Nuorisotyö on väärä säästökohde

Nuorisotyön lähtökohtana Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa on se, että jokaisella lapsella ja nuorella on oikeus kehittyä, kokea oppimisen iloa ja saada kasvuunsa tukea. Painotus on siinä, että kasvavaa lasta tai nuorta ei pyritä muuttamaan esimerkiksi kirkon haluamaan suuntaan, vaan mahdollistaa ja tukea kasvua luomisessa saatujen lahjojen pohjalta. Työssä pyritään ulkopuolisuuden ehkäisyyn ja tuetaan yhteisöllisyyttä ja yhteyttä. Halu kuulua kirkkoon ei ole siis toiminnan tavoite, vaan sen sivutuote.

Seurakunnat tekevät kasvua tukevaa työtä

Edelliset kirkon kasvatustyön tavoitteet on kirjattu Kirkon nuorisotyön kehittämisasiakirjaan ja kirkon tulevaisuusselontekoon. Ne eivät ole teoreettisia tavoitteita; tuore tutkimustieto on osoittanut, että seurakuntien nuorisotyö vaikuttaa tavoitteiden mukaisesti koko lapsen ja nuoren kasvuun.

Esimerkiksi kansainvälinen rippikoulututkimus, johon allekirjoittanut on osallistunut jo yli kymmenen vuotta, on osoittanut, että seurakuntien rippikoulutyö ja isostoiminta lisäävät muun muassa nuorten auttamisen halua ja empatiaa, monipuolistavat eettistä ajattelua sekä lisäävät myötätuntoa, altruismia, omanarvontuntoa ja vastuunottamisen halua.

Seurakuntatyö tukee myös muuta kansalaistoimintaa, sillä aktiivisuus seurakunnissa lisää halua osallistua myös yhteiskunnalliseen toimintaan. Erityisen vaikuttavaa näyttää olevan leiritoiminta, joka onkin seurakunnan nuorisotyön ydintä.

Seurakuntien nuorisotyö vaikuttaa tavoitteiden mukaisesti koko lapsen ja nuoren kasvuun.

Suomen ev.lut. kirkon seurakunnissa lapsi- ja nuorisotyö on todettu tärkeäksi. Lähes kolmannes kaikista budjettivaroista käytetään kasvatustyöhön – vuositasolla lähes 200 miljoonaa euroa. Satsaus on merkittävä, sillä esimerkiksi kuntien yhteenlaskettu nuorisotyön käyttötalous oli Petri Cederlöfin arvion mukaan vuonna 2011 noin 170 miljoonaa. Kuntien kokonaisbudjetista nuorisotyöhön käytetään kunnasta riippuen vain promillesta prosenttiin.

Kaikki eivät kuitenkaan halua osallistua seurakuntien kokoavaan nuorisotyöhön, sillä se vaatii sitoutumista ja säännöllistä osallistumista, mihin kaikilla nuorilla ei ole halua. Nuorisotyön työmuodoista erityisnuorisotyö kohdentuu erityistä tukea tarvitseviin yksilöihin ja ryhmiin. Se merkitsee varhaista puuttumista siellä missä nuoret viettävät aikaansa, tukea tarvitsevien etsimistä ja tuen antamista kaikille sitä tarvitseville.

Tuoreen YAMK-opinnäytetyön tulosten mukaan erityisnuorisotyössä kohdataan runsaasti maahanmuuttajia, väkivallan tekijöitä, väkivallan uhreja ja henkilöitä, jotka viiltelevät itseään, sekä nuoria asunnottomia, jotka muuten jäisivät kohtaamatta. Mikäli erityisnuorisotyöhön erikoistuneita työntekijöitä ei olisi, etsivä työ ja kaikkein haastavimmissa tilanteissa elävien tukeminen jäisivät tekemättä.

Seurakunnat leikanneet lapsi- ja nuorisotyöstä

Edellä on osoitettu, että seurakuntien nuorisotyö on sekä nuorten että koko yhteiskunnan näkökulmasta hyvin merkittävää. Viimeaikainen kehitys vaikuttaa kuitenkin siltä, että seurakunnat eivät itse ymmärrä nuorisotyön suurta merkitystä.

Alla oleva kuvio osoittaa, että seurakuntien taloustilanteen heiketessä on seurakunnissa toimittu yllättävällä tavalla. Virkoja ja toimia on vähennetty erityisesti kasvatustyöstä, mutta samanaikaisesti pappien määrää on lisätty. Säästämisen ja työn sisällön kannalta kehitys on nurinkurinen, sillä pappien palkkataso on merkittävästi korkeampi kuin lapsi- ja nuorisotyöntekijöiden.

Seurakunnat eivät itse ymmärrä nuorisotyön suurta merkitystä.

Pappien määrän lisääntymistä ei voida perustella myöskään pappien erityisosaamisen tarpeella, koska työn ydinsisältönä olevat kirkolliset toimitukset ovat menettäneet tarkastelujakson aikana dramaattisesti suosiotaan.

Kuvio osoittaa, että lapsi- ja nuorisotyön työntekijämäärä on jokseenkin sama kuin se oli 1990-luvun syvimmän laman aikaan. Pappien määrä on sen sijaan nykyisin noin 400 ja kanttorien noin 150 suurempi kuin lamavuotena 1995. Diakoniassa kehitys on ollut hallitumpaa kuin kasvatus- ja nuorisotyössä, sillä virkojen määrä on nykyisin 150 suurempi kuin vuonna 1995, vaikka vuoden 2004 huippuvuodesta virkojen määrä onkin vähentynyt jonkin verran.

Erityisnuorisotyössä vähennys näyttää olleen vieläkin dramaattisempi: vuonna 2003 seurakunnissa oli 140 erityisnuorisotyön virkaa, vuonna 2009 heitä oli enää 90 ja vuonna 2018 ainoastaan 37. Vaikka muutos on osittain selitettävissä tilastointitavan ja virkanimikkeiden muutoksilla, on muutoksen suunta selvä: kasvatus- ja nuorisotyöstä sekä erityisnuorisotyöstä on vähennetty resursseja ja palkattu lisää pappeja. Kehitys ei ole sattumaa, sillä 1990-luvun laman aikana kehitys oli sama.

Nuorten kannalta huolestuttavaa on se, että myös kunnissa on nuorisotyöhön kohdistuvia säästöpaineita. Nuorisotyöstä on helppo leikata, sillä sitä ei säädellä direktiiveillä tai muilla julkisilla mitoituksilla samalla tavoin kuin esimerkiksi sosiaali- ja terveystointa. Kuitenkin nuorisotyöstä säästäminen tulee kalliiksi sekä inhimillisesti että tulevaisuudessa koko yhteiskunnalle.

On toivottavaa, että seurakuntien päätöksentekijät ovat tehneet leikkaukset ymmärtämättä niiden seurauksia. Tällaiset päätökset ovat korjattavissa, kunhan päättäjät saavat oikeaa tietoa. Pahinta olisi se, jos päätökset on tehty niin, että seuraukset ovat olleet tiedossa.

Säästämisen kohdentuminen on tällöin huolestuttava arvovalinta. Ne ovat myös ristiriidassa tekstin alussa todettujen kirkon nuorisotyön tavoitteiden kanssa. Tavoitteita ei voida saavuttaa, mikäli osaavat työntekijät vähenevät seurakunnista edellä esitetyn kehityslinjan mukaisesti.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2018121050289