Siirry sisältöön
Juttutyyppi  Ilmiö

Kuollaanko Suomessa hyvin?

Hyvä kuolema on rauhallinen ja kivuton, ja siinä kuolevan oma tahto ja vakaumus otetaan huomioon. Onnistuuko tämä Suomessa?

Hyvä kuolema tarkoittanee useimmille sitä, että vanhuksena hiljalleen ja kivuttomasti hiipuu pois. Varmasti jokainen myös toivoo, että viimeisinä hetkinä omaa vakaumusta ja hoitotahtoa kunnioitetaan.

Yksi haluaa keskustella papin kanssa, toinen luopua elämää pidentävistä hoitotoimista. Kolmas kaipaa kipujensa takia sedaatiota eli tajunnan tilan alentamista.

Toteutuvatko tällaiset toivomukset? Millainen on vanhuuskuolema Suomessa nykyään?

Kymmenen vuotta sitten kirjailija ja toimittaja Minna Lindgren kirjoitti Helsingin Sanomien Kuukausiliitteeseen palkitun tekstin isänsä kuolemasta. Siinä Lindgren kertoi, miten isää hänen hoitotahtonsa vastaisesti lääkittiin antibiooteilla, eikä hänen annettu kuolla keuhkokuumeeseen. Isää myös kuljetettiin aina olon huonontuessa palvelukodista sairaalaan kuolemaan.

”Vanhukset kuolevat terveyskeskuksissa ja sairaaloissa eivätkä palvelutaloissa tai kodeissaan.”

– Nykyään on jo paljon puhetta siitä, ettei turhia siirtoja tarvitsisi tehdä. Silti tilastojen mukaan vanhukset yhä kuolevat useimmiten terveyskeskuksissa ja sairaaloissa eivätkä palvelutaloissa tai kodeissaan, Minna Lindgren sanoo.

– Tilastollisesti vanhuksilla on viimeisinä kahtena elinkuukautenaan yhä keskimäärin kahdesta kolmeen ambulanssisiirtoa. Ne ovat kaikki turhia, kalliita ja epämiellyttäviä.

Valitukset pelottavat

Miksi hoitotahtoja sitten yhä jätetään huomiotta? Lindgrenin mielestä suurin syy on omaisen ”tehkää kaikkenne” -vaatimus.

– Enemmistöä iäkkäitä kotihoidon tai palvelutalon piirissä olevia vanhuksia ei kukaan käy koskaan katsomassa. Omaiset hälytetään paikalle vasta silloin, kun vanhuksen kunto alkaa heiketä.

– Siinä vaiheessa ne omaiset, joilla ei ole ollut kuin satunnainen puhelinkontakti vanhukseen, saattavat pelästyä, koska he eivät ole valmistautuneet kohtaamaan läheisensä kuolemaa. He haluavat, että isää tai äitiä hoidetaan viimeiseen asti. Lääkärillä on vaikea paikka olla rohkea ja sanoa, että nyt vain on kuolema lähellä. Että me teemme kaikkemme, jotta äitinne tai isänne kuolema olisi kaunis ja miellyttävä.

Lääkärit pelkäävät omaisten tekevän valituksia hoitojen laiminlyönnistä, jos he eivät käytä kaikkia hoitokeinoja vanhuksen suhteen.

– On helpompaa varmuuden vuoksi hoitaa kaikki tapaukset ikään, kuntoon ja hoitotahtoon katsomatta.

Lindgrenin lähipiirissä eräs 99-vuotias oli vielä niin hyvässä kunnossa, että käveli omin jaloin kauppareissunsa. Kerran hän sitten löytyi lattialta ja pulssi oli noin 40.  Kirurgit miettivät leikatako vanhus ja asentaako hänelle vielä sydäntahdistin.

– He päättivät asentaa tahdistimen.  Leikkauksen jälkeen vanhus oli neliraajahalvaantunut ja muistisairas, ja kaksi vuotta häntä käänneltiin yhteiskunnan laskuun.

Lindgren kuitenkin uskoo, että ylihoitaminen vähenee koko ajan.

– Jo se, että vanhuus on nykyään yksi hyväksytty kuolinsyy, varmasti edistää luonnollisen vanhuuskuoleman hyväksymistä ja vähentää turhia oikeuslääketieteellisiä tutkimuksia ysikymppisillä, jotka kuolevat vanhuuteen ilman tautidiagnoosia.

Sairaanhoitajat hoitavat omaisiakin

Sairaanhoitaja on paitsi kuolevalle myös omaisille keskeisin hoitoammattilainen.

– Omalla isälläni oli aivan fantastinen, kokenut hoitaja, joka otti myös minut hienosti huomioon, Lindgren kertoo.

– Hän neuvoi minua isäni viimeisinä päivinä koko ajan: ”nyt voit mennä kotiin, isäsi ei kuole vielä. Nyt voit silittää ja paijata, hän näyttää vähän ahdistuneelta, mutta hänellä ei ole mitään hätää.”

”Ammattilainen lukee koko ajan missä mennään ja osaa sen kertoa.”

Kerran hoitaja sitten sanoi Lindgrenille, että nyt voisit soittaa sisaruksillesi ja kertoa heille, että kuolema alkaa olla lähellä.

– Ammattilainen lukee koko ajan missä mennään ja osaa sen kertoa. Silloin myös omainen ymmärtää, mistä on kysymys ja mitä voi tehdä. Tällainen kommunikaatio on kallisarvoista ja auttaa hyväksymään lähestyvän kuoleman.

Saattohoidon koulutusta kehitetään

Paraikaa Suomessa ollaan kehittämässä palliatiivisen eli oireita lievittävän hoidon ja saattohoidon koulutusta opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittamassa EduPal-kärkihankkeessa. Siinä selvitetään hoitojen koulutuksen nykytilanne ja luodaan uudet suositukset koulutukseen.

Diakista mukana hankkeessa ovat diakonian ja kasvatuksen yliopettaja Minna Valtonen sekä tulkkauksen lehtori Karoliina Joutsia.

Minna Valtonen tuo hankkeeseen ihmisen eksistentiaalisen kärsimyksen, hengellisyyden ja henkisyyden huomioimisen näkökulmia.  Karoliina Joutsia vastaa siitä, että tulevaisuudessa eri koulutusasteilla palliatiivisen hoidon koulutuksessa huomioidaan kommunikaatiomenetelmien osaamisen tarve.

Mikä on Suomen palliatiivisen hoidon ja saattohoidon tila juuri nyt?

Helmikuussa valmistuneen sosiaali- ja terveysministeriön julkaiseman raportin mukaan hoidon toteuttamisessa ja saavutettavuudessa on suurta alueellista vaihtelua, Minna Valtonen kertoo.

”Suomalaiset ovat eriarvoisessa asemassa siinä, miten helposti he saavat hengellistä apua viimeisinä aikoinaan.”

– Meillä on joitakin palliatiiviseen hoitoon ja saattohoitoon erikoistuneita osastoja ja saattohoitokoteja, joissa esimerkiksi hengelliset ja henkiset asiat huomioidaan hyvin. Suomalaiset ovat kuitenkin eriarvoisessa asemassa siinä, miten helposti he saavat hengellistä apua viimeisinä aikoinaan.

Vaikka lääkäreiden ja hoitohenkilökunnan tehtäviin kuuluu potilaan hengellisten ja henkisten tarpeiden huomioiminen, osaaminen vaihtelee paljonkin. Valtosen mielestä lääkäreiden ja hoitajien koulutuksessa tuleekin jatkossa kiinnittää enemmän huomiota näihin teemoihin.

– Usein on kysymys rohkeudesta asettua kuuntelemaan ja herkkyydestä tunnistaa hengellisiä ja henkisiä tarpeita.

Potilasta voi tukea hänen hengellisissä kysymyksissään, vaikka ei itse olisi uskonnollinen, Valtonen muistuttaa.

– Potilaalta voi kysyä, mitä hän toivoo ja odottaa. Tarvittaessa voi kutsua paikalle sairaalasielunhoitajan tai potilaan oman uskonyhteisön edustajan, tai potilaalle voi toimittaa hengellistä luettavaa tai musiikkia kuunneltavaksi. Tietenkin myös uskonnottoman potilaan henkisen tuen tarve tulee huomioida.

Kun puhekyky menee

Ani harva meistä kykenee puhumaan enää lähellä kuolemaansa. Silti tätä kommunikaatio-ongelmaa on otettu vain vähän esille saattohoitokoulutuksessa.

Se, että ei pysty kommunikoimaan, ei tietenkään tarkoita, etteikö kommunikoitavaa voisi vielä olla, Karoliina Joutsia miettii.

– Kiinnostuin näistä kommunikaatio-ongelmista sen jälkeen, kun omaan lähipiiriini kuulunut ihminen menetti leikkauksen jälkeisen aivoverenvuodon vuoksi puhekykynsä ennen kuolemaansa, Joutsia kertoo.

”Miksi puhekyvyn menettämisen jälkeen sairaalassa ei enää kiinnitetty huomiota siihen, miten tämän ihmisen kanssa vielä olisi voitu kommunikoida?”

– Hämmästelin silloin, miksi puhekyvyn menettämisen jälkeen sairaalassa ei enää kiinnitetty huomiota siihen, miten tämän ihmisen kanssa vielä olisi voitu kommunikoida.

Joutsia tietää, että kentältä löytyy hyviä käytäntöjä, kuten kyllä- ja ei-tauluja ja kosketukseen perustuvaa viestintää, mutta tieto tällaisista keinoista vaihtelee sairaaloittain paljon.

– Tavoitteena on, että EduPal-hankkeen myötä hoitohenkilökunta tulee tietoiseksi kommunikaatiokyvyn muutoksista, osaa reagoida niihin etupainotteisesti ja ottaa käyttöön sopivia keinoja.

– Oleellista on myös huomioida jo valmiiksi kuulo- ja puhevammaisten ihmisten kommunikaatiokyvyn heikkeneminen. Esimerkiksi viittominen voi käydä hankalaksi viimeisinä hetkinä. Heillekin täytyy etsiä sopivia, uusia kommunikointikeinoja.

Uskon ja kuoleman kysymyksiä

Mitä tehdä, jos oma vakaumus ja kuolemaan liittyvät asiat ovat eettisessä ristiriidassa? Voiko vaikkapa harras kristitty pyytää pitkälle edenneen syövän aiheuttamien kipujen vuoksi lääkäriä tekemään sedaation eli saada tajunnan tilansa armollisesti hämärtymään?

Diakin diakonian ja kasvatuksen yliopettaja, kirkkohistorian dosentti Mikko Malkavaara ei näe kivunhoitoja suoranaisesti kristillisen etiikan kysymyksinä.

– Tuo on minusta yleisempi juridis-eettinen kysymys, johon en näe absoluuttista eitä tai juuta. Enkä haluaisi olla tällaisessa asiassa tuomari kenenkään oman ratkaisun kohdalla, Malkavaara miettii.

– Kun lääkärin kanssa on yhdessä joku pääratkaisu tehty, niin sillä sitten mennään ja hyvä niin. Jos ihmisellä todella ei ole mitään vaihtoehtoja, ja hän tietää vaikkapa hitaan tukehtumiskuoleman odottavan tautinsa vuoksi, onko niin kauheaa jos hän toivoo, ettei hänen tarvitse kuolla tukehtumalla? Tuollaisessa tapauksessa sedaatio ei kuulosta minusta mitenkään kohtuuttomalta toiveelta.

– Varsinaiseen eutanasiaan eli aktiiviseen kuoleman tukemiseen minulla kuitenkin on varovaisen kriittinen kanta. Jos jollakulla on voimia lentää Hollantiin sellainen hankkimaan, tuntuu että ollaan vähän asioiden edellä.

Mukana omissa hautajaisissa

Toistakymmentä vuotta sitten, vasta viisikymppisenä, Malkavaara seisoi itse yllättäen oman kuolemansa rajalla. Avioerosta oli muutama vuosi ja uusi rakas oli löytynyt. Yhteinen asunto oli juuri hankittu, kun Malkavaara kuuli sairastavansa tappavaa syöpää.

Yleistoivottomuus iski kovaa, mutta elämänhalua oli kovasti jäljellä. Malkavaara ei tarttunut ensimmäiseen ehdotukseen, leikkaukseen, joka olisi huonontanut hänen elämänlaatuaan pahasti. Hän pani toivonsa sädehoitoon, ja hyvin kävi: Malkavaara selvisi syövästä.

Hän ehti miettiä kuolemaansa noina aikoina paljon. Niinä surullisina hetkinä, kun Malkavaara epäili, ettei hänelle pitkää elämää koidu, hän suunnitteli hieman hautajaisiaankin.

– Laulaminen on ollut minulle ilonaihe läpi elämän. Olen laulanut lukuisissa kuoroissa ja niistä on jäänyt matkaan hyviä laulajaystäviä.

– Ajattelin, että jos alkaa näyttää siltä, että tauti voittaa, otan yhteyttä näihin kuorokavereihini ja järkkään kasaan kuoron, jossa itsekin laulan. Tai jos en pysty laulamaan, istun kuitenkin treeneissä mukana.

Tarkoitus oli harjoitella kappaleet valmiiksi vielä, kun Malkavaara on elossa.

– Kun sitten olisin kuollut, kuoro olisi laulanut laulut hautajaisissani. Jotenkin tuntui lohduttavalta, että yhdessä treenattuja kappaleita olisi laulettu ympärilläni, vaikka itse jo itse jo olisin maannut siellä arkun levossa.

Kuvat: Shutterstock