Ekoteologian juurilla yli uskontorajojen (osa 3/3): Kristinuskon ja luonnon suhde ekologisen kriisin varjossa

Kristinuskoa ryhdyttiin haastamaan ympäristövastuun näkökulmasta 1960-luvulla entistä voimakkaammin. Samalla ekoteologia nousi vakiintuneeksi akateemiseksi ja käytännölliseksi suuntaukseksi. Tällöin sen keskeisiin kehittäjiin kuului yhdysvaltalainen luterilainen teologi Joseph Sittler (1904–1987).

Sittemmin ekoteologia on usein nivoutunut yhteen myös feministiteologisten sekä alkuperäiskansojen ihmistä ja luontoa koskevien ajattelutapojen kanssa.

Ekoteologia jäsentyy haasteen edessä

Suomen johtaviin ekoteologeihin kuuluva Panu Pihkala kirjoitti väitöskirjansa Sittlerin ekoteologiasta ja englanninkielisen kielialueen varhaisesta ekoteologiasta. Siinä hän toteaa Sittlerin ryhtyneen kehittämään ekoteologiaa jo 1950-luvulla erityisesti A Theology of Earth (1954) -artikkelissaan. Häntä aiemmin aihepiiriä olivat käsitelleet esimerkiksi John Muir, Albert Schweitzer ja Walter C. Lowdermilk. (Pihkala, 2014, s. 11.)

Ekoteologia nousi kiivaiden keskustelujen aiheeksi erityisesti Lynn Whiten vuonna 1967 julkaiseman artikkelin johdosta. White esitti The Historical Roots of Our Ecological Crisis -artikkelissaan, että ekologisen kriisin juuret ovat paljolti kristinuskon ihmiskeskeisessä tavassa ymmärtää maailmaa. (Pihkala, 2014, s. 14.) Suuri osa ekoteologiaa jäsentyi tästä lähtien sen mukaan, miten Whiten haasteeseen kristinuskolle on pyritty vastaamaan.

Pihkala (2014, s.18) näkee, että 1960-luvun ekoteologia oli enemmän ”sosiologista” kuin teologista: sen pääpaino oli enemmän kristittyjen ympäristöhuolessa kuin teologisessa argumentaatiossa. Ekoteologia on nähty usein myös kontekstuaalisen teologian lajina. Pihkalan (2014, s. 20) mukaan ekoteologia kytkeytyy kuitenkin fundamentaaliteologisiin pohdintoihin Jumalan, ihmisen ja luonnon suhteista vahvemmin kuin mitä käytännöllisesti orientoituneessa kontekstuaalisessa teologiassa on tavallista.

Ekoteologia ei kuitenkaan ole vain luomisen teologiaa. Siihen on yleensä sisällytetty niin luomisen, lunastuksen kuin pyhityksen teologian teemoja. Ekoteologiaa on myös jäsennetty esimerkiksi vastuullisen hallitsemisen (stewardship), eko-oikeudenmukaisuuden (eco-justice) ja luovan hengellisyyden (creation spirituality) kolmijaon kautta. Mainittakoon vielä yhtenä vaihtoehtona jäsennys kristinuskoa puolustavaan (apologist), uudistavaan (revisionist) ja uudelleen muotoilevaan (reconstructionist) ekoteologiaan. (Pihkala, 2014, s. 21–25.)

Kaikkien tällaisten lähestymistapojen piirissä ekoteologia on edennyt pitkälle Whiten teesin tuolle puolen. Whiten on usein nähty liioitelleen kristinuskon ihmiskeskeisyyttä ja negatiivisia ympäristövaikutuksia. Ja siltä osin kuin White ehkä oli oikeassa, kristinuskoa on pyritty uudistamaan ympäristöystävällisempään suuntaan.

Luonnon pyhyys ekoteologiassa

Yksi vaikutusvaltaisimpia ekoteologian suuntauksia on feministinen ekoteologia. Suomessa tästä aihepiiristä – erityisemmin ekologisesti relationaalisesta moraalisesta toimijuudesta – on kirjoittanut väitöskirjansa Suvielise Nurmi (2020).

Keskeisiin alan suomalaisiin tutkijoihin lukeutuu myös Pauliina Kainulainen. Seuraavassa nostan esiin muutaman hänen sellaisen viisauskristologiaa koskevan huomionsa, jotka silloittavat kristillistä ekoteologiaa alkuperäiskansojen luontosuhteen ymmärtämisen suuntaan.

Yksi vaikutusvaltaisimpia ekoteologian suuntauksia on feministinen ekoteologia.

Kainulainen avaa Wisdom Christology and Ecumenical Ecotheology -kirjoituksensa maltillisella eurooppalaisen valistusfilosofian kritiikillä. Hän näkee valistuksen johtaneen länsimaita liian mekanistisiin tapoihin ymmärtää luontoa. Hän ei halua hylätä valituksen perintöä täysin. Sen sijaan hän kiinnittää huomiota juutalais-kristillisessä ja monissa muissakin hengellisissä perinteissä eläviin mahdollisuuksiin ymmärtää ihmisen luontosuhde myös muilla tavoin. (Kainulainen, 2018, s. 106–107.)

Kainulainen (2018, s. 108–109) lähtee tässä liikkeelle suomalaisesta kontekstista: luonnon pyhyys käy ilmi jo monista kristinuskon aikakautta edeltäneistä ajattelutavoista. Monelle uskonnollisluonteinen puhdistumisen, rentoutumisen ja eräänlaisen pyhittymisen paikka oli sauna. Vanhastaan pyhänä yksittäisenä paikkana Kainulainen mainitsee Kolin. Vieläkin monelle pyhää on metsä.

Osin vastaavanlaista hengellisyyttä voidaan Kainulaisen (2008, s. 111–112) mukaan tunnistaa Andeilla asuvien Aymara-teologien käsityksissä. Heidän ajattelussaan nousee keskeisesti esiin suhde Äiti-Jumalaan (Pachamama). Hänen luomakunnassaan ihmiset elävät laajassa yhteisössä, johon kuuluvat maan piiri, vuoret, eläimet, kasvit ja henget.

Kristuksen roolina on Aymara-teologian mukaan toimia siltana (chakana) taivaan ja maan välillä. Tällöin ”Kristus pelastajana” tarkoittaa suurin piirtein sitä, että hän saattaa maailman jälleen tasapainon tilaan. Samalla Kristus-uskoon liittyy luontoa syvästi ymmärtävä viisaus. (Kainulainen, 2008, s. 112–113.)

Ympäristökriisi vaatii sekä toimintaa että uskon uudelleentulkintaa

Ekoteologia on haastanut kristityt tulkitsemaan perinteistä kristillistä uskoa uusin tavoin. Toisaalta globaalien ekologisten haasteiden keskellä vastaava uudelleentulkinnan haaste on kohdannut myös useimmat muut uskonnot ja maallistuneet filosofiat.

Näin laajojen haasteiden edessä meidän on tarpeen mennä ajattelutapojen juurille asti. Käytännöllinen toiminta ympäristön hyväksi ei kuitenkaan välttämättä edellytä erityisen syvällistä pohdintaa koko ajan. Eri uskontojen ja katsomusten edustajat voivat kukin osallistua yhteisten ympäristöhaasteidemme ratkaisemiseen myös aivan tuttujen uskonkäsitystensä puitteissa.

Lähteet

Kainulainen, P. (2018). Wisdom Christology and Ecumenical Ecotheology. , eoksessa V. Päivänsalo & P. Slotte (toim.) Matters of Faith and Love: Nordic Perspectives on Transforming Social and Theological Challenges (s. 105–128). Luther-Agricola Seura.

Nurmi, S. (2020). Ecologically Relational Moral Agency: Conceptual Shifts in Environmental Ethics and Their Philosophical Implications. [Väitöskirja, Helsingin yliopisto].

Pihkala, P. (2014. Joseph Sittler and Early Ecotheology. [Väitöskirja, Helsingin yliopisto].

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe202301021044