Uskontolukutaito monikulttuurisessa yhteiskunnassa

Suomessa vallitsi vuosisatojen ajan yhtenäiskulttuuri, jossa luterilaisuus merkitsi valtiokirkkoa ja yhtenäistä oppiperustaa koko maassa. Poikkeamia siitä oli vähän.

Luterilaisen yhtenäiskulttuurin mureneminen alkoi jo 1800-luvulla, mutta rippeitä siitä tunnistetaan vieläkin. Ja vaikka kyse ei enää ole yhtenäisyydestä, jälkiä luterilaisesta kristillisestä perinnöstä on paljon, jopa sosiaalipoliittisissa perusratkaisuissamme. Suomalaisuus on paljon luterilaisempaa kuin yleensä tunnistetaan.

Yhtenäiskulttuurissa kaikki olivat kirkon jäseniä. Papit kastoivat kaikkien lapset ja siunasivat hautaan kaikkien vainajat, mutta kaikki myös tunnistivat jakolinjan uskovaisten ja ei-uskovaisten välillä.

Todellisia maailmankatsomuksellisia vaihtoehtoja oli vähän, mutta luterilaisuus jakautui niihin, jotka eivät kuuluneet mihinkään liikkeeseen, sekä eri herätysliikkeiden jäseniin.

Kirkko halusi pysyä yhtenäisenä ja pitää liikkeet sisällään niiden kirkkokritiikistä huolimatta.

Kirkko halusi pysyä yhtenäisenä ja pitää liikkeet sisällään niiden kirkkokritiikistä huolimatta. Herätysliikkeille oli ominaista nostaa uskovaisuuden rimaa ja vastustaa maailmallisuutta erilaisten kieltojen keinoin.

Keskenään liikkeillä oli koko ajan pientä kiistaa. Papin- ja piispanvaaleissa heränneet, evankeliset ja lestadiolaiset äänestivät omia ehdokkaitaan, liikkeet olivat kuin puolueita. Myöhemmin samaa on nähty yhteiskuntapolitiikassakin. Liikkeitä voitiin tunnistaa sanoistakin: toisissa oltiin ”uskossa” ja toisissa ”uskomassa”. Toisissa omille sanotaan ”Jumalan terve”, mutta toisille vain ”terve”.

Toisissa liikkeissä oltiin toimeliaampia, ja elämä kulki ripin ja syntien anteeksiantamuksen voimalla. Toisissa korostettiin oikeaa luterilaista oppia ja iloista armon saarnaa. Kolmansissa ikävöitiin armon sanaa ja pelättiin uskonvarmuutta. Yksien laulukirja on Siionin virret, toisen Siionin laulut ja kolmansien Siionin kannel.

Paikallisissa yhteisöissä tietämys eri liikkeistä ja niiden rajoista oli uskontolukutaitoa. Sellainen ei ole yhdentekevää vieläkään. Suurimpien liikkeiden kannattajamäärät ovat yli satatuhatta henkeä, ja niiden vaikutuspiirissä olevia on paljon enemmän.

Uskontojen moninainen kirjo

Tietokanta Uskonnot Suomessa tuntee nykyisin noin 90 islamilaista, 30 hindulaista ja 30 buddhalaista yhteisöä tai seurakuntaa. Alkuperäisuskontoja, uuspakanuutta ja esoteerisia uskomuksia edustavia on monia. Myös kristillisten yhteisöjen kirjo on huomattavan moninainen.

Yhteiskunnassa tarvittiin uudenlaista uskontolukutaitoa, jota kuitenkin vain harvalla oli.

Kun yhtenäiskulttuuri oli murtunut ja monokulttuurisuus muuttunut monikulttuurisuudeksi, sellainen uskontolukutaito, joka aikaisemmin riitti, osoittautui liian vähäiseksi. Yhteiskunnassa tarvittiin uudenlaista uskontolukutaitoa, jota kuitenkin vain harvalla oli. Uskonnot olivat moninaistuneet ja niiden vaikutus oli moninaisempaa kuin oli tunnistettu.

Kansainvälinen vahvistuva suuntaus oli kuitenkin uskontoneutraalisuuden ihanne. Ranskan laicité-periaate, joka tarkoittaa sekä neutraalisuutta että kirkon ja valtion eroa, on jo vuodelta 1905. Koko 1900-luvun ajan oli yleisesti uskottu sosiologiassa toistettuun ajatukseen, jonka mukaan modernisaatio tukahduttaa uskonnot ja uskonnollisuuden tarpeen. Ihan niin kaikki ei mennyt.

Sekularisaatio nousee

Suomessa sekularismin eli sekularisaatiota (maallistumista) ajavan aatteen voimakkaampi vaikutus koettiin vähän myöhemmin kuin monissa muissa Länsi-Euroopan maissa. Uskontokritiikkiä oli Suomessa ollut kauan, uskonnottomiksi julistautuneitakin, mutta vasta 2000-luvun alussa uskontoneutraaliuden vaatimuksesta tuli kovaäänistä. Siitä ärsyyntyneet puhuivat uskontoallergiasta.

Uskonto nousi polttopisteeseen esimerkiksi kouluissa. Suvivirsikiistaa on käyty melkein joka kevät. Elämänkatsomustieto tuli koulun uskonnonopetuksen vaihtoehdoksi vuonna 1985. Prometheus-leirejä ruvettiin järjestämään vastineeksi rippikoululeireille vuonna 1989.

Maailmankatsomukset polarisoituivat kauemmas toisistaan. Samaan aikaan lisääntyi poliittisen korrektiuden vaatimus: oli varottava sanoja, joista joku ehkä loukkaantuisi.

Uskontolukutaito kielen ja katsomusten välissä

Muutos puhetavoissa toi uskonnon rinnalle katsomuksen. Melkein samoja asioita tarkoittamaan otettiin käyttöön monta ilmausta. Kulttuurin moninaistuessa ja uskonnollisen tiedon heiketessä tarvittiin uskontolukutaitoa. Lähes samaa tarkoittaa katsomuskasvatus, jossa uskonnot käsitellään muiden katsomusten joukossa.

Katsomustietoisen ajattelutavan mukaisesti ajatteleva tuntee ajattelunsa lähtökohdat ja niiden vaikutuksen.

Katsomustietoisen ajattelutavan mukaisesti ajatteleva tuntee ajattelunsa lähtökohdat ja niiden vaikutuksen. Se on oikeastaan lähtökohta uskontodialogiin, jota ei voi käydä, ellei tunne oman uskontonsa perusteita.

Uskontolukutaidon ja uskontodialogin keskeinen ero on, että edellinen on mahdollista neutraalissa tai uskontokriittisessäkin ympäristössä. Uskontodialogi edellyttää oman vakaumuksen ja sen hyvän tuntemuksen. Uskontodialogi on uskontojen edustajien välistä vuoropuhelua.

Uskontojen moninaistuessa alettiin painottaa uskontosensitiivisyyttä, uskonto- ja kulttuurisensitiivisyyttä sekä spirituaalissensitiivisyyttä. Opetushallinnossa kehitettyä käsitettä uskontoihin ja katsomuksiin liittyvästä monilukutaidosta on vaikea erottaa uskontolukutaidosta.

Uskontolukutaito on uskontojen ja uskonnollisuuden tuntemusta. Sitä tarvitaan yleisenä kansalaistaitona.

Moniuskontoisessa yhteiskunnassa uskontolukutaidon merkitys korostuu. Poliittisen korrektiuden ja kielellisen sensitiivisyyden vaatimusten keskellä uskonnoistakin on kyettävä puhumaan uskointoina. Tärkeintä on ymmärtää, että uskontoa ja sen merkitystä ei pidä yli- eikä aliarvioida. Uskonto on uskontoa, ja jokaisella on oikeus omaan uskontoonsa.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe202101222367