitas jo lopettaa meidän suomalaisten kesken keskustelu siitä, et onko meidän yhteiskunnassa tai koulussa rasismia vai ei. Vaan tunnustaa tosiasiat ja sitten oikeasti miettiä yhdessä sitä, että mitä voisimme tehdä. Esimerkiksi tällainen itähelsinkiläisessä koulussa työskentelevä opettaja Elina Tuomi, joka kirjottaa siitä näkökulmasta blogeja, on puhkunut sitä turhautumista, että näitä tosiasioita ei haluta tunnustaa. Ja sitten toisaalta ei tarjota riittävästi kouluresursseja niiden asioiden edistämiseen. Meidän 2015 voimaan tulleessa yhdenvertaisuuslaissa on sisäänrakennettuna tällainen antirasistinen lähtökohta, eli se, että meidän jokaisen olisi toimittava kaikenlaisen syrjinnän karsimiseksi. Ja että sen pitäisi olla yhtä itsestäänselvää, kuin jotkut paloharjoitukset koulussa tai työpaikalla.

Sandra Hagman: Joo ja tällaiseen maailmaan ei ihan yhdessä yössä kasveta, vaan kuten puhuttiin, se vaatii sitä yksilöllistä prosessia, mutta myös niiden instituutioitten tarkkaa itsereflektiota ja historian painolastien tunnistamista ja muuta. Se ei ole tosiaan ihan sellainen läpihuutojuttu. Helsingin kaupunkihan on aloittanun opettajakunnalle antirasistiset koulutukset. Ajatuksena juuri se, että ihmiset voisivat, kouluammattilaiset voisivat oppi paremmin tunnistamaan syrjintää kouluissa ja toisaalta niitä omia asenteitansa. Sen takiahan tämä on vähä vaikeammpaa, kun ensiapukurssi, koska tää vaatii mukaanheittäytymistä. Mitä te, ketkä olette olleet näissä prosesseissa mukana, niin mitä te ajattelette, että mitä se antirasistinen kouluttautuminen vaatii mukaanlähtijältä? Vaikka opettajalta, joka saa tällaisen kutsun koulutukseen?

Tuula Raumala: Mä oon itse sitä mieltä, että antirasismissa on kyse niin isoista asioista ja se voi herättää sitten ihmisissä erilaisia ajatuksia. Jokuhan voi, kun ei ymmärrä sitä käsitettä, kokea, että en mä tarvitse tällaista koulutusta tai muuta, niin muutos pitäisi lähteä ylemmistä rakenteista. Tämä, mitä Helsingissä nyt tehdään, niin se on se ensimmäinen askel. Ja mä olisin itse sitä mieltä, että jotta me saadaan tällainen koko koulujärjestelmää koskeva antirasistinen toimintamalli, niin siihen tarvitaan esimerkiksi pilottikouluja. Me tarvitaan rehtoreita, jotka on valmiita toteuttamaan omassa koulussaan antirasistista järjestelmää. Ja se etenee sillä tavalla, että kun rekrytoidaan uusia opettajia, niin heidän täytyy sitoutua tähän antirasistiseen koulumalliin ja heidän täytyy sitoutua niihin koulutuksiin. Ja koskee tietenkin myös sitten niitä vanhoja opettajia, jotka ovat jo siellä koulussa, niin heille tehdään selväksi, että tämä koulu on nyt tällainen koulu, jossa sitoudutaan antirasistiseen opettamiseen. Ja se sisältää se koulutus myös paitsi opettajat, niin sen koulun henkilökunnan. Eli se on tärkeää, että kaikki, jotka ovat siinä kasvatustyössä mukana, ruokalan henkilökunta, vahtimestari, kuraattori, psykologi, kaikki ovat tietosia tästä, mitä se tarkoittaa. Ja se, että se ei jäisi vaan pelkkään koulutukseen, niin sitä myöskin koko ajan seurataan, miten tämä malli koulun arjessa toimii. Me tarvitaan siihen henkilö ja henkilöitä, esimerkiksi opettajakunnasta valitaan tällaiset valtuutetut, jotka seuraavat, miten tässä antirasistisessa mallissa ollaan koulun arjessa onnistuttu. Ja kun meillä on esimerkiksi oppilaskunta koulussa, niin valitaan oppilasedustajat, jotka kokoontuvat viikoittain ja käyvät läpi näitä asioita, mitä koulussa on tullut esille ja ne tuodaan sitten opettajien tietoon. Meillähän on nytkin koulumaailmassa tiimit, jotka kuuluvat tähän meidän opetustyöhön. Eli tiimit, joissa sitten on tietyt vastuuopettajat, jotka raportoivat eteenpäin näistä asioista. On kestävän kehityksen tiimiä, on kulttuuriryhmää ja muuta. Ja ne kulttuuriryhmätkin on yleensä sellaisia, että keskitytään koulun ulkopuolisiin vierailijoihin. Mun mielestä puuttuu kokonaan tällainen tiimi, jossa keskityttäisi näihin antirasistisiin asioihin. Ja nyt jos se lyödään ihan koko koulun toimintamalliksi, silloin kukaan ei voi tavallaan valita sitä, että haluanko olla antirasistinen vai enkö halua. Ja koska myöskin suhtaudun pienellä pessimismillä siihen, että muutos nyt tosiaankin tapahtuisi nopeasti, niin siksi mun mielestä tämmöinen pilottikoulusysteemi vois olla ihan hyvä, että sitten pystytään osoittamaan, että tällaisesta mallista on ollut hyötyä, niin sitä voitas sitten laajemmin valtakunnallisella tasolla toteuttaa.

Virpi Ojanen: Ja tätä tämmöistä itsereflektointia mä erityisesti odotan aikuisilta ja meiltä, joilla on helpommin käsillä jonkinlainen valta vaikuttaa asioihin, siihen, mitä ja miten tehdään. Ja sitten myöskin uskallusta kyseenalaistaa niitä itsestäänselvyyksinä pidettyjä asioita. Niitä totuttuja tapoja ja rakenteita. Ja sitten samaan aikaan rohkeutta ja herkkyyttä kuunnella niitä, joiden ääni voi olla ihan hiljainen tai se voi olla myös aivan erilainen.

Abla El Ouahabi: Mä voisin lisätä yleisesti, että monikulttuurisessa koulussa kyllä tarvitaan hyvin ammattilaisia, opettajia ja kouluhenkilökuntaa. Ja kuten aikaisemmin olen maininnut, että ei pelkästään sellaista henkilökuntaa, jolla on pedagogista osaamista, vaan sellaista henkilökuntaa, jolla on vahvaa interkulttuurista osaamista ja antirasistista koulutusta. Tähän tarvitaan kyllä aikaa ja resurssia toimia. Esimerkiksi Anna Metteri teoksessa Kulttuurien välinen kompetenssi sosiaalityön käytännössä ja koulutuksessa, on maininnut vahvasti, että kunnioittava kohtaaminen ja kulttuurikompetenssin kehittäminen ei synny itsestään, vaan se on pitkä ja jatkuva prosessi. Eli tarvitaan kyllä aikaa ja resurssia. Meidän pitää kouluttaa opettajia ja miksei sitten rekrytoida maahanmuuttajataustaisia monialan ammattilaisia sinne kouluun. Molemmat, sekä Heini Paavola että Mirja Tytti-Talib sanoivat heidän artikkelissaan Osaaminen auttaa jaksamaan, hyvin, että opetushenkilöstön interkulttuurista osaamista voidaan pitää investointina tulevaisuuteen, mikäli sen seurauksena voidaan ehkäistä syrjäytymistä. Ja saada aktiivisia, koulutettuja yhteiskunnan jäseniä.

Sandra Hagman: Oikein lämmin kiitos teille tästä keskustelusta. Koulu, tuo suomalaisten ylpeys. Koulu on se paikka, jossa yhteiskunnan moninaistuminen tulee näkyväksi ensimmäisen kerran kaikkine muotoineen. Sillä, miten niinkin perinteinen ja vakiintunut järjestelmä, kuin koulu onnistuu uudistumaan muuttuneessa yhteiskunnassa, on valtavasti vaikutusta siihen, miten koko yhteiskuntamme tulee onnistumaan tulevaisuudessa. Pahimmillaan koulussa toisinnetaan yhteiskunnan valtarakenteita, osoitetaan jo alakoululaiselle hänen paikkansa yhteiskunnan marginaalissa. Hyvin nopeasti lapselle voi syntyä kokemus siitä, ettei tämä yhteiskunta ole minua tai kaltaisiani varten. Mutta parhaimmillaan sen sijaan, peruskoulu voisi palata juurilleen takaamaan yhdenvertaiset mahdollisuudet erilaisista taustoista tuleville lapsille. Parhaimmillaan koulussa rakennetaan yhteyttä, kokemusta siitä, että me kaikki kuulumme tänne, että tämä on meidän yhteinen koti. Kiitos.

[äänite päättyy]

Lähteet

Eid, Mona. (2019).  Kaikkien koulu?  [Podcast-sarja]. Ruskeat tytöt. https://www.ruskeattytot.fi/rtmedia/kaikkienkoulu

Kurki, T. (2022). Kun tutkitaan rasismia suomalaisessa koulutuksessa, kolme teemaa toistuu. Teoksessa H. Pekkonen, & K. Pietarinen, 40 näkökulmaa rauhaan.  Rauhankasvatusinstituutti.

Kurki, T. (2008). Sukupuolittuneita ja rodullistettuja koulutusreittejä: Maahanmuuttajataustaiset tytöt siirtymässä toisen asteen koulutuksiin. Nuorisotutkimus, 26(3), 26–51. 

Luoma, T. (2021). Oppilaiden yksilöllistä kehittymistä tukevat ja estävät käytänteet yhdessä pääkaupunkiseudun yläkoulussa. Kasvatus & Aika, 15(3–4), 245–262. https://doi.org/10.33350/ka.105327 

Oittinen, R., Peltola, M., & Bernelius, V. (2022). ”Mä tunnistan kaltaiseni, kun mä nään sen”– Etnografinen tutkimus kaupunkikoulun oppilaiden arkitodellisuuksien eriytymisestä. Terra 134 (1) 3–16. https://doi.org/10.30677/terra.108013  

Paavola, H., & Talib, M-T. (2014). Becoming a Teacher of Diverse Students. Teaching Education. 

Peltola, Marja (2020). Everyday consequences of selectiveness. Borderwork in the informal sphere of a lower secondary school in the metropolitan area of Helsinki, Finland. British Journal of Sociology of Education, 42(1), 97–112. 

Talib, M-T. (2007). Opettajana monikulttuurisessa koulussa. Teoksessa H. Niemi, & R. Sarras (toim.), Erilaisuuden valot ja varjot: eettinen kasvatus koulussa (s. 37-51). Otava.

Tuomi, E.  (11.4.2018). Suomalainen peruskoulu ei ole tasavertainen ja kukaan ei halua kuulla sitä.  Elina Tuomi blog – Ajatuksia yhteiskunnasta, koulutuksesta ja tasa-arvosta. https://elinatuomiblog.wordpress.com/category/ita-helsinki/ 

Deskilling and International Recruitment of Nurses: Why Do We Need to Understand It?