Etiikan ilmansuuntia (osa 1)

Esittelen kaksi etiikan pääsuuntaa, hyve-etiikan ja velvollisuusetiikan. Hyve-etiikan lähtökohtana on hyveellisen ihmisen oikein toimiminen. Velvollisuusetiikassa velvollisuus ja sääntöjen noudattaminen ovat hyveitä tai seurauksiakin tärkeämpiä.

Hyve-etiikka

Klassinen etiikka oli suurelta osalta hyve-etiikkaa. Antiikin Kreikan neljä hyvettä olivat viisaus, rohkeus, oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus. Hyve-etiikka korostaa eettisen motivaation merkitystä. Hyve-etiikka on normatiivisen etiikan suuntaus, joka arvioi tekojen moraalista luonnetta siitä näkökulmasta, kuinka moraalisesti ihanteellinen eli hyveellinen henkilö toimisi.

Hyve-etiikan keskiössä ovat ihmisen hyveet, luonteenpiirteet ja ominaisuudet. Sen mukaan käytännöllisesti järkevä tai viisas ihminen tietää, mitä hyvä elämä tai onnellisuus todellisuudessa on, ja tunnistaa eri tilanteissa merkitykselliset tekijät.

Hyve-etiikan keskiössä ovat ihmisen hyveet, luonteenpiirteet ja ominaisuudet.

Keskeisin klassisen hyve-etiikan edustaja oli Aristoteles (384–322 eKr.). Aristoteleen mielestä hyveet ovat ne ominaisuudet, jotka tekevät ihmisestä hyvän. Eurooppalaisen eettisen oikeudenmukaisuusajattelun perustan muodostavat Aristoteleen teokset ja stoalaishenkisen moraalifilosofian lähteet. Aristoteleen teos Nikomakhoksen etiikka on länsimaisen moraalifilosofian eniten siteerattuja ja kommentoituja klassikkoja. Sen näkökulma etiikkaan on hyve-etiikan mukainen. Siinä Aristoteles selvittää, minkälainen on hyvä inhimillinen elämä ja millaiset valmiudet ihmisellä tulisi olla, jotta hänen elämänsä kokonaisuudessaan voisi olla hyvä. Näitä valmiuksia Aristoteles kutsuu hyveiksi.

Hyveeseen eli hyvään on mahdollista kasvattaa ja hyveitä voi harjoitella ja oppia. Hyve-etiikka pyrkii vastaamaan konkreettisiin kysymyksiin elämän onnellisuudesta, sen onnistumisesta ja yhteisön kehittämisestä. Se tarkastelee elämää kokonaisuutena ja hyvää elämää yhteisössä ja toisten kanssa. Tärkeää hyvässä elämässä on kykyjen ja toiminnan harmonia.

Ihmisen toiminnan päämäärä on Aristoteleen mukaan onnellisuus (eudaimonia) tai peräti kukoistus, koko elämän hyvä toteutuminen. Hyvä elämä voi toteutua, jos haluaa asioita ja tuntee tunteita eri tilanteissa oikein, ei liikaa eikä liian vähän. Hyvin toimiva käytännöllinen järki tunnistaa, millainen toiminta kulloinkin parhaiten edistää hyvää elämää.

Hyveet ovat oikeastaan kahden paheen keskivälejä. Esimerkiksi rohkeus on keskiväli uhkarohkeuden ja pelkuruuden välillä. Aristoteles korostaa valinnan mahdollisuutta. Käytännöllinen järki auttaa ”kultaisen keskitien” löytämisessä. Osuminen keskiväliin on oikean hetken oivaltamista.

Hyve-etiikassa huomio siirtyy eettisestä teosta tekijän eettiseen luonteeseen. Ainoa tapa toteuttaa hyvä elämä on saavuttaa hyveellinen luonne. Hyveellisyys on pysyvä ominaisuus, mutta hyveetkään eivät voi taata elämän onnellisuutta. Hyveellisyys on siis onnellisen elämän välttämätön mutta ei riittävä ehto. Aristoteleen mukaan hyvä elämä vaatii hyveiden harjoittamisen lisäksi ”hyvää onnea” eli suotuisia ulkoisia tekijöitä.

Hyvä elämä on hyvää, harjoitusta edellyttävää toimintaa, joka toteutuu hyveellisessä yhteisössä, ilman että mikään estää hyveen toteutumista. Oikeudenmukaiset lait ohjaavat yhteisöä hyveelliseen elämään. Hyvä tarvitsee niitä, joille tehdä hyvää. Varsinkin stoalaisuudessa onnellisuus ja hyve peräti samastettiin toisiinsa. Viisaan ainoa tavoiteltava päämäärä oli hyve.

Hyveet tekevät ihmisistä hyviä ja hyvää ihmiselle itselleen. Oikealle teolle olennaista on oikea sisäinen asenne, jolloin tekoa ei tehdä itsekkäistä motiiveista vaan siksi, että se on oikein. Hyvät teot eivät synny sattumalta vaan harkinnan tuloksena.

Hyveen ja arvon välisen eron voi määritellä niin, että arvot ovat ihanteita, joita kohti pyritään. Vasta sitten kun näiden ihanteiden mukaan toimitaan, ne muuttuvat hyveiksi.

Hyveet ovat universaaleja ja ikivanhoja. Ne kuuluivat tavalliseen kielenkäyttöön, kunnes 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla ne oudosti katosivat. Enää ei korostettu, että hyvään eli hyveeseen on mahdollista kasvattaa ja että hyveitä voi harjoitella ja oppia. Hyveiden arvostus lakkasi niin kasvatuksessa kuin muillakin elämänalueilla, kunnes se alkoi jälleen 1980-luvulta alkaen.

Velvollisuusetiikka

Saksalainen valistusfilosofi Immanuel Kant (1724–1804) on historian tärkein velvollisuusetiikan edustaja. Hänen mukaansa moraalilaki kuuluu jokaisen ihmisen käytännöllisen järjen rakenteeseen. Kaikki voivat tunnistaa sen ja kunnioittaa sitä. Sen ensimmäinen periaate on kategorinen imperatiivi, joka käskee toimimaan vain yleistettävien periaatteiden mukaan ja kohtelemaan jokaista toista ihmistä päämääränä eikä koskaan välineenä. Moraalilaki on niin ankara, että sen käytäntöön soveltamista on pidetty mahdottomana.

Kategorisen imperatiivin mukaan jokaisen teon tulisi perustua ehdottomaan ja yleispätevään moraalilakiin. Jokaisen teon tulisi olla sellainen, josta on johdettavissa yleinen moraalilaki. Toisin sanoen, toimi aina niin, että toimintatapasi voidaan yleistää kaikkia koskevaksi säännöksi. Sama moraalinen laki koskee poikkeuksetta kaikkia ja sitä on noudatettava seurauksiin katsomatta. Kategorinen imperatiivi rakentuu ajatukselle, että ihmiset tietävät kaikille sopivan hyvän. Kantin etiikka ei tutki hyvää ja pahaa, vaan oikeaa ja väärää.

Kategorinen imperatiivi voitiin muotoilla myös ihmisten yhteisöllisten suhteiden näkökulmasta. Tällöin se kehottaa kohtelemaan kaikkea inhimillistä sekä itsessä että jokaisessa muussa arvokkaana päämääränä eikä koskaan alistumaan itse tai alistamaan toista ihmistä pelkästään välineen asemaan. Kategorinen imperatiivi kehottaa muodostamaan yhteiskunnan, jossa kaikkien kansalaisten ihmisarvoa kunnioitetaan eikä ketään alisteta pelkästään välineen asemaan.

Kant ei keskittynyt käytännön elämänohjeiden antamiseen. Hän ei esimerkiksi pitänyt moraalisesti arvokkaana ystävälle ilahduttamistarkoituksessa tehtyä hyvää tekoa. Sellainen voi ansaita kiitoksen mutta ei kunnioitusta. Hänen mielestään moraalia oli noudatettava sen itsensä takia, ei keinona johonkin muuhun. Moraalin oli oltava pyyteetöntä.

Kantin moraali on ankaraa ja inhimillisesti lähes tavoittamatonta. Tekojen seuraukset eivät olleet yhdentekeviä, mutta niiden merkitys ei koskettanut itse moraalia. Moraalin ylimpiä periaatteita tuli noudattaa velvollisuudentunteesta moraalia itseään kohtaan. Moraalia määrittää vain moraali itse. Koska velvollisuus on yleispätevä, siihen ei voinut sekoittaa tekojen vaikuttimia, ei yleviäkään.

Kant haki moraalisten velvollisuuksien yleispätevää kaavaa, jonka mukaan määritelty moraalin perusta on muuttumaton, vaikka kukaan ei noudattaisi sitä. Lait piti johtaa tällaisesta yleisestä toimintaperiaatteesta.

Kantille ihmisyys oli samalla kertaa päämäärä ja ehdoton arvo. Ihminen sellaisenaan oli epäpyhä, mutta ihmisyys hänessä oli pyhää. Moraalin perusta oli sen takia tahto. Se mitä ihmisen pitää tehdä, hänen oli myös voitava tehdä. Se tarkoittaa, että moraali edellytti vapautta. Vain vapaa järjellinen olento saattoi olla moraalinen. Moraali edellytti oikeutta valita, siis vapautta.

Kantin eettinen teoria on vain yksi velvollisuusetiikan muoto. Kantin mielestä teon moraalinen arvo ei ole sen tuottamassa kokonaishyödyssä (niin kuin ajatellaan utilitarismissa) eikä onnellisuudessa (niin kuin eudaimonismissa), vaan teon motivaatiossa. Teon hyvyyttä eivät määritä sen seuraukset, vaan hyvyys on käskyn itsensä ominaisuus. Eettisesti hyvä teko on tehty velvollisuudesta universaalia moraalilakia kohtaan, eivätkä teon mahdollisesti tuottamat epätoivotut seuraukset vaikuta sen eettisyyteen.

Moraalilaki ja kategorinen imperatiivi ovat ehdottomia, eivät välineitä johonkin muuhun vaan päämääriä itsessään. Moraalilailla on absoluuttinen arvo, se ei ole suhteellinen mihinkään muuhun nähden. Koska ihminen on päämäärä sinänsä ja hän on arvokas, voidaan ihmistä koskeva moraalilaki ilmaista myös seuraavasti: Toimi niin, ettei ihmisyyttä omassa persoonassasi eikä kenessäkään toisessa persoonassa koskaan kohdella välineenä, vaan aina päämääränä.

Velvollisuusetiikassa velvollisuus ja samalla lait ja säännöt ovat hyveitä tai seurauksia tärkeämpää. Velvollisuusetiikka eli deontologinen etiikka (kreikan deon merkitsee velvollisuutta) on etiikan suuntaus, joka keskittyy toiminnan vaikuttimien tai syiden oikeuteen tai vääryyteen. Sen mukaan tekoon pitää kannustaa, jos sääntö sanoo niin. Se on toimimista ohjesäännön mukaan. Toimittaessa velvollisuuden, säännön tai periaatteen vaikuttamina, toimitaan oikein. Hyvät seuraukset eivät tee hyväksi tekoa tai käytäntöä, jota ei ole tehty velvollisuudesta.

Velvollisuusetiikka on myös omantunnon etiikkaa, joka velvoittaa tekemään sen periaatteen mukaisesti, minkä tuntee oikeaksi. Velvollisuusetiikan mukaan pitää tehdä oikein, vaikka tulos ei olisikaan hyvä, koska oikein tekeminen on aina oikein. Mitkään tunteet, kuten myötätunto tai sääli, eivät voi olla moraalin perustana. Sääntöetiikan juuret ovat kristillisissä näkemyksissä, joiden mukaan oikea toiminta on Jumalan tahdon mukaista.

Nykyajan velvollisuusetiikka

Etiikan suosion kasvu eri elämänalueilla on perustunut osittain sääntöetiikkaan. Eri ammattialoille on luotu mahdollisimman kattavia sääntökokoelmia noudatettaviksi.

Viime vuosikymmenten filosofisen etiikan kokonaisvaltaisisten järjestelmien luojista amerikkalainen John Rawls (1921–2002) lienee tunnetuimpia oikeudenmukaisuusteoriansa takia. Sitä pidetään myös velvollisuusetiikan perillisenä. Samoin saksalaisen Jürgen Habermasin (s. 1929) diskurssietiikka on lähinnä velvollisuusetiikkaa. Habermasin mielestä osallistuminen viestinnälliseen diskurssiin ja Rawlsin mukaan kansalaisuus sitovat ihmisiä velvollisuuksiin, jotka toimivat tarkempien eettisten tai yhteiskunnallisten normien pohjana. Rawlsin ajatus oikeudenmukaisen yhteiskunnan syntymisestä, jos ihmiset osallistuisivat päättämään yhteiskuntansa laeista ilma tietoa omasta paikastaan yhteiskunnassa eräänlaisen ”tietämättömyyden verhon” (veil of ignorance) takaa, muistuttaa Kantin muotoilua autonomiasta, jossa jokaisen järkevän olion olisi toimittava niin kuin hän olisi aina lakiasäätävä jäsen universaalissa päämäärien valtakunnassa.

Oikeudenmukaisuusteorioita jaotellaan yleensä kahteen ryhmään sen perusteella, painottavatko ne hyvinvointia vai resurssien ja oikeuksien jakoa.

Oikeudenmukaisuusteorioita jaotellaan yleensä kahteen ryhmään sen perusteella, painottavatko ne hyvinvointia vai resurssien ja oikeuksien jakoa. Viime aikoina jälkimmäiset ovat painottuneet. Rawls painotti oikeudenmukaisen yhteiskunnan tasa-arvoisuutta ja hyväksyi resurssien epätasa-arvon vain silloin, jos sen avulla voitiin parantaa yhteiskunnan huono-osaisimpien asemaa. Hänen johtoajatuksensa oli kaikille reilu sopimus. Yhdellä sai olla enemmän kuin muilla vain, jos huonoimmassa asemassa olevat hyötyivät siitä.

Esimerkiksi intialaisen Amartya Senin (s. 1933) ja hänen amerikkalaisen työtoverinsa Martha Nussbaumin (s. 1947) toimintakykyjen etiikkaa pidetään jostakin näkökulmasta myös velvollisuusetiikkana, mutta siinä on myös seurausetiikan ja hyve-etiikan piirteitä. Se on yksi etiikan monista välisuunnista. Heidän eettisen ajattelunsa mukaan oikeudenmukaisen yhteiskunnan päämääränä tulisi olla kansalaisen mahdollisuuksien tasa-arvo. Toimintakykyjen etiikan lisäksi sitä kutsutaan myös globaalin oikeudenmukaisuuden teoriaksi.

Uskonto ja moraali

Aika monet ovat viime kädessä sitä mieltä, että yhteisiä pelisääntöjä pitää noudattaa ja että onnellisuus on alistettava moraalille. Tällaisissa äänenpainoissa keskusteluissamme kuuluu Immanuel Kantin ääni.

Kun nykyisin paljon rohkeammin kuin ennen kuulostellaan uskonnon vaikutusta yhteiskuntaeetokseen, mielenkiintoista on tietää, että hyve-etiikka on jatkuvasti ollut katolisen yhteiskuntaetiikan perustana. Immanuel Kant oli puolestaan kotoisin luterilaisen pietismin keskeltä, mistä hän ammensi ankaruutensa.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2023041236134