Monikulttuurinen vanhemmuus – miten kasvattaa ruskeaa tytärtä valkoisena äitinä?

Rasismi ei ole pysyvä tai luonnollinen rakenne, vaan ihmisten tuottamaa ja heidän toiminnallaan ylläpitämää. Se rakentuu arkisissa kohtaamisissa tehdyistä tulkinnoista ja niitä toistavassa puheessa ja toiminnassa. (Seikkula & Hortelona, 2021, s. 206.)

Vanhemmat vaikuttavat toiminnallaan ja puheillaan siihen, millaisen kuvan lapsi rakentaa ympäröivästä maailmasta. Valkoisena äitinä olen miettinyt monesti, osaanko kasvattaa ruskeaa lastani oikein. En halua tiedostamattomalla toiminnallani olla rasistinen, toistaa mikroaggressioita tai ohjata ja kasvattaa lastani tavalla, johon vaikuttaa yhteiskuntamme rakenteellinen rasismi ja kyvyttömyyteni valkoisena hyväksyä ja tiedostaa syrjiviä rakenteita.

Osaanko puhua lapseni kanssa mahdollisista ja valitettavan todennäköisistä rasismikokemuksista? Osaanko ottaa ne tosissani? Osaanko puuttua oikein, jos näen ja koen rasismia lapseni, mustan mieheni tai tuntemattomien kohdalla? Vaikka minulla on ruskea lapsi ja musta puoliso, se ei tarkoita, etten voisi olla rasistinen.

Kahden kulttuurin perheiden lapset kohtaavat syrjintää

Näiden ajatusten kanssa en ole valkoisena äitinä yksin. Kahden kulttuurin perheiden yhdistys Familia ry teki kesällä 2020 kyselyn, joka kartoitti kahden kulttuurin perheiden kokemaa rasismia ja syrjintää Suomessa. Kahden kulttuurin perheillä tarkoitan sellaisia perheitä, joiden vanhemmilla on eri kulttuuritausta.

Kyselyyn vastasi yhteensä 147 henkilöä. Heistä 30 prosenttia koki perheeseen kohdistuvaa rasismia kuukausittain ja 15 prosenttia päivittäin. Kyselyssä nousi esille tarve saada sekä kahden kulttuurin perheille että heidän kanssaan työskenteleville ammattilaisille konkreettista tietoa siitä, miten puuttua rasismiin ja syrjintään, kuinka ylipäätänsä ottaa ne puheeksi ja miten keskustella niistä lasten kanssa. Kysely toi esiin rasismia kokemaan joutuneiden tarpeen käsitellä ja puhua kokemuksistaan vertaisten kanssa. (Familia ry, 2021b, s. 5.)

Kyselyyn vastanneista kahden kulttuurin lapsiperheistä 73 prosenttia kertoi, että heidän lapsensa ovat kokeneet rasismia tai syrjintää. Määrällisesti eniten tällaisia tilanteita lapset olivat kohdanneet julkisissa tiloissa, päiväkodissa tai koulussa. Rasismikokemukset olivat olleet erityisesti sanallista kiusaamista ja ulkopuolelle jättämistä. Eniten mainintoja keräsivät nimittely, ihonvärin tai etnisyyden kommentointi loukkaavasti, haukkuminen, ulkomaalaisten kommentointi negatiiviseen sävyyn lasten kuullen, vähättely, etniset vitsit, kulttuurin tai uskonnon tai elämänkatsomuksen kyseenalaistaminen ja nauraminen ominaisuuksille tai tavoille pilkkatarkoituksessa. Yleistä oli myös suora kiusaaminen koulussa ulkoisten ominaisuuksien perusteella. Ulkopuolelle jättämistä tapahtui sekä kavereiden kanssa että koulussa tai päiväkodissa. (Familia ry, 2021a, s. 26.)

Kuinka vanhempi voi käsitellä rasismia?

Jo yksivuotias lapsi voi ymmärtää etnisen taustansa ja olla tietoinen sen merkityksestä. Sen vuoksi on tärkeää tarkastella omia ajatuksia, ennakkoluuloja ja tapoja toimia. (Familia ry, 2021b, s. 8.) Kolmivuotiaina lapset alkavat tiedostamatta toisintamaan sosiaalisen kanssakäymisen rasistisia rakenteita, jos niitä ei ole käsitelty (Jäske ym., 2022, s. 130).

Kolmivuotiaan ruskean tyttären äitinä nämä tutkimustulokset huolestuttavat minua. Olenko jo kasvattanut lastani väärin? Valkoisena minun on erityisen tärkeää miettiä, miten kasvattajana voin tukea lapseni identiteettiä ja kasvua sekä miten puhun näistä asioista lapselleni.

Jokainen vanhempi haluaa olla lapselleen vain vanhempi. Faye toteaa Ruskeat Tytöt median artikkelissa (Faye, 2019), että perhesuhteet saavat toisenlaisia ulottuvuuksia, kun perheenjäsenet kuuluvat keskenään eri etnisiin ryhmiin. Perhesuhteisiin tulee silloin poliittisia ja yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.

Valkoiselle vanhemmalle, joka ei ole joutunut rasististen asenteiden tai tekojen kohteeksi, rasismin havaitseminen ei ole välttämättä helppoa. Voin arkisilla teoillani ja sanoillani toiseuttaa ja tukea rodullistettuja rakenteita tahtomattani. Siksi on tärkeää, että pystyn valkoisena tarkastelemaan, miten toimintani vaikuttaa ihmisten syrjintään ja POC-ihmisten rodullistamiseen. (Seikkula & Hortelona, 2021, s. 208–209.)

Arkiset muutokset vievät suurempaa muutosta eteenpäin, koska rasismi näkyy nimenomaan erilaisissa normeissa, käsityksissä ja uskomuksissa (Seikkula & Hortelona, 2021, s. 226). Juuri siksi niiden, jotka eivät koe rasismia, on syytä tarkistella ajatuksiaan ja toimintaansa.

Käsittelen valkoisena vanhempana ruskean lapsen kasvattamista Ruskeat Tytöt mediassa (Faye, 2019) julkaistujen viiden neuvon kautta. Ne tuntuivat kattavan parhaiten niitä ajatuksia, joita minulla aiheesta on. Fayen viisi neuvoa ovat seuraavat:

1. Älä ole värisokea…
2. …mutta älä myöskään ylikompensoi
3. ”Mitä me tehdään noille sun hiuksille?”
4. Lapsen tehtävä ei ole käsitellä vanhemman valkoisuutta
5. Älä eksotisoi lasta

Ensimmäinen neuvo: Älä ole värisokea…

Usein kuulee sanottavan, että minä en näe värejä. Sanoja ajattelee, että se jotenkin todistaisi, ettei hän voi olla rasistinen. Väristä pitää puhua, koska rasismissa on kyse rakenteista. Kyse on myös valkoisuudesta. Värisokea ajattelutapa ei huomio sitä, että BIPOC-ihmisiä kohdellaan eriarvoisina kuin valkoisia ihmisiä. (Mahadura & Özbekan, 2019; Faye, 2019.)

Värisokea sulkee silmänsä ja tahtomattaan kieltää yhteiskunnan eriarvoisuuden ja syrjivät rakenteet. Ruskean lapsen valkoisena vanhempana minun on ymmärrettävä etuoikeuteni. Mitä enemmän olen tutustunut antirasismiin, sitä selvemmäksi minulle on käynyt, että minun on käsiteltävä valkoisuuttani ja valkoisia etuoikeuksiani. Minun on uskallettava puhua valkoisuudesta ja lapseni ruskeudesta. Vain niin voin kasvattaa tyttöäni parhaalla mahdollisella tavalla.

Valkoinen etuoikeus on rakenteellista. Se, että minut asetetaan valkoiseen kategoriaan, antaa minulle etuoikeuksia. Valkoisuutta pidetään neutraalina ja normaalina. Valkoisuus mielletään niin sanotusti ihmisyyden kategoriaan (Mahadura & Özbekan, 2019).

Valkoiset vanhemmat uskovat valitettavan usein, että värisokeus on toimiva tapa käsitellä perheen erinäköisyyttä (Faye, 2019). Koska jokainen vanhempi haluaa loppujen lopuksi suojella lastaan epäoikeudenmukaisuudelta, tapa voi näyttäytyä hyvänä, jos ei ole perehtynyt rasismiin ja syrjintään. Siksi jokaisen valkoisen vanhemman olisi hyvä tarkastella omia lähtökohtiaan ja etuoikeuksiaan, oli sitten BIPOC-lapsen vanhempi tai ei.

Monet kahden kulttuurin lapset ovat kasvaessaan kokeneet hämmennystä ruskeudestaan, koska valkoinen vanhempi ei ole käsitellyt valkoisuuttaan. On tärkeää, että valkoinen vanhempi ymmärtää lapsensa ruskeuden. (Jäske ym., 2022, s. 111).

Kyllähän esimerkiksi sellaiset tilastolliset faktat, kuten että ei-valkoisena on vaikeampi saada asuntoa kuin valkoisena (Mahadura & Özbekan 2019), pistävät miettimään, millaisia esteitä lapseni oikein joutuu kohtamaan. Asioita, joita en itse ole joutunut koskaan miettimään. Vanhempana tuntuu väärältä ja epäoikeudenmukaiselta, että oma lapsi kohtaa epäreiluutta vain ihonvärinsä vuoksi.

Lähestyin eräässä tilaisuudessa henkilöä, jonka toivoin tulevan puhumaan lasten kasvatuksesta ja antirasismista. Olen kuvitellut, että valtaosa valkoisista vanhemmista kokee antirasismin velvollisuudekseen, on aiheesta kiinnostunut ja valmis ottamaan selvää.

Keskustelukumppanini kuitenkin sivulauseessa totesi, että valkoisia vanhempia on vaikea saada kiinnostumaan antirasismista kasvatuksessa ja tulemaan tilaisuuksiin, joissa aihetta käsitellään. Jäin jälkeenpäin pohtimaan, että onko asia todella näin.

Jos ei näe väriä, ei voi tuoda esille ongelmia (Mahadura & Özbekan, 2019). Ruskeat lapset ovat toivoneet vanhemmiltaan, että he olisivat kertoneet, että värillä on väliä maailmassa, vaikkei sillä omassa kodissa olisikaan ollut merkitystä. Lisäksi lapsille olisi ollut tärkeää, että valkoiset vanhemmat olisivat etsineet tietoa ruskean lapsen vanhempana olemisesta ja antaneet mahdollisuuden puhua avoimesti siitä, millaista on kasvaa kahden kulttuurin lapsena. (Faye, 2019.)

Minusta tuntuu itsestäänselvyydeltä, että ruskean lapsen on saatava puhua kulttuurien välissä kasvamisesta ja ruskeudestaan. Samoin minun valkoisena vanhempana on otettava selvää, kuinka voin olla hyvä kasvattaja lapselleni.

Ihmiset eivät kuitenkaan taida olla niin valmiita puhumaan näistä asioista kuin olen olettanut. Ehkä kyse on siitä, että oman valkoisuuden ja sen mukanaan tuomien etuoikeuksien tarkastelu herättää paljon ikäviä tunteita.

Lapsen tasapainoista kasvua voi edistää muun muassa kertomalla lapselle hänen omista juuristaan, rotukysymyksistä ja historiasta ikätasoon sopivalla tavalla (Faye, 2019). On todella tärkeää, että molemmat vanhemmat kertovat omasta kulttuuristaan. Lähivanhempi voi kertoa toisen vanhemman kulttuurista, jos toinen vanhempi ei ole läsnä lapsen elämässä. (Jäske ym., 2022, s. 128.)

Koska asumme Suomessa, minua ei epäilytä, ettenkö pystyisi välittämään suomalaista kulttuuria ja kieltä tyttärelleni. Enemmän olen huolissani siitä, miten pystyisin tukemaan puolisoani hänen kulttuurinsa ja äidinkielensä välittämisessä lapsellemme. Koen hyvin tärkeäksi, että lapsemme tuntee yhteyttä myös gambialaisiin juuriinsa. Pelkään, että puolisoni ei pidä yhtä arvokkaana sitä, että lapsemme tuntisi gambialaista kulttuuria Suomessa asuessamme.

Osa maahanmuuttajavanhemmista saattaa pienentää itseään ja kulttuuriaan sopeutuakseen Suomeen. He yrittävät muuntaa kulttuurisia tapojaan, eivätkä halua lapsiensa oppivan niitä, jotta lapset sopisivat paremmin joukkoon (Mahadura & Özbekan, 2019).

Minun on yritettävä parhaani, jotta lapsellamme on mahdollisuuksia tutustua länsiafrikkalaiseen kulttuuriin ja omiin juuriinsa. Tehtäväni ei ole pelkästään tukea miestäni, vaan aktiivisesti etsiä myös itse tilaisuuksia, joissa tämä olisi mahdollista. Tärkeää on, että leluissa ja kirjoissa näkyy lapsemme kaltaisia ihmisiä (Faye, 2019). Olen tuonut tätä esille myös ystäville ja sukulaisille, jos he ovat lahjatoiveita kysyneet.

Lapsen pitää antaa puhua avoimesti rasismiin ja syrjintään liittyvistä kokemuksista ja esittää kysymyksiä (Faye, 2019). Familian tekemässä kyselyssä tarkasteltiin, miten syrjinnän tai rasismin kokemuksia oli käsitelty lasten kanssa. Kokemusten käsittely oli hyvin tilannesidonnaista. Osa oli opettanut, että jokainen saa elää haluamallaan tavalla, osa oli rohkaissut olemaan oma itsensä ja arvostamaan kaikkia sekä kohtelemaan muita ihmisiä hyvin. Tärkeää oli myös lasten rohkaiseminen puhumaan, keskustelemaan ja jakamaan kokemuksiaan erityisesti kotona tai turvallisen aikuisen läsnä ollessa esimerkiksi kysymällä lapsilta, mitä mieltä he olivat tilanteista. Ikäviä tilanteita oli käsitelty myös oppimiskokemuksina. Lapsille haluttiin opettaa ylpeyttä omasta taustasta ja perimästä sekä vahvistaa lapsen kulttuurista identiteettiä. (Familia ry, 2021a, s. 29–30.)

Valkoisena vanhempana on tärkeää tukea ja puolustaa lasta sekä ottaa vakavasti hänen rasismikokemuksensa. Pahimpia asioita lapselle varmaan on, ettei oma vanhempi ota tosissaan lapsen kokemaa. Vanhemman on syytä huomioida, ettei puhu negatiivisesti toisista kulttuureista, etenkään lapsen omasta kulttuurista.

Jos vanhemmat eivät puhu rasismista lastensa kanssa, lapset imevät tiedon muualta esimerkiksi tekemällä tulkintoja vanhempiensa käytöksestä ja puheista tai ottamalla vaikutteita ystäviltään, kirjoista tai muualta ympäröivästä maailmasta. (Familia ry, 2021b, s. 8.)

Toinen neuvo: mutta älä myöskään ylikompensoi

Kuten aiemmassa kappaleessa mainittiin, on tärkeää, että lapsi saa tutustua juuriinsa ja tuntee ylpeyttä taustastaan. Valkoisena vanhempana minulla on tästä myös vastuu.

Kuitenkaan asiassa ei saa mennä liian pitkälle. Pitää pystyä pitämään asiat tasapainossa. Lapselle tulee antaa oikeus määrittää identiteettinsä. Hän saa itse valita, miten muodostaa vanhempiensa kulttuurien pohjalta omaa kulttuuriaan ja identiteettiään.

Valkoisena vanhempana epävarmuus kasvattaa ruskeaa lasta voi mennä yli. Lasta ei tarvitse esimerkiksi viedä jokaiseen POC-tapahtumaan tai näkemään jokaista POC-ihmisistä kertovaa elokuvaa. (Faye, 2019).

Minuun ylikompensointi ei vielä ole iskenyt. Ennemmin koen huolta siitä, ettei lapseni pääse osalliseksi länsiafrikkalaisesta kulttuurista, koska miehelläni ei ole täällä yhteisöä, jossa lapsi voisi tutustua siihen. On kuitenkin hyvä olla tietoinen, että hyväntahtoinen toiminta voi mennä liian pitkälle.

Kolmas neuvo:  ”Mitä me tehdään noille sun hiuksille?”

Ruskean lapsen hiukset voivat aiheuttaa valkoiselle vanhemmalle päänvaivaa. Miten ihmeessä hoitaa hiustyypiltään niin erilaista kiharaa?

Tummat, kiharat hiukset ovat monelle POC-ihmiselle osa identiteettiä. Kihariin hiuksiin on liittynyt paljon negatiivisia stereotypioita kautta historian. Esimerkiksi työelämässä kiharia hiuksia on pidetty sopimattomina. Niitä on pidetty myös likaisina ja vaikeasti hoidettavina. (Faye, 2019).

Myönnän, että olen suhtautunut lapseni hiuksiin vaikeasti hoidettavina. En ole tätä kuitenkaan lapselleni sanonut, vaan lähinnä tuonut sen esille ystävieni kanssa.

En ole ollut perehtynyt toisenlaisen hiustyypin hoitoon. Millaisina hoidettavina joku kokisi omat ohuet haituvani, jos sellaisia ei olisi aiemmin tullut vastaan? Hiusten hoitoa ei pidä ihmetellä ääneen, etenkin kun tiedostan, millaisia negatiivisia mielikuvia kihariin hiuksiin on liittynyt.

En halua toistaa ja uusintaa niitä stereotypioita. Vanhempana tehtäväni on ottaa selvää ja perehtyä. Lapselle ei tarvitse mainita, kuinka vaikeaa hiuksia on hoitaa tai kuinka äiti tai isä ei osaa. Loppujen lopuksi kyse ei ole muusta kuin uuden asian opettelusta. Onneksi on olemassa esimerkiksi Facebook-ryhmiä, työkavereita ja Youtube, joista olen saanut apua.

Olen tyttäreni syntymästä lähtien ajatellut, etten toivoisi hänen suoristavan kiharia hiuksiaan. Ainakaan en toivoisi, että lapseni ryhtyisi siihen sen takia, että hän kokee suoristamisen olevan pakollista normeihin mahtumisen tai uralla etenemisen vuoksi. Se olisi minulle henkilökohtaisesti surullista. Kokisin, etten olisi osannut riittävästi tukea lastani.

Näin voi silti tapahtua. Toivon, että hän pystyisi olemaan iloinen hiuksistaan ja että pystyisin kasvattamaan hänet arvostamaan ja rakastamaan tukkaansa. Tietenkin toivon myös, että yhteiskuntamme valkonormatiivisyys murtuisi, jotta muutkin kuin valkoisuuden piiriin kuuluvat asiat voitaisiin kokea hyväksyttävinä ja normaaleina.

Hiukset ovat paljon suurempi asia kuin ehkä ensimmäiseksi ajattelisi. Vaikka olen jo monta virhettä lapseni hiuksista puhuessani tehnyt, olen onneksi oppinut matkan varrella valtavasti. Jotta virheistään voi oppia, itseään kohtaan on oltava armollinen. En tarkoita tällä sitä, että virheet voisi vain kuitata, mutta oma keskeneräisyys on hyvä ymmärtää ja hyväksyä.

Parhain lausahdus koko valkoisena vanhempana ruskean lapsen kasvattamisesta on Maya Angeloun sitaatti: ”Tee parhaasi siihen asti, kunnes tiedät paremmin. Sitten, kun tiedät paremmin, tee paremmin.” (Marchant Aedo, 2022.)

Neljäs neuvo: Lapsen tehtävä ei ole käsitellä vanhemman valkoisuutta

Vaikka minulla on ruskea lapsi, en ole vapaa rasismista tai ymmärrä automaattisesti rodullistettujen kokemuksia (Faye, 2019). On tärkeää myöntää itselleen, että valkoisuuden käsitteleminen ole helppoa. Siihen liittyy paljon ikäviä tunteita, ja ainakin minulla myös puolustusreaktioita on noussut pintaan.

Näin tapahtui erityisesti silloin, kun aloin tarkastelemaan valkoisuuttani ensimmäisiä kertoja. Ikäviä tunteita, kuten ahdistuneisuutta, on pystyttävä käsittelemään. Samalla on hyväksyttävä, että ne kuuluvat asiaan. (Marchant Aiedo, 2019).

Kuten Faye (2019) toteaa artikkelissaan, lapsi ei ole vastuussa vanhemman tunnetyöstä. Jokaisen valkoisen vanhemman on itse käsiteltävä valkoisuutensa, sen tuomat etuoikeudet ja siihen liittyvät tunteet niin, että lapsi ei joudu osallistumaan prosessiin.

Valkoisena äitinä on normaalia ahdistua siitä, että oma lapsi kokee rasismia. Sitä ei saa kuitenkaan näyttää lapselle. Muuten lapsi saattaa alkaa varomaan tilanteita, joissa vanhempi voisi ahdistua lapsen kokemuksista. Pahimmassa tapauksessa lapsi joutuu tyynnyttelemään vanhempaansa. (Mahadura & Özbekan, 2019.)

Olen miettinyt paljon myös sitä, kuinka pystyn käsittelemään ja kohtamaan sen, että ruskea tyttöni todennäköisesti kokee rasismia ja syrjintää. Millaisia tunteita se tulee minussa herättämään?

Familian kyselyssä kartoitettiin, millaiselta vanhemmista oli tuntunut omiin lapsiin kohdistuva syrjintä tai rasismi. Vanhemmat vastasivat, että se tuntui sydäntä särkevältä, vihana, suruna, kauhealta, katkeruutena, avuttomuutena, raivona, epäoikeudenmukaiselta, raskaalta, ahdistavalta, stressaavalta, harmittavalta, ärtymyksenä, pelkona, loukkaavalta tai opettavaiselta. Lapsiin kohdistuvan syrjinnän koettiin satuttavan niin henkisesti kuin fyysisesti. Tilanteita pidettiin epäoikeudenmukaisina siksi, että lapset eivät olleet tehneet mitään väärää tai valinneet omaa syntyperäänsä. Vastaajat kokivat itsensä avuttomiksi ja voimattomiksi. (Familia ry, 2021a, s. 28.)

Kyselyssä selvisi, että vanhemmat eivät tienneet, kuinka käsitellä lapsen kokemaa rasismia. Vanhemmat olivat epävarmoja, miten tulisi reagoida huomatessaan syrjintää. Kantasuomalaiset vastaajat kertoivat, etteivät he aluksi tunnistaneet rasistisia tilanteita tai osanneet varautua niihin sen takia, että he eivät olleet aikaisemmin kokeneet syrjintää ulkonäkönsä, alkuperänsä tai muun ominaisuutensa vuoksi. (Familia ry, 2021a, s. 29.)

Voin ymmärtää yllä mainitut asiat valkoisena vanhempana. On hyvä päästä puhumaan jollekin, joka on ollut samassa tilanteessa. Lapselle omia tunteita ei pidä missään nimessä vyöryttää, eikä lapsen tehtävänä ole lohduttaa vanhempaa tässä asiassa. On löydettävä keinot, joilla tilanteista selviää.

Viides neuvo: älä eksotisoi lasta

”Lapsellesi tulee ihana maitokahvin värinen iho. Kunpa minullakin olisi sellainen”, sanoi hyvä ystäväni odottaessani lastani. En silloin osannut suhtautua tai toimia tilanteessa, koska kyse oli ystävästäni, joka ei varmasti tarkoittanut mitään pahaa. Aihetta pohtiessani olen huomannut, kuinka monesti jo odotusaikanani kohtasin rasismia.

Miten vaikeaa on puuttua silloin, kun kyse on läheisestä, valkoisesta ystävästä tai perheenjäsenestä, joka ei ole tarkoittanut pahaa ja joka ei eläessään ole joutunut miettimään ihonväriään. Erityisesti lausahdukset ”ihanat, kiharat hiukset” samalla koskettaen lapseni hiuksia ja ”ihanan vaaleanruskea ihonväri” ovat olleet niitä, joilla tytärtäni on eksotisoitu. Ne ovat olleet mikroaggressioita, joilla vahvistetaan valkoisuuden normia (Marchant Aiedo, 2022).

Ihonvärin ja hiuslaadun kommentointi korostaa sitä, että tyttäreni ei kuulu niin sanotusti suomalaisuuden normiin. Suomalainen nähdään yleensä valkoisena, suomenkielisenä henkilönä, jolla on suomalainen sukutausta (Marchant Aiedo, 2022). Rasismi perustuu kuvitelmalle, että olisi olemassa jokin yhtenäinen ja samanlainen suomalaisten joukko (Seikkula & Hortelano, 2021, s. 206).

Suomalaisuus olisi aika määritellä uudelleen, sillä Suomessa asuu yli 150 000 alle 29-vuotiasta nuorta, joiden vanhemmat ovat syntyneet keskenään eri maissa. Kun tähän lasketaan kaikki muut moninaisen taustan omaavat lapset ja nuoret, luku kasvaa. Julkisuudessa pitäisi puhua tästä enemmän, ja tämän moninaisen joukon suomalaisia lapsia ja nuoria tulisi näkyä yhä enemmän kaikilla yhteiskunnan tasoilla.

Haluan, että lapseni on ylpeä itsestään sellaisena kuin on. Uskon, että jokainen vanhempi näkee oman lapsensa kauniina. On ihanaa kuulla se myös jonkun toisen sanomana. Missä menee raja, kun sukulaiset, ystävät tai tuntemattomat kommentoivat lapseni piirteitä? Osaanko tunnistaa sellaiset kommentit, jotka ovat eksotisointia? Näihin kysymyksiin en ehkä vieläkään osaa täydellisesti vastata.

Tyttäreni kasvaessa hän voi itse ilmaista, mikä on sopivaa ja mikä ei. Olen valmistautunut ottamaan hänen kokemuksensa eksotisoinnista, mikroaggressiosta tai mistä tahansa rasismin kokemuksesta totena. Minun ei kuulu kyseenalaistaa lapseni kokemuksia. Valkoisena en voi tietää, miltä rasismi rodullistetusta tuntuu. Se on hyvä neuvo vanhemmalle. (Faye, 2019.)

Pahinta, mitä valkoisena vanhempana voin tehdä, on olla puuttumatta ja uskomatta lapsen kokemuksia.

Turvallinen kasvuympäristö jokaiselle lapselle

Onneksi on monia keinoja, joiden avulla voin valkoisena vanhempana toimia antirasistisesti ja taata ruskealle lapselleni mahdollisimman turvallisen kasvuympäristön. Keskeistä on, että opin näkemään itseni osana valkoisuutta. Otan vastuuta ja teen tunnetyöni sekä tunnistan tunteeni. Varaudun, että se ei tule olemaan helppoa. Annan arvoa itsereflektioille ja ymmärrän, ettei ole olemassa täydellistä antirasistista toimijaa. (Marchant Aiedo, 2022.)

Mielestäni olen onnistunut yllä mainituissa asioissa tällä hetkellä. Jotta pystyn kasvattamaan lastani ja kohtaamaan nämä asiat, se vaatii minulta jatkuvaa tietoisuutta ja tutkistelua. Antirasismi on jatkuvaa työtä itsensä kanssa (Marchant Aiedo, 2022).

Henkilökohtaisen työn lisäksi valkoisen vanhemman on mielestäni oltava valmis tekemään töitä myös yhteiskunnallisella tasolla, ilman toksista valkoisuutta, antamalla toisille tilaa ja näkyvyyttä (Marchant Aiedo, 2022).Lopuksi on vielä myönnettävä, että vaikeinta on puuttua rasismiin, joka tulee läheisiltä tai tutuilta. Se ei ole oman käyttäytymisen ja muutoksen varassa. Viime pääsiäinen todisti sen hyvin itselleni. Olin vanhemmillani tyttäreni kanssa, kun heidän valkoinen naapurinsa tokaisi kahvipöydässä, että ”sano tyttärellesi, että meillä Suomessa syödään mämmiä pääsiäisenä”.

Jäin sanattomaksi. Tyttäreni on suomalainen, mutta tuli niin vain rodullistetuksi ihonvärinsä vuoksi joksikin muuksi, ei-suomalaiseksi, kun ei mämmi maistunut pääsiäisherkkuna. Ja minä järkytykseltäni jäin suu auki tämän mikroaggression edessä ja vain hymähdin.

Olen tiedostanut, että seuraavalla kerralla on oltava valmiimpi. Nämä tilanteet tulevat varmasti aina yllättäen, joten perusteenani hiljaa olemiselle ei voi aina olla se, etten osannut tai järkytyin.

MixedFinns -yhteisön vuonna 2022 julkaisema Mixed on hyvä kirja kahden kulttuurin välissä kasvaneiden lasten ja nuorten ajatuksiin ja antirasismiin. Vaikka se on kirjoitettu muille monikulttuurisille suomalaisille, on se erityisen hyvä lukea myös jokaisen kahden kulttuurin lapsen tai nuoren vanhemman.

Kirja kertoo, miten nuoret ovat kokeneet lapsuutensa ja vanhempiensa toiminnan kahden kulttuurin välissä. Se antaa jokaiselle ruskean lapsen vanhemmalle mahdollisuuden olla toistamatta kirjoittajien kokemuksia.

Lähteet

Familia ry. (2021a). Kahden kulttuurin perheiden kokema rasismi ja syrjintä Suomessa [Raportti]. Saatavilla 8.1.2023 https://www.familiary.fi/uploads/7/1/8/2/71825877/rasismi_syrjinta_raportti.pdf

Familia ry. (2021b). Kuinka puhua rasismista ja syrjinnästä? Opas kasvattajille ja ammattilaisille. https://www.familiary.fi/uploads/7/1/8/2/71825877/rasisminvastainen_opas_nettiin.pdf

Faye, N. (18.4.2019). Miten puhua ruskeudesta valkoisena vanhempana? Ruskeat Tytöt Media. https://www.ruskeattytot.fi/miten-puhua-ruskeudesta-valkoisena-vanhempana

Jäske, A., Niemi-Sampan, P., & Waenthongkhnam, J. (2022). Mixed – suomalaista elämää kulttuurien risteymässä. Kosmos.

Mahadura, S., & Özbergan, Y. (toimittajat). (3.10.2019). Dear White People [Audio, podcast]. Sarjassa Mahadura & Özbergan. Yle. https://areena.yle.fi/podcastit/1-50282906

Marchant Aiedo, J. (2022). Rasismi, valkoisuus ja antirasismi [luentomateriaali]. Opintojakso 1

Seikkula, M. K., & Hortelano, P. (2021). Arjen rasismi ja rasisminvastaisuus arjessa. Teoksessa S. Keskinen, M. Seikkula, & F. Mkwesha (toim.), Rasismi, valta ja vastarinta: Rodullistaminen, valkoisuus ja koloniaalisuus Suomessa (s. 203–226). Gaudeamus.

Language acquisition of children in multilingual families – an intersectional approach