Pohdintoja kestävästä kehityksestä ja ekososiaalisuudesta

Maailmassa on käynnissä suuret muutoksen tuulet, jotka ovat tuoneet esiin maapallon kantokyvyn haasteet. Nämä haasteet ovat usein hyvin kompleksisia, monimutkaisia ja jopa ristiriitaisia, minkä vuoksi niitä on vaikea ratkaista yhden alan turvin.

Maapallon kestävyyden rajat ovat haastettuina, ja asiat ja ilmiöt liittyvät vahvasti ihmisen toimintaan, luonnon hyödyntämiseen ja sen varojen ylikulutukseen. Tilanne on johtanut ilmastonmuutokseen ja luontokatoon. Tilanteesta puhutaan kestävyysmurroksena, joka vaatii toimia niin yksilöiltä kuin yhteiskunnilta, sillä kestävyysmurros uhkaa hyvinvointimme pohjaa.

Kestävä kehitys ei kuitenkaan ole mikään uusi asia: poliittiselle agendalle se nousi Rooman klubin raportin (1972) ansiosta, ja vielä tänäkin päivänä siitä käytettävät määritelmät noudattavat YK:n alaisen Brundtlandin komission raportin määritelmää vuodelta 1987. Uusia käsitteitä, kuten ekososiaalisuus, on noussut esiin asian tärkeyden myötä.

Mitä on kestävä kehitys?

Kestävän kehityksen käsitteen taustat ovat Rooman klubin raportissa ”Kasvun rajat” (1972), joka nosti esiin ympäristösuojelun tärkeyden sekä esitti, että väestö ja talous eivät kasva samaa tahtia. Tämän vuoksi kasvulle täytyy löytää rajat, jotka vastaavat maapallon kantokykyä ja varmistavat luonnonvarojen riittävyyden.

Kuitenkin vasta vuonna 1987 kestävä kehitys sai pysyvän määritelmän Gro Harlem Brundtlandin johtaman YK:n alaisen komission työn johdosta. Komissio määritteli sen seuraavasti: ”Kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa”. (Brundtland, 1987.)

Komission kestävän kehityksen määritelmä jakoi kestävyyden tarkastelun kolmeen ulottuvuuteen: ekologiseen, taloudelliseen sekä sosiaaliseen ja kulttuuriseen kestävyyteen. Näille ulottuvuuksille ei ole asetettu hierarkkista järjestystä. Tämän vuoksi ympäristö, luonto, talous ja ihminen tulisi ottaa tasavertaisesti huomioon päätöksenteossa ja toiminnassa.

Käytännön työ laahasi pitkään perässä

Brundtlandin komission työ kokonaisvaltaisen kestävän kehityksen edistämiseksi ei kuitenkaan edennyt 1990-luvulla, vaan kestävyyden määritelmä linkitettiin lähinnä ympäristöasioihin. Tuolloin ympäristökriisi syveni. Ympäristö- ja ilmasto-ongelmat ja näiden kriisien käsittely valtasivat tilaa globaalilla areenalla (Rion ilmastosopimus 1992, Kioton pöytäkirja 1997) – kuitenkaan pystymättä ratkaisemaan kriisejä.

Työ kestävän kehityksen edistämiseksi eteni 2000-luvulla YK:n kahdeksan vuosituhattavoitteen (Millennium Development Goals, MDGs) ansiosta. Niitä ei kuitenkaan saavutettu. Vuonna 2015 YK:n jäsenmaat sopivat yhteisesti Agenda 2030:sta, jonka tavoitteet on kirjattu 17 kestävän kehityksen tavoitteeseen (Sustainable Development Goals, SDGs). Niiden kautta pyritään takaamaan kestävä kehitys maailmanlaajuisesti ja tasavertaisesti.

Suurin muutos vuosituhattavoitteisiin verrattuna oli tavoitteiden ulottaminen koskemaan kaikkia maita ja tasoja – ennen näitä tavoitteita kestävä kehitys oli globaalilla agendalla käsitetty lähinnä kehitysmaita koskevaksi asiaksi.

Diakissa korostuvat ekososiaalisuus ja yhteisöllisyys

Kestävän kehityksen määritelmän mukaisesti ympäristö, luonto, talous ja ihminen ovat tasavertaisia päätöksiä tehtäessä, mutta käytännössä tämä ei ole toteutunut. Kestävään kehitykseen pyrkivässä toiminnassa ihmisen tarpeet ovat yleensä olleet ratkaisevassa asemassa.

Kestävän kehityksen määritelmän mukaisesti ympäristö, luonto, talous ja ihminen ovat tasavertaisia päätöksiä tehtäessä, mutta käytännössä tämä ei ole toteutunut.

Ristiriitaa on myös havaittu talouden ja luonnon tarpeiden eriarvoisuudessa. Usein talous on kiinnitetty palvelemaan ihmisen tarpeita eikä sen kasvulle ole määritelty ylärajaa, ja luonnon tarpeista on taas tullut alisteisia ihmisen ja talouden tarpeille. Tämän ongelman ratkaisemiseksi eri tieteenalat ovat pyrkineet määrittelemään kestävyyttä omasta näkökulmastaan sen fokuksen selventämiseksi, mikä on tuottanut uusia käsitteitä, joiden avulla niin kestävyyttä kuin sen ulottuvuuksia ja niiden suhteita toisiinsa on pyritty selkiyttämään (ks. esim. Halonen ym., 2022).

Diakissa kestävyys ja vastuullisuus ovat osa korkeakoulun strategiaa. Diakin toiminnassa korostetaan ekososiaalisuuden periaatteita, joka tarkoittaa sitä, että kaiken ihmisen toiminnan taustalla on ekologinen lähtökohta. Diakin toiminnassa ekososiaaliseen perustaan kuuluu myös ihmisen, kulttuurin ja ihmisyyden arvon kunnioittaminen. Kestävän kehityksen sijasta sosiaali- ja terveysalan ja kirkon alan koulutus perustuu sosiaaliseen vastuun, kestävän hyvinvoinnin ja elinvoimaisten yhteisöjen rakentamiseen.

Ekososiaalisuus painottaa kestävää hyvinvointia

Suurin ero kestävän kehityksen määritelmään löytyykin juuri ekososiaalisuuden määritelmän keskittymisestä hyvinvointiin ja elämänlaatuun. Pyrkimyksenä ei ole kehittää ihmistä tai yhteiskuntaa kasvun kautta, vaan löytää ratkaisut ekologisiin ja sosiaalisiin haasteisiin samanaikaisesti ekologisen kantokyvyn rajoissa niin, että hyvinvointi voidaan taata kaikille tasapuolisesti.

Kestävän kehityksen määritelmässä kehitykselle ei ole asetettu selkeitä rajoja, vaan kestävyyttä määritellään epäselvemmin ”tulevaisuuden sukupolvien tarpeiden kautta”. Kehitys myös asettaa painon tulevaisuudelle. Ekososiaalisuudessa tärkeää on meneillään olevien muutosprosessien tunnistaminen sekä jatkuvuus ja vastuu tulevista sukupolvista.

Lähteet

Brundtland, G. (1987). Yhteinen tulevaisuutemme.

Halonen, T., Korhonen-Kurki, K., Niemelä, J., & Pietikäinen, J. (toim.). (2022). Kestävyyden avaimet. Kestävyystieteen keinoin ihmisen ja luonnon yhteiseloon. Gaudeamus.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2023052547891