Non-formaalilla kielen oppimisella kohti suomalaista työelämää

Diakonia-ammattikorkeakoulussa on jo reilun kymmenen vuoden ajan voinut opiskella sosionomiksi englanninkielisessä koulutusohjelmassa.  Osa koulutusohjelman opiskelijoista on suomea äidinkielenään puhuvia tai sellaisia, jotka ovat oppineet suomen kielen pitkään maassa asuttuaan. Opiskelijoissa on kuitenkin myös heitä, jotka osaavat suomea vain vähän tai eivät lainkaan.

Kieli on kynnys harjoittelupaikan saamisessa

Vaikka teoriaopinnot järjestetään englanniksi, tekevät opiskelijat usein harjoittelunsa täysin suomenkielisessä ympäristössä. Opiskelijoiden vähäinen suomen kielen taito vaikeuttaa heidän mahdollisuuksiaan saada mielekäs harjoittelupaikka.

Kun etsin opiskelijoille harjoittelupaikkoja, saan usein kuulla, että saadakseen harjoittelupaikan ”opiskelijan tulisi puhua suomea sujuvasti”.

Kun etsin opiskelijoille harjoittelupaikkoja, saan usein kuulla, että saadakseen harjoittelupaikan ”opiskelijan tulisi puhua suomea sujuvasti”. Harjoittelupaikkojen ohjaajat perustelevat vaatimustaan usein sillä, että ”asiakkaiden tunnekieli on kuitenkin suomi”. Lopulta pitkällisten vakuutteluiden ja suostutteluiden jälkeen harjoittelupaikat järjestyvät. Harjoitteluiden ohjaus- ja palautekeskusteluissa puhe kääntyy jälleen kieleen ja ohjaajat toteavat, että ”kieli, kieli on se isoin haaste”.

Ohjaajat painottavat kielen merkitystä paitsi arkisissa asiakastilanteissa myös paperitöitä tehdessä, viranomaisten kanssa asioidessa sekä opiskelijoiden ja harjoittelupaikan työntekijöiden välisessä vuorovaikutuksessa: ”Tosi, tosi monet ulkomaalaiset harjoittelijat jää ulkopuolelle, kun on se kieli siinä muurina.”

Ohjaajat kannustavatkin opiskelijoita opiskelemaan suomea paitsi harjoittelun itsensä vuoksi myös tulevan työllistymisen varmistamiseksi ja kiteyttävät: ”Sä et saa töitä, jos sä et osaa kieltä.”

Suomenkielisessä harjoittelupaikassa vieraskielisen opiskelijan oppiminen ja ammatillinen kehittyminen jää harjoittelun aikana helposti hyvin ohueksi. Eräs opiskelija kuvaa suomen kieltä ”rautaportiksi”, joka pahimmillaan paitsi estää oppimisen harjoittelun aikana myös myöhemmän työllistymisen alalle.

Tutkintoihin sisältyvä suomen kielen opetus ei yksin riitä

On selvää, että ilman yhteistä kieltä sosiaalialalla työskentely on vaikeaa. Kielitieteilijöiden mukaan korkeakoulututkinnon suorittaneen henkilön kielitaidon tulisi yltää ainakin tasolle B2. Tämä taso tarkoittaa, että vieraskielisen henkilön pitäisi kyetä säännölliseen vuorovaikutukseen äidinkielenään suomea puhuvan kanssa niin, ettei se vaadi kummaltakaan osapuolelta suurempaa ponnistusta. Tällainen kielitaidon taso tulisi saavuttaa niin puhumisen, kirjoittamisen kuin kuullun ja luetun ymmärtämisenkin osa-alueilla. Kuitenkin sosiaalialan työtehtävissä kielitaitotason vaatimus voi kohota vieläkin korkeammalle erityisesti, jos työ vaatii niin kirjallista kuin suullista vuorovaikutusta viranomaisten kanssa.

On selvää, että ilman yhteistä kieltä sosiaalialalla työskentely on vaikeaa.

Selvää on, ettei edellä kuvattua kielitaitotasoa saavuteta kovin nopeasti eikä kepeästi. Miten sitten vieraskielisten opiskelijoiden suomen kielen osaamista voidaan englanninkielisessä koulutusohjelmassa edistää?

Tutkinnon sisällä tarjotaan yhteensä kahdeksan opintopistettä suomen kielen opintoja. Ne eivät kuitenkaan riitä vaaditun kielitaitotason saavuttamiseen eivätkä anna opiskelijalle riittävästi valmiuksia toimia suomenkielisessä harjoitteluympäristössä. Kieliopintoja ei ole mahdollista myöskään kasvattaa, sillä ne söisivät tilaa ammatillisilta opinnoilta. Samaan aikaan oppilaitoksia patistetaan varmistamaan, että ulkomaalaiset tutkinto-opiskelijat oppivat suomen kieltä opintojensa aikana. Miten siis ratkaista tämä yhtälö?

Kokemusperäinen non-formaali oppiminen avuksi

Olemme Diakin englanninkielisessä sosiaalialan koulutusohjelmassa kehittäneet mallia, jolla formaalia, luokkahuoneessa tapahtuvaa kielenopetusta voidaan täydentää. Suomen kielen opetus alkaa, kuten tähänkin asti, normaalina luokkaopetuksena. Se jatkuu opiskelijan ensimmäisen viiden viikon mittaisen harjoittelun ajan, jolloin opiskelijat altistuvat kielikylpy-tyyppisesti suomen kielelle.

Ohjaustilanteet ja tärkeät työhön liittyvät asiat on edelleen mahdollista hoitaa englanniksi, mutta arjessa tapahtuvan viestinnän on kielen oppimisen kannalta hyvä olla suomenkielistä. Näin opiskelija joutuu tilanteisiin, joissa joutuu aktiivisesti kuuntelemaan ja vastaamaan suomen kielellä.

Eri tutkimusten mukaan aikuisen vieraan kielen oppimisen on hyvä jo mahdollisimman varhain kiinnittyä työelämään.

Eri tutkimusten mukaan aikuisen vieraan kielen oppimisen on hyvä jo mahdollisimman varhain kiinnittyä työelämään. Ajatuksena on, että kieli kehittyy sitä käytettäessä.

Jotta tällainen non-formaali kielen oppimisen malli toimii, vaatii se saumatonta yhteistyötä opettajan ja harjoittelun ohjaajan välillä. Se vaatii harjoittelunohjaajalta motivaatiota, sitoutuneisuutta ja kärsivällisyyttä sekä kykyä ja halua puhua vieraskieliselle opiskelijalle selkosuomea. Non-formaali kielen oppiminen on kokemusperäistä ja tuottaakseen tulosta se ei voi olla satunnaista vaan sen tulee olla strukturoitua, tavoitteellista ja suunnitelmallista.

Kielimentoreista apua suomen kielen oppimiseen

Harjoittelun aikaista kielen oppimista tukevat lisäksi erityiset kielimentorit. Kielimentorit ovat koulutusohjelmassa opiskelevia kolmannen vuoden opiskelijoita, jotka joko puhuvat suomea äidinkielenään tai ovat jo oppineet sujuvaa suomea. Nämä kielimentorit vierailevat opiskelijoiden harjoittelupaikassa vähintään kerran viikossa n. 1–2 tuntia kerrallaan ja käyvät läpi suomen kieleen liittyviä kysymyksiä, sanastoa ja erilaisia ilmaisuja. He myös motivoivat ja tukevat opiskelijoita heidän kielen oppimisessaan.

Opiskelijoiden kielen oppimiseen olisi syytä panostaa entistä enemmän, sillä on sääli, että valmistuessaan muuten osaavat ja taitavat opiskelijat jäävät puutteellisen kielitaidon vuoksi ilman työtä. Pahimmassa tapauksessa he etsivät töitä muualta kuin Suomesta.

Blogiteksti perustuu seuraavaan artikkeliin: Päällysaho, K. (2015). Vieraskielisen sosiaalialan opiskelijan harjoittelumahdollisuuksien parantaminen. Projektiraportti KV-Metro –hankkeessa.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2018121050281