Siirry sisältöön
Juttutyyppi  Ihmiset

”Nuotitus hyvälle kuolemalle tapahtuu potilaan ehdoilla”

Terveystieteiden tohtori Mirja Sisko Anttonen on työskennellyt lähes 20 vuotta saattohoidon parissa Terhokodissa. Vaikka Anttonen on kohdannut uransa aikana paljon kuolemaa, hän ei pelkää sitä.

Nykyisin ylihoitajana toimiva Mirja Sisko Anttonen aloitti Terhokodissa osastonhoitajana vuonna 2000. Terhokoti on Helsingissä sijaitseva saattohoitokoti, jossa hoidetaan c-tason potilaita eli kaikkein vaikeaoireisimpia potilaita. Aikaisemmin Anttonen oli työskennellyt pienemmillä paikkakunnilla, ja ajatus Helsinkiin muuttamisesta kiehtoi.

– Olin urani sellaisessa vaiheessa, että halusin vaihtaa paikkakuntaa ja työtehtäviä. Noteerasin Terhokodin jo sen perustamisvuonna 1988, joten kun huomasin työpaikkailmoituksen, laitoin hakemuksen sisään. Sain työpaikan, ja jotain erityistä täällä on ollut, kun olen näin pitkään viihtynyt.

Kuolema ei pelottanut Anttosta. Hän oli vähän ennen muuttoaan saattanut äitinsä haudanlepoon yhdessä sisarustensa kanssa, ja saman vuoden sisällä menehtyi myös isä.

”Eniten käsitystäni kuolemasta ovat muokanneet omien läheisten ja ystävien kuolemat.”

– Mietin työssäni, että mikä minua olisi voinut lohduttaa silloin, kun saatoin vanhempiani. Eniten käsitystäni kuolemasta ovat muokanneet juuri omien läheisten ja ystävien kuolemat. Se, mitä menetyksen hetkellä kokee, on hyvin henkilökohtaista.

Kuolema on Terhokodissa joka päivä läsnä. Saattohoitokodin 17 potilaspaikkaa on varattu vakavasti sairaille. Potilaina on eri-ikäisiä nuorista aikuisista eläkeikää lähestyviin, joskus myös ikääntyneisiin ihmisiin. Lisäksi henkilöstö tekee kotikäyntejä ja tarjoaa oireita lievittävää hoitoa jo silloin, kun taudin kulkua jarruttavat hoidot ovat vielä käynnissä.

Keskimäärin potilas viettää Terhokodissa alle kaksi viikkoa.

Saattohoito on koko perheen tapahtuma

Kun potilas ja hänen läheisensä kuulevat kuolemaan johtavasta diagnoosista, on muutos peruuttamaton. Mennyttä ei voi saada takaisin. Seuraava merkittävä muutos tapahtuu, kun tulee tieto siitä, ettei tautia pystytä parantamaan.

Osaavan henkilökunnan taitoihin kuuluu kliinisen hoitotyön lisäksi läsnäolo. Molempia tarvitaan, sillä pelkkä läsnäolo ei auta esimerkiksi kivuissa. Toisaalta potilas ei saa hyvää hoitoa, jos häntä ei osata kohdata.

”Kliinisiä taitoja voi aina oppia, mutta ihmisen kohtaamista on vaikeampaa opettaa.”

– Kuoleva ihminen on herkkä aistimaan sen, jos hoitaja yrittää olla jotain muuta kuin on. Kliinisiä taitoja voi aina oppia, mutta ihmisen kohtaamista on vaikeampaa opettaa. Läsnäolo vaikuttaa falskilta, jos se ei tule suoraan sydämestä.

Kun lääkärit ja hoitohenkilökunta tietävät, että kuolema on lähellä, on tärkeää, että sitä aletaan käsittelemään mahdollisimman pian, kun potilas ja läheiset siihen pystyvät.

– Kun saa kuulla, että elinaikaa on esimerkiksi kaksi viikkoa tai jopa vähemmän, on jäljellä oleva aika ainutlaatuista. Sitä emme halua ryövätä perheeltä. Vaikka se sisältäisikin itkua ja surua, vihaa ja pettymystä.

Kun kaikista kerroista tulee viimeisiä kertoja, se vaikuttaa arkeen ja näkyy perheen vuorovaikutuksessa. Kuolema herättää tunteita ja sen käsitteleminen on aina prosessi.

– Läheisillä on oikeus käydä keskustelua paitsi keskenään myös hoitajien ja lääkäreiden kanssa.

Terhokodissa keskusteluapua saa sosiaalisen, henkisen ja hengellisen tuen asiantuntijoilta.

– Tällaisissa keskusteluissa henkilökohtainen kokemus kuolemasta on hyödyksi. Se avaa silmiä ja tunteita siitä, mitä potilaat ja heidän läheisensä käyvät läpi.

Keskimäärin potilas viettää Terhokodissa alle kaksi viikkoa.

Kuolema ei ole samanlainen kuin elokuvissa

Anttosen mukaan länsimaissa vallitsee kuolemattomuuden harha. Mediassa keskustellaan ajoittain vilkkaasti esimerkiksi eutanasiasta, mutta todellisesta kuolemasta, vanhuudesta, raihnaisuudesta ja sairastumisesta vaietaan.

”Tämän päivän elämässä on paljon pintakuohua, joka tuntuu vievän uupumuksen rajoille.”

– Meillä on jonkinlainen harha, että ikään kuin juuri minä en kuolisi. En tiedä sitten, olisivatko asiat paremmin, jos ihmiset ajattelisivat enemmän kuolemaa. Ainakin silloin näkisimme elämän rajallisuuden ja käyttäisimme aikamme paremmin siihen, mikä on lopulta merkityksellistä. Tämän päivän elämässä on paljon pintakuohua, joka tuntuu vievän uupumuksen rajoille.

Kuolema on muistutus siitä, että olemme kaikki vain ihmisiä.

Anttosen oma suhtautuminen kuolemaan on realistinen. Kuolema on biologinen tapahtuma, joka tulee kaikille tiettyjen olosuhteiden vallitessa. Ura Terhokodissa on vaikuttanut siihen, ettei Anttonen mystifioi kuolemaa.

– Ehkä minut valtaa kauhun tunne sitten, kun ymmärrän kuolevani. En kuvittele kohtaavani sitä stoalaisen tyynesti, mutta ihmisellä on myös oikeus pelätä oman kuolemansa hetkellä.

Lopultahan kuolema kohdataan aina yksin. Muut ympärillä jatkavat elämäänsä.

Kaikki eivät hyväksy kuolemaansa. Ihmisen mielelle on vaikeaa käsitellä tilannetta, jossa häntä ei ole enää olemassa kahden viikon päästä.

– Tosiasioita voi ainakin yrittää kertoa, mutta jos ihminen ei ota niitä vastaan, ei häntä voi pakottaa niitä hyväksymään. Ei läheisiäkään, jos heillä ei ole siihen valmiutta. Mielestäni yksi saattohoidon pointti on se, että ketään ei pakoteta hyväksymään kuolemaa.

Mirja Sisko Anttonen kuvattiin Terhokodin hiljentymiseen soveltuvassa kappelissa.

Diagnoosina kuolema

Suomessa terveydenhuolto on viritetty diagnoosin määrittämiseen ja taudin parantavaan hoitoon. Näiden rinnalla kuolema on vaikea pala niellä.

”Usein hoitajat, jotka ovat koko ajan potilaan lähellä, näkevät sen, että aktiivinen hoito pitäisi lopettaa.”

– Tutkimuksia voi jatkaa loputtomasti ja antaa ikään kuin toivoa siitä, että sairaus paranisi. Usein hoitajat, jotka ovat koko ajan potilaan lähellä, näkevät sen, että aktiivinen hoito pitäisi lopettaa. Lääkärit voivat kuitenkin haluta tehdä kaiken potilaansa hyväksi ja jatkaa hoitoja, eikä sitäkään voida pitää huonona asiana.

Anttonen väitteli vuonna 2016 terveystieteiden tohtoriksi. Väitöskirjassaan hän käsittelee kuoleman vaikeuden lievittämistä saattohoidossa, ja teosta on ladattu lähes 3 500 kertaa. Tämä viestii siitä, että tutkitulle tiedolle saattohoidosta on kysyntää.

– Halusin kirjoittaa oman tutkimukseni suomeksi, jotta se tulisi hyötykäyttöön. Näin näyttää myös tapahtuneen. Kansainvälisesti tietoa on toki paljon, ja sieltä näkee isot linjat esimerkiksi potilaan hyvään hoitoon ja läheisten tukeen. Kaikki tieto ei kuitenkaan istu automaattisesti suomalaiseen kulttuuriin ja arkeen.

Vielä 20 vuotta sitten saattohoitokodit kantoivat suurta vastuuta siitä, miten kuolevia ihmisiä hoidettiin. Nykyisin myös julkinen sektori on lisännyt omia hoitopaikkojaan ja satsannut koulutukseen. Esimerkiksi yliopistosairaalat järjestävät koulutusta ja huolehtivat tutkimuksesta omilla alueillaan. Tavoitteena on, että jokainen suomalainen saisi hyvää palliatiivista hoitoa ja saattohoitoa lähellä asuinpaikkaansa.

Kuluneet 20 vuotta ovat muuttaneet myös Anttosta.

– Ihmisten kohtalot, joita olen Terhokodissa saanut jakaa, ovat muokanneet minua. Jollain tavalla olen kasvanut myöskin omaan kuolemaani ja elämäni loppumiseen.

Helsingin Lassilassa sijaitsevasta Terhokodista löytyy sisäpuutarha.

Arvostus, kuuntelu, läsnäolo

Helsingin Lassilassa sijaitseva saattohoitokoti on sisustettu kodinomaisesti muun muassa lahjoituksina saaduilla huonekaluilla. Seinillä on taidetta ja valokuvia, odotusaulassa loimuaa tekotakka, ja rakennuksesta löytyy sisäpuutarha sekä hiljentymiseen soveltuva kappeli.

”Saattohoidon ytimessä on aina ihminen, ja hänen tilanteestaan lähdemme liikkeelle.”

– Hyvä kuolema on yksilöllinen ja ihmisen itsensä näköinen. Sitä me pyrimme täällä tukemaan. Kuuntelemme, mitä potilas haluaa ja mitä mieltä hän on kenenkin läsnäolosta ja tuen tarpeesta. Saattohoidon ytimessä on aina ihminen, ja hänen tilanteestaan lähdemme liikkeelle.

Saattohoitoon kuuluu erottamattomasti kolme tekijää: kuoleva, läheiset ja hoitohenkilökunta. Ne kaikki vaikuttavat toisiinsa. Positiivisella palautteella on merkitystä, sillä se tukee, vahvistaa ja kannustaa hoitajia tekemään työnsä hyvin. Terhokodin saama palaute on lähes poikkeuksetta positiivista.

– Saattohoidosta liikkuu myös väärinymmärryksiä. Sedaatio eli uneen vaivuttaminen ei ole yhtä kuin eutanasia. Kärsimys voi olla potilaalle niin sietämätön, että hän itse toivoo kuolevansa unessa. Saattohoitokodissa ei aktiivisesti jouduteta kenenkään kuolemaa.

Ihmisen tehtävä ei ole pelkästään kuolla. Ennen kuolemaa ihmisellä on monta tehtävää täytettävänä. Hän kasvaa, oppii, rakastaa ja kenties toteuttaa biologista tehtäväänsä.

– Elämä on lahja, ja se pitää käyttää hyvin. On täysin sattumanvaraista, että juuri me olemme syntyneet tänne. Voimme luoda paljon hyvää ympärillemme elämämme aikana.

Kuvat: Mikael Helenius

Sana-assosiaatio

Mirja Sisko vastasi 11 sanan sana-assosiaatioon. Ajatusviivan vasemmalla puolella on sana ja oikealla puolella haastateltavan vastaus.

  1. Kärsimys – raskas kantaa
  2. Hyvä kuolema – tavoite
  3. Hyvä elämä – myöskin tavoite
  4. Hoiva – tarpeellinen
  5. Perhe – ihana
  6. Ikä – numero
  7. Rakkaus – monipuolinen
  8. Kuoleman jälkeen – en osaa sanoa
  9. Kesä – alkamassa
  10. Järvi – kotiranta
  11. Tulevaisuus – valoisa