Ensikatseeni sosiaalityön arjen käytäntöihin
1990-luvulla sosiaalityö koki erilaisia jännitteitä ja epävarmuustekijöitä rakennemuutosten ja laman takia. Työharjoittelussa pääsi konkreettisesti näkemään, mitä sosiaalityöntekijöiden arki todellisuudessa oli muutoksen keskellä.
Minun ensikatseeni sosiaalityön arjen käytäntöihin oli etäinen ja hapuileva. Aloittaessani sosiaalityön maisteriopintoja Tampereen yliopistossa syyskuussa 1993 minulla ei ollut selkeää käsitystä, mitä sosiaalityö on tai mitä sosiaalityöntekijät tekevät arkisessa työssään.
Yhtenä helmikuisena maanantaiaamuna 1995 kaikki kuitenkin muuttui, kun astelin erääseen Lahden kaupungin sosiaali- ja terveysviraston alueelliseen sosiaalitoimistoon. Oli sosiaalityön käytännön harjoittelujakson ensimmäinen päivä.
Ensikosketus sosiaalityöhön
Tulen aina muistamaan tuon päivän ja mitä kaikkea silloin tapahtui, koska se palauttaa mieleeni ensimmäisen silmäykseni sosiaalityöhön. Aloittaessani sosiaalityön käytännön harjoittelujaksoa työharjoittelupaikallani oli meneillään täydellinen kaaos, mikä näyttäytyi monin eri tavoin.
Asiakkaita tuli vastaanotolle puolen tunnin välein.
Etuuskäsittelijöiden, kanslistien ja sosiaalityöntekijöiden vastaanotoille pääsyä odotti pitkä rivi asiakkaita, jotka kaikki istuivat omilla paikoillaan oranssinvärisillä muovituoleilla. Työharjoitteluni ohjaajan ajanvarauskirjassa ei ollut yhtään vapaita aikoja uusille asiakkaille, jotka yrittivät puhelimitse varata aikaa sosiaalityöntekijän vastaanotolle. Asiakkaita tuli vastaanotolle puolen tunnin välein. Aikaa oli erittäin vähän, eikä ylimääräisiin keskusteluihin ollut aikaa, small talkista puhumattakaan. Näin noviisin silmin, että työharjoittelun ohjaajalla oli sosiaalityöntekijänä käytettävissään erittäin vähän aikaa kuunnella ja auttaa yksittäistä asiakasta.
Havaintoja 1990-luvun sosiaalityöstä
Kun pohdin vuosikymmenien jälkeen sosiaalityön käytännön harjoitteluni ensimmäistä päivää, tajusin olleeni tuolloin keskellä 1990-luvun laman ja rakennemuutoksen mukanaan tuomia epävarmuustekijöitä, muutospaineita ja ammatillisia jännitteitä. Ne kaikki kohdistuivat tavalla tai toisella työharjoittelupaikallani mutta myös muissa sosiaalityön arjen käytännön toimintaympäristöissä tehtävään sosiaalityöhön. Kolmen kuukauden työharjoittelujakson aikana ehdin keskustella muutaman asiakastyön parissa olleen, kokeneen sosiaalityöntekijän kanssa sosiaalityöstä Suomessa. Näiden keskustelujen ansiosta sain laajan ja moniulotteisen katseen suomalaisen sosiaalityön arkeen.
Sosiaalityöntekijöiden kanssa käymieni keskustelujen ansiosta opin, että monet sosiaalityöntekijät olivat työssään turhautuneita, uupuneita ja väsyneitä. Samalla kuitenkin tiedostin, että asioiden ymmärtäminen ja niiden kokeminen ovat viime kädessä eri asioita. Yhtäältä tunsin ymmärtäväni, että sosiaalityöntekijöiden ei ole hyvä olla työssään. Toisaalta minusta tuntui, että en tainnut kuitenkaan riittävän hyvin oivaltaa, miltä sosiaalityöntekijöistä todella tuntui työskennellä jatkuvan epävarmuuden oloissa.
Vasta vuosien päästä, työharjoittelun jälkeen, löysin oikeat sanat kuvaamaan omaa kokemusmaailmaani, sosiaalityöntekijöiden ymmärtämisen ja ymmärtämättömyyden välistä ristiriitaisuutta. Tajusin, että omat kokemukseni sosiaalityön arjesta näyttävät kokeneisiin sosiaalityöntekijöihin verrattuna lähinnä vain lyhyiltä, ohimeneviltä, pinnallisilta havainnoilta ja tuntemuksilta.
Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe20230908121853