Korona viestii muutoksen välttämättömyydestä 

Meitä uhkaavat yhä syvemmin ja peruuttamattomimmin ilmastonmuutos, biodiversiteetin kurjistuminen ja sosiaalisen epätasa-arvon kasvu. Voisimme nimittää niitä myös tulevaisuuskriiseiksi, sillä todentuessaan ne riistävät meiltä tulevaisuuden.   

Elämämme reunaehdot ovat murenemassa, emmekä tiedä, mitä kaikkea siitä seuraa. Jos kuitenkin jatkamme samalla tavalla, kylvämme sotaa, kurjuutta, aavikoitumista ja murramme demokratiaa. Tuhoa on helppoa ennustaa, mutta rohkaiseeko se vaihtamaan suuntaa?

Uudenlaista sosiaalisuutta 

Korona on kriisi, mutta se voi avata myös silmät näkemään muutoksen mahdollisuuden. Moni poliittisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti mahdottomana pidetty asia on muuttunut kriisin myötä mahdolliseksi.  

Moni poliittisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti mahdottomana pidetty asia on muuttunut kriisin myötä mahdolliseksi.  

Istutin viime vappuna kadun varressa kuusiaitaa, kun hämmästyin ihmisten sosiaalisuutta. Tuskin kukaan kulki ohitseni tervehtimättä ja minulle täysin tuntemattomat ihmiset jäivät keskustelemaan, ilman kiirettä. Kuulin uusia tarinoita vanhasta talostani, sen entisistä asukkaista ja vaiheista. 

Hämmästelin myös yhdessä kävelylle lähteneiden lapsiperheiden määrää. Sosiaalisuus oli saanut uusia ulottuvuuksia: vanhemmat ja lapset olivat uudella tavalla keksineet yhteistä tekemistä.  

Omakohtainen esimerkkini muutoksesta on pieni, mutta olin kuulevinani siinä lupauksen tulevasta. Uudenlaisen sosiaalisen kanssakäymisen lisäksi oli havaittavissa myös muita muutoksia. Puutarhakaupat ja rakennusliikkeet rikkoivat myyntiennätyksiä. Kotimaan kesämökit ja maallemuutto alkoivat kiinnostaa myös nuoria aikuisia. Ihmiset löysivät lähiympäristönsä uudella tavalla ja katsoivat sitä uusin silmin. Lentäminen väheni. Talous kärsi, muttei kaatunut.  

Murroskohtia historiasta 

Tällaisia talouteen, tekniikkaan ja luontoon liittyviä murroskohtia on historiassa ainakin kaksi.   

Noin 12 000 vuotta sitten, kun vaeltavat paimentolaiset päättivät pysähtyä ja pysyä paikoillaan, syntyi maatalouskulttuuri. Sen jälkeisen murroksen jälkikaikuja kuuntelemme yhä. Teollistumisen ja sen voittokulun edellytys oli uusien energiamuotojen hyödyntäminen. 

Nyt tuo silloin uusi on muuttunut vanhaksi ja tuhoisaksi. Olemme syystäkin jättämässä sille hyvästejä. 

Luonto selviää, me emme 

Olemme saapuneet murroskohtaan, jossa yhä useampi alkaa ymmärtää uuden löytämisen välttämättömyyden. On alettu ymmärtää, ettei luonnon kanssa neuvotella eikä tehdä kompromisseja, etenkään silloin, kun sen tutut lainalaisuudet alkavat horjua. Luonto ei ole kiinnostunut ihmislajin menestyksestä, meidän kannattaa olla. 

Luonto itse selviää todennäköisemmin omasta kriisistään, ehkä toisen muotoisena, mutta hengissä ja uudistumiskykyisenä. Ihminen sen sijaan voi tuhota itsensä, sosiaalisen hyvinvointinsa ja kulttuurinsa.

Luonto ei ole kiinnostunut ihmislajin menestyksestä, meidän kannattaa olla.

Eniten tällä tiellä kärsivät ne ihmiset, joilla jo nyt menee kaikkein huonommin. Siksi yhä useammat tutkijat ja taloustietäjät ovat vakuuttuneita siitä, että tarvitsemme sosio-ekologisen muutoksen, joka muokkaa talouttamme, tekniikkaamme ja arvojamme. Koko ihmiskunta tarvitsee uuden tavan elää. 

Jos ja kun luonto ehtii omaan murroskohtaansa ja sen perusrakenteet alkavat sortua, on liian myöhäistä. Emme tiedä kuinka lähellä tuota hetkeä olemme, mutta ainakin joka päivä yhä lähempänä. Koronapandemia, mutta aivan erityisesti ilmastonmuutos, on tässä mielessä arvokkaan viestin kantaja. 

Ilmastonmuutos – diakoniaa ihmiskunnalle 

Olen joskus käyttänyt käsitettä luomakunnan diakonia kuvaamaan sitä, miten ihminen voi varjella luonnon monimuotoisuutta, sen säilymistä ja kukoistamista omaa vallankäyttöään ja kulutustaan rajoittamalla. Ihmiskunnan kyky ja halu siihen on kuitenkin osoittautunut kovin hauraaksi. Tietoa on, mutta tahto puuttuu.  

Vaikka metsä voi toimia terapeuttisena ympäristönä ja kävely luonnossa sielun matkana, todellinen luomakunnan diakonia taitaa sittenkin toteutua toiseen suuntaan, luonnosta ihmiseen.

Näin ymmärrettynä luomakunnan diakonia kuulostaa kauniilta, mutta myös turhan pieneltä puuhastelulta: rakennellaan luontopolkuja, soudetaan lampaita saareen perinneniittyjä varjelemaan, ihaillaan niittykukkien kirjoa ja kimalaisten surinaa omalla tontilla.  

Vaikka metsä voi toimia terapeuttisena ympäristönä ja kävely luonnossa sielun matkana, todellinen luomakunnan diakonia taitaa sittenkin toteutua toiseen suuntaan: luonnosta ihmiseen. Koronapandemia ja ilmastonmuutos seurauksineen ovat diakoniaa koko ihmiskunnalle. Ne kertovat meidän rajallisuudestamme kaiken rajattomuutemme keskellä ja ravistelevat meitä hereille.  

Ne muistuttavat meitä siitä, että ihmisen ja luonnon kohtalo on yksi ja sama niin hyvässä kuin pahassakin. Tämän kohtalonyhteyden ymmärtäminen on meidän tulevaisuutemme edellytys.  Siitä seuraavat ratkaisut taas edellyttävät uudenlaista poliittista ja taloudellista kaukonäköisyyttä ja rohkeutta. 

Monien ihmisten ajattelussa ekologinen ja sosiaalinen todellisuus ovat ristiriidassa keskenään. Ilmastonmuutos kertoo, että se on kaikkein vaarallisinta harhaa. Muutos on välttämätön, mutta myös mahdollinen. Kysymys on tahdosta. 

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2020091169330