Sanoilla on väliä vanhusten pitkäaikaishoivassa

Sanat luovat yhteyttä ja etäisyyttä. Ne voivat inspiroida, tuoda iloa ja satuttaa. Kääntää elämän suunnan tai saada itsetunnon säröille. Meillä jokaisella on tästä omakohtaista kokemusta. Tämä kuitenkin unohtuu usein, kun puhumme hoivaa ja tukea tarvitsevista ikäihmisistä.

Ei ole samantekevää minkälaisia sanoja käytämme, kun puhumme hoivasta ja ihmisten tuen tarpeesta. Sanat kertovat, millaisen arvon annamme toiselle ihmiselle, mitä odotamme heiltä ja mikä on heidän suhteensa puhujaan.

Ei ole samantekevää minkälaisia sanoja käytämme, kun puhumme hoivasta ja ihmisten tuen tarpeesta.

Ulkoilutammeko vanhuksia kuin koiria vai menemmekö yhdessä ulos heidän kanssaan? Pesemmekö vanhuksia kuin astioita vai autammeko heitä pesuissa ja intiimihygieniasta huolehtimisessa?

Jääkö tukea tarvitseva vanhus toiminnan kohteeksi, objektiksi, jonka hyvän elämän määrittelee joku toinen? Vai kohtaammeko hänet oman hyvän elämänsä asiantuntijana, joka otetaan mukaan hoivan suunnitteluun ja tasavertaiseen vuoropuheluun?

Puhutaan myös vahvuuksista ja voimavaroista

Kielen muutos ja kulttuurin muutos kulkevat käsi kädessä. Emme voi aidosti toimia toisin, jos käytämme vanhaan toimintatapaan liittyviä sanoja. Myöskään uudet sanat eivät tunnu luontevilta, jos tekeminen ja toisen ihmisen kohtaaminen eivät ole tasapainossa valittujen sanojen kanssa. Ei ole uskottavaa nimittää tehostettua palveluasumisyksikköä siellä asuvan ihmisen kodiksi, jos ympäristö on hyvin kliininen ja ihmisellä ei ole aitoa valinnanvapautta omassa arjessaan.

Kielen muutos ja kulttuurin muutos kulkevat käsi kädessä.

Kyse ei ole vain sanoista, joita käytämme vaan myös siitä, miten niitä käytämme. Puhummeko suoraan tukea tarvitsevalle ihmiselle vai hänen ohitseen? Tai puhummeko konkreettisesti hänen ylitseen omaisille tai omille kollegoillemme?

Sanoilla voi tuoda näkyväksi toisen ihmisen puutteet ja elämäntilanteen haasteet, mutta myös hänen vahvuutensa. Liian usein palaute ja huomio kohdistuu haasteisiin. Jos ihmistä muistutetaan kerta toisensa jälkeen hänen heikkouksistaan, on koko ajan vaikeampaa muistaa omat vahvuutensa ja voimavaransa.

Entä jos itse tarvitsisimme pitkäaikaishoivaa? Haluaisimmeko olla vain asiakas niille ihmisille, jotka kohtaamme päivittäin? Ainakin itse toivoisin, että tuen antaja näkisi minut kokonaisena, ainutlaatuisena ihmisenä. Ihmisenä, jolla on vahvuuksia ja heikkouksia, toiveita ja pelkoja, mieltymyksiä, ärsytyksiä ja monenlaisia luonteenpiirteitä, jotka tekevät minusta juuri minut.

Valitaan tietoisesti toisenlaisia sanoja

Entä jos pysähtyisimme kuuntelemaan, miten puhumme vanhuksille ja vanhuksista? Miltä tuntuisi, jos meille itsellemme puhuttaisiin samalla tavalla? Tulisiko meille kohdattu ja arvostettu olo?

Puhummeko vanhuksille kuin lapsille?

Puhummeko vanhuksille kuin lapsille? Käytämmekö sanoja, jotka korostavat heidän alisteista asemaansa, marginalisoivat tai tekevät heistä taakan toisille ihmisille? Vai valitsemmeko sanat, jotka välittävät viestiä arvostuksesta, yhteisöön kuulumisesta ja tasa-arvoisesta suhteesta tukea antavan ja sitä saavan välillä?

Terveyden- ja sairaanhoidossa törmää toistuvasti siihen, että asiakasta tai potilasta kutsutaan aggressiiviseksi. Noissa tilanteissa on syytä pohtia, milloin ikäihminen on aidosti aggressiivinen ja milloin hän yksinkertaisesti on vain vihainen tai pelokas, ja ehkä hyvästä syystä.

Onko vanhus aidosti sekava vai emmekö vain ymmärrä toisiamme? Kutsummeko ihmistä hankalaksi asiakkaaksi vai onko hän vain ihminen, joka ei halua toimia niin kuin me haluaisimme hänen toimivan? Onko meillä perusteltu syy odottaa tietynlaista toimintaa?

Entä jos käyttäisimme tietoisesti toisenlaisia sanoja? Millainen näkökulma pitkäaikaishoivaan silloin aukeaisi?

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2020102185828