Myytti: Romanit eivät halua kouluttautua

Tutkimusten mukaan romanien koulutusaste on pääväestöön verrattuna alhainen. Esimerkiksi vuoden 2018 Roosa-tutkimuksen (THL, 2018) mukaan vain keskimäärin kolmanneksella romaniväestön jäsenistä oli perusasteen jälkeinen tutkinto. Opisto- tai korkeakoulutasoinen tutkinto oli alle kymmenesosalla. Myös jatkokoulutukseen ja lukioon hakevien määrä oli pääväestöön kuuluviin nuoriin verrattuna huomattavasti alhaisempi.

Suomalainen yhteiskunta on tutkintokeskeinen ja koulutustausta heijastuu myös ihmisen arvostukseen. Suomen vajaan 10 000 hengen romanivähemmistön kulttuurista nousee toisenlainen määre ihmisen arvostukselle. Romanikodin kasvatustavoitteissa korostuu lasten kasvattaminen ”kunnon romaneiksi”, joiden elämässä keskeisiksi asioiksi nousevat kulttuuritavat ja sosiaaliseen kanssakäymiseen tarvittavat taidot (SRF, 2021).

Vaikka sekä pääväestön että romaniväestön kulttuureissa arvostetaan kouluttautumista, ei koulutus ole tarjonnut kaikille yhdenvertaisia mahdollisuuksia edetä elämässä.

Romanien lyhyt ja kapea koulutuspolku

Romaneilla on pitkä yhteinen historia pääväestön kanssa. Ensimmäiset romanit saapuivat Ruotsin kuningaskuntaan vuonna 1559, missä vallitsi vahva säätyjako ja valtakuntaa muokattiin yhdeksi kokonaisuudeksi yhtenäisen elämäntavan mukaan. Tuohon muottiin sopimattomat romanit julistettiin lainsuojattomiksi. Heiltä evättiin mahdollisuus osallistua yhteiskunnallisin ja kirkollisiin toimituksiin. Syrjäyttämisen tuloksena romaniväestö jäi yhä vahvemmin yhteiskunnan ulkopuolelle. Vasta vuoden 1995 perustuslakiuudistus vahvisti romanien aseman Suomen kansallisena vähemmistönä. (Rajala ja Blomerus, 2015, s. 8; Rekola 2012, s. 18–26.)

Romanien koulutushistoria on puolestaan verrattain lyhyt. Kiertolaisuuden aikana oli mahdotonta käydä säännöllisesti koulua, ja kiertokouluissa opitut luku- ja kirjoitustaito koettiin riittäviksi. Tuolloin koulutuserot romanien ja pääväestön välillä eivät muutenkaan olleet suuria. Ammattikoulutukselle ei nähty tarvetta, koska perinteiset käsityöammatit ja osaaminen siirtyivät isiltä pojille. (Tervonen, 2012; Markkanen, 2003, s.13; Suonoja & Lindberg, 1999, s. 5.)

Kaupungistumisen ja asuntopolitiikan myötä ensimmäinen sukupolvi romaneja aloitti säännöllisen koulunkäynnin vasta 1960- ja 70-lukujen vaihteessa. Luonnollisesti monellakaan ei ollut valmiuksia ymmärtää koulutuksen merkitystä: oma suku ja oppiminen romanitapoihin näyttelivät tärkeämpää roolia järjestetyn koulutuksen rinnalla. Koululaitokset nähtiin myös historiasta tuttuna assimilaatiopolitiikkana. (Kuparinen & Poppius 2017. Tervonen, 2012.) Pelkona oli, että romaniväestö pyrittäisiin sulauttamaan osaksi pääväestön kulttuuria ilman mahdollisuutta ilmaista omaa kulttuuriperintöään.

Taustalla historiallinen ketju

Romaniväestön opiskeluun nivoutuva tutkimus on nuorta. Ensimmäiset tutkimukset ovat vasta 2000-luvulta. Myös kouluttautumisen periytyminen sukupolvelta toisella voidaan sanoa olevan vasta ensimmäisen sukupolven elämää romanien sukupolvien ketjussa (Rajala & Blomerus, 2015, s. 6; Junkala & Tawah, 2009, s. 4).

Historia on luonut itseään ruokkivan kierteen, joka vaikuttaa yksittäisten romanien, etenkin nuorten, itsetuntoon, tulevaisuuskuvaan ja opiskelumotivaatioon.

Kouluttautumiseen vaikuttavia tekijöitä on neljä: matala ja kapea koulutustausta, vähäinen työkokemus sekä syrjintä ja romanikulttuurin haasteet. Historia on luonut itseään ruokkivan kierteen, joka vaikuttaa yksittäisten romanien, etenkin nuorten, itsetuntoon, tulevaisuuskuvaan ja opiskelumotivaatioon. Lähes jokainen romaninuori kysyy, kannattaako opiskella, jos ei kuitenkaan saa töitä, kun pelkästään työssäoppimispaikan saaminen vääränlaisen sukunimen perusteella on hankalaa. Tätä äärimmäisen lannistavaa kokemusta on vaikea ymmärtää, jos omassa suvussa kouluttautuminen on pitkä perinne eikä oma nimi ei herätä työmarkkinoilla ennakkoluuloja.  (Mäenpää, Perho & Ärling, 2018; Ärling, 2018.)

Uusi tuulia kouluttautumiseen

Suomessa koulutus on periaatteessa tasavertaisesti kaikkien saatavilla, mutta se ei takaa sitä, että koulutus olisi yhdenvertaisesti kaikille saavutettavaa. Erilaisista sosioekonomisista lähtötelineistä ponnistaminen on vielä monelle haastavaa. Ne, jotka lähtevät kouluttautumisen ”kilpajuoksuun” pitkältä takamatkalta tarvitsevat matkalle useimmiten tukitoimia ja positiivista erityishuomiota mutta myös kannustusta pyrkiä eteenpäin.

Romaninuorten keskuudessa korkeakoulutettujen määrä on kuitenkin lähtenyt vuodesta 2015 lähtien selvään kasvuun. Virallista tilastotietoa ei ole, koska Suomessa ei tuoteta tilastoja etnisyyden mukaan. Väite perustuu romanitaustaisten työntekijöiden ja romaniyhteisön sisäiseen tilastolliseen laskentaan.

Romaninuorten keskuudessa korkeakoulutettujen määrä on kuitenkin lähtenyt vuodesta 2015 lähtien selvään kasvuun.

Vaikka puhumme vielä joistakin muutamien kymmenien ryppäistä opiskelijoita, on se kokonaiskuvaan nähden merkittävä edistysaskel, jonka kerrannaisvaikuttavuus on paljon suurempi kuin osaamme ymmärtää. Osaltaan kasvuun on vaikuttanut Diakissa tehty työ romaninuorten kouluttautumisen ja työllisyyden parantamiseksi. Diak on myös panostanut erilaisiin tukitoimiin, kuten romaninuorten tukemiseen mentoroinnin avulla. Hankkeiden ansiosta romaninuorille on voitu tarjota valmennusta pääsykokeisiin sekä tuotu vieläkin paremmin saavutettavaksi konkreettinen tuki opintojen aikana.

Diak on myös julkaissut romaneista useita julkaisuja, opinnäytetöitä, blogeja ja artikkeleja sekä aktivoinut yleistä keskustelua romaneista (esim. Mäenpää, Perho & Ärling, 2018). Etenkin isossa valtakunnallisessa ESR-hankkeessa Tšetanes naal – koulutuspoluilla keskityttiin romanien koulutuksen edistämiseen. Hankkeen tuloksiin voi tutustua tarkemmin sen loppujulkaisussa. Julkaisussa tuodaan lukijaystävällisesti esille 25 erilaista mallinnusta romanityön hyvistä käytännöistä (Mäenpää, Perho & Ärling, 2018).

Kyllä, romanit siis haluavat käydä koulua ja kouluttautuvatkin nykyään kaikilla koulutuksen asteilla. Hitaammin kuin pääväestö, mutta kasvavissa määrin.

Lähteet

Junkala, P. & Tawah, S. (2009). Enemmän samanlaisia kuin erilaisia. Romanilasten ja -nuorten hyvinvointi ja heidän oikeuksiensa toteutuminen Suomessa. Lapsiasianvaltuutetun toimiston julkaisuja 2009:2.  Lapsiasianvaltuutetun toimisto.

Kuparinen, A. & Poppius, O. (2017). Vanhojen tie. Suomi 100 julkaisu.

Markkanen, A. (2003). Luonnollisesti. Etnografinen tutkimus romaninaisten elämänkulusta. Joensuun yliopiston humanistisia tutkimuksia 33. Joensuun yliopisto.

Mäenpää, N., Perho, K. & Ärling, M. (toim.) (2018). Uskalla! It’s possible! Romanien sujuvat koulutus- ja työllisyyspolut. Diakonia-ammattikorkeakoulu.  https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/153380/Diak_puheenvuoro_15_verkko.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Rajala, S. & Blomerus, S. (2015). Katsaus aikuisten romanien koulutustaustoihin. Raportit ja selvitykset 2015:8. Opetushallitus.

Rekola, T. (2012). Romanien varhaisvaiheet Suomessa: 1500-luvulta 1800-luvun puoliväliin. Teoksessa Pulma, P. (toim.) (2012). Suomen romanien historia. Karisto.

SRF – Suomen Romanifoorumi 2021. Romanien yhteiskunnallinen aseman, koulunkäynnin ongelmat. https://www.romanifoorumi.fi/romanit-suomessa/romanien-yhteiskunnallinen-asema/koulunkaynnin-ongelmat/

Suonoja, K. & Lindberg, V. (1999). Romanipolitiikan strategiat. Sosiaali- ja terveysministeriö.

THL (2018). Romanien elinolot, osallisuus ja syrjintä. https://thl.fi/fi/web/maahanmuutto-ja-kulttuurinen-moninaisuus/kieli-ja-kulttuurivahemmistot/romanit/romanien-elinolot-osallisuus-ja-syrjinta 

Tervonen, M. (2012). Romanit ja suuri muutos. Teoksessa Pulma, P. (toim.) (2012). Suomen romanien historia. SKS, 166–197.

Ärling, M. (2018). Romanien työllistyminen- kompastuskivi vai ponnahduslauta? Tuumasta töihin – koulutusmalli ponnahduslautana työllistymiseen. Opinnäytetyö. Sosiaali- ja terveysalan johtaminen ja vaikuttavan palvelutuotannon kehittäminen. YAMK. Diakonia- ammattikorkeakoulu. http://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-201805026065

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe202102245927