Ihmiseltä ihmiselle – oirekeskeisyydestä kohti toipumista ja mielekästä arkea

Ihminen ei hae apua järjestelmältä vaan järjestelmässä työskentelevältä ihmiseltä. Toimintaa ohjaavat arvot ovat merkityksellisiä vasta, kun potilaan ja hoitajan yhteisesti jaetut ja sovitut päämäärät tulevat todeksi potilaan arjessa. Tässä artikkelissa kokemusasiantuntija ja tutkija pohtivat, millä tavoin potilaan toipumista kohti mielekästä arkea voitaisiin parhaiten edistää.

Oireisiin keskittyminen kohtaamisen esteenä

Psykiatrian vastaanotot toistavat yleensä samaa kaavaa. Vastaanotoilla potilaan tehtävä on vastata kysymyksiin, joita hoitaja esittää. Hoitajan kanssa keskustellaan yleensä potilaan oireista ja ongelmista eli siitä, mikä on huonosti. Mutta auttaako se rakentamaan kestävää hyvinvointia tukevaa arkea?

Arki mielletään usein rutiineina, mutta se sisältää myös normaalia sosiaalista kanssakäymistä. Arjen vuorovaikutus on opittava asia, eikä sellaista opi kuvailemalla oireitaan. Oirekeskusteluissa potilas oppii näkemään tulevaisuudessa sairauden tai oireen luomia uhkakuvia, kun taas arkisessa keskustelussa potilas oppii näkemään arkensa normaaleja ja valoisia asioita. Siksi hoitajan on kohdattava potilas kokonaisvaltaisesti, nähtävä hänet muunakin kuin sairauksien ja oireiden ilmentymänä.

Kohtaaminen ja keskustelu

Kokonaisvaltainen kohtaaminen onnistuu parhaiten vuorovaikutuksessa arkisen tilanteen lomassa, kuten keskusteluna kahvikupin äärellä tai korttipeliä pelatessa. Kun tilanteeseen ei liity velvollisuutta puhua, tekeminen rentouttaa tunnelmaan.

Kokonaisvaltainen kohtaaminen onnistuu parhaiten vuorovaikutuksessa arkisen tilanteen lomassa.

Jos tilassa on muita ihmisiä tai tekemistä, hiljaisuus ei ole kiusallista. Silloin on mahdollista tarkastella ympäristöä, kuunnella muita tai osallistua tekemiseen. Perinteiset vastaanottotilat eivät tarjoa tämänlaista mahdollisuutta.

Kohtaamisia voidaankin järjestää vastaanottotilojen ulkopuolella. Esimerkiksi avoimet tilat ja luonnossa liikkuminen mahdollistavat parhaimmillaan kokonaisvaltaisen kohtaamisen, eikä tilanteessa ole niin vahvasti läsnä opittua hoitaja-potilas-asetelmaa. Myös sattumalla ja sanattomilla kohtaamisilla on osansa, ja niistä voi lähteä liikkeelle jotain uutta, mutta nämä eivät ole mahdollisia perinteisissä vastaanottotiloissa. Esimerkki tuollaisesta sattumasta voi olla mm. odottamaton positiivinen palaute potilaan arjessa tekemästä asiasta, joka parhaillaan lisää motivaatiota ja vahvistaa itsetuntoa. Vaikeuksien pitkittyessä ihmiset alkavat vetäytyä omiin oloihinsa, jolloin uhkana on elämänpiirin kaventuminen ja ihmiskäsityksen vääristyminen. (Isola ja Kukkonen, 2021.)

Toipuminen edellyttää positiivista näkymää tulevaisuuteen. Onnistumisista ja edistyksestä muistuttaminen ovat tärkeitä ulkoista motivaatiota synnyttäviä tekijöitä. Tilanteen heikkenemisen voi tunnistaa esimerkiksi potilaan tavasta olla vuorovaikutuksessa, mutta potilaalle pitää antaa tilaa kertoa itse sen mitä haluaa. Hoitajan tulee kiinnittää potilaan huomio erityisesti positiivisiin asioihin, jotka luovat potilaalle toiveikkuutta.

Potilaan näkökulmasta paras tapa suhtautua ”kompastumisiin” on yhdessä oppiminen: epäonnistumisena koettu tilanne voidaan nähdä yhteisenä oppimistilanteena. Jos epäonnistumisen riski ja seuraukset jäävät yksin potilaalle, energiaa kuluu herkästi syyllisen etsintään, vasta-argumenttien keksimiseen tai itsensä syyllistämiseen.

Merkityksellisyyden tunteet

Tasavertaisuus ei vaadi sitä, että hoitaja kadottaa ammatti-identiteetin ja osaamisen. Nämä voivat olla molemmat läsnä yhtä aikaa. Onnistuneen vuorovaikutuksen elementtejä ovat kunnioitus, empatia, aito läsnäolo ja kuuntelu (Kauppila, 2005). Sairaanhoitaja on toiminnastaan ensisijaisesti vastuussa niille potilaille, jotka tarvitsevat hänen hoitoaan. Hoitamisen keskiössä on ihmiselämän suojelu ja potilaan yksilöllisen hyvän olon edistäminen.

Käytännössä keskustelu potilaan ja hoitajan välillä kuitenkin keskittyy usein oirekartoitukseen, mikäli potilas ei itse nosta muita asioita keskusteluun. Vaikka oirekartoitus on mielenterveystyön ammattilaisten erityisosaamista, potilasta oireisiin keskittyminen ei välttämättä palvele toivotulla tavalla.

Hoitamisen keskiössä on ihmiselämän suojelu ja potilaan yksilöllisen hyvän olon edistäminen.

Oirekeskustelu voi pitää yllä sairauden tuntoa. Potilas puhuu siitä mistä kokee ammattilaisen olevan kiinnostunut. Potilaalle voi myös aiheutua vahvistusharhan kautta voinnin heikkenemistä oireiden ollessa keskustelun keskiössä.

Oireiden eli ongelmien sijaan potilas voidaan kohdata vahvuuksien kautta. Niistä syntyvät onnistumisen kokemukset luovat merkityksellisyyden tunnetta sekä vahvistavat pärjäämisen kokemusta itsetunnon vahvistumisen myötä. Mikäli pärjäämisen kokemus on vähäinen, voi syntyä palveluriippuvuus. Palveluriippuvuudella tarkoitetaan tilaa, jossa henkilö turvautuu palveluista saatavaan tukeen hyvin matalalla kynnyksellä, ja hakee apua myös ”varmuuden vuoksi”.

Ihminen motivoituu todennäköisemmin asiasta, jossa kokee olevansa hyvä. Hoitaja voi esimerkiksi miettiä yhdessä potilaan kanssa, miten vanhaa harrastusta voisi nykytilanteessa toteuttaa. Mutta kaikki tämä edellyttää asiakkaan tuntemista, jotta ymmärtää sen, mitkä toiminnot ovat potilaalle mahdollisia lyhyellä aikajänteellä. Tavoitteiden tulee olla erityisesti alkuvaiheessa helposti saavutettavia ja potilaan mielenkiinnonkohteiden kanssa linjassa, sillä se lisää onnistumisen todennäköisyyttä. Onnistumisten kasaantuessa potilaan resilienssi kasvaa.

Terveys- ja hoitosuunnitelma avuksi

Hoitotyössä tulee kunnioittaa potilaan itsemääräämisoikeutta ja järjestää potilaalle mahdollisuuksia osallistua omaa hoitoaan koskevaan päätöksentekoon. Yksi tapa konkretisoida kohtaamisia, onnistumisia ja toipumista, on tehdä potilaan kanssa yhdessä tulevaisuuteen suuntautuva suunnitelma. Suunnitelmaa tehdessä potilaan on oltava tilanteessa subjekti (itsenäinen toimija), eikä objekti (toimenpiteen kohde). Kuten sairaanhoitajan eettisissä ohjeissa todetaan, tulee potilas kohdata arvokkaana ihmisenä ja luoda sellainen hoitokulttuuri, jossa otetaan huomioon yksilön arvot, vakaumus ja tavat.

Kun tavoitteet ja keinot ovat selkeät ja arkilähtöiset sekä edistys mitattavissa, potilaan oma toimijuus vahvistuu ja hoitoon sitoutuminen paranee. Oireet usein lievittyvät muun arjen rakentuessa eheämmäksi ja kestävämmäksi. Oireiden lievittyminen ei voi yksinään olla tavoite, sillä se on liian käsitteellinen, eikä sen seuraamiseen juuri ole potilaan kannalta helppokäyttöisiä objektiivisia mittareita. Toteutunutta toimintaa on helpompi mitata kuin oireen kokemista, joka on usein tilannesidonnainen.

Onnistuneiden kohtaamisten edellytyksenä on myös hoitavan tahon sitoutuminen potilaaseen. Sen sijaan, että potilas siirrettäisiin toiselle hoitavalle taholle, voidaan konsultoida kollegaa ja koota asiantuntemusta oman työn tueksi. Potilaan siirtäminen toisen hoidettavaksi tulisi olla viimesijainen vaihtoehto, koska luottamuksen rakentaminen alkaa ammattilaisen vaihtuessa alusta. Ammattilaisten tulee myös hyväksyä se, että potilas päättää viime kädessä itse hoidostaan ja että luottamuksen rakentamisella on suuri vaikutus hoidon tuloksellisuuteen.

Aika mahdollistaa kohtaamiseen virittäytymisen

Jotta hoitaja voi toteuttaa työtään eettisesti ja potilaslähtöisesti, on taustalla oltava esimiehen tuki ja riittävä resurssointi. Yksi tärkeä resurssi on aika. Ajan antaminen kuulluksi tulemiselle ei ole ainoastaan mielihyvään liittyvä kokemus. Lisäksi se antaa paremmat mahdollisuudet potilaaseen ja hänen vahvuuksiinsa tutustumiseen.

Vahvuuksien tukeminen on tärkeää potilaan pärjäämisen ja kyvykkyyden kokemisen kannalta. Ruotsalaisessa tutkimuksessa (Fernholm ym., 2020) todettiin, että yksi keskeisiä potilasturvallisuutta vaarantavia tekijöitä potilaan näkökulmasta oli potilaan kuuntelematta jättäminen. Onnistunut kokemus potilaan arjessa pärjäämisestä lisää myös työntekijän kokemusta työn mielekkyydestä.

Sen sijaan eettinen väsyminen ajaa työntekijän pahimmillaan työuupumukseen ja jopa välinpitämättömyyteen. Lisäksi hoitajat saattavat kokea heikosti hoitoaan toteuttavan potilaan käytöksen ammatillista itsetuntoaan loukkaavaksi.

Onnistunut kokemus potilaan arjessa pärjäämisestä lisää myös työntekijän kokemusta työn mielekkyydestä.

Hoitajan ja potilaan välinen vuorovaikutus on ainutkertaista, asiasidonnaista ja tavoitehakuista. Tämän vuoksi vuorovaikutustilannetta on vaikea määritellä yksiselitteisesti. (Stein-Parbury, 1993). Jokainen hoitaja on oma persoonansa ja joskus onkin haastavaa, jos ”kemiat” potilaan ja hoitajan välillä eivät kohtaa. Potilaalla voi olla korkea kynnys ilmaista toivettaan hoitajan vaihtamisesta, koska potilas voi pelätä leimaantuvansa hankalaksi asiakkaaksi.

Kohtaamisen kannalta tärkeää on, että potilas voi luottaa hoitajaansa ja kokee hoitosuhteen toivoa antavaksi. Hyväkään suhde hoitajaan ei kuitenkaan yksinään riitä. Oleellista on löytää potilaalle normaalia sosiaalista verkostoa osaksi arkea. Ihminen kaipaa yhteenkuuluvuutta, jota voi löytää mistä tahansa yhteisöstä.

Positiiviset siirtymät ja hyvä arki

Potilaan ensisijaisten hyvinvointivaikutusten huomioiminen ja niissä tukeminen ovat edellytys pysyvimmille positiivisille siirtymille, joilla tarkoitetaan kestävän ja hyvinvointia tukevan arjen rakentumista pala kerrallaan (Kainulainen ym., 2018). Näitä arjen palasia ovat mm. rutiinit, mielekäs arjen sisältö, työnteko ja normaalit sosiaaliset suhteet. Siirtymät edellyttävät erityisesti luottamusta ja uskoa tulevaisuuteen, uskoa omiin mahdollisuuksiin sekä yhteenkuuluvuutta ja merkityksellisyyden kokemista (Paananen, 2019).

Hyvän hoidon mittari voisi olla potilaan parantumisen matkalla tapahtuneet positiiviset muutokset, kuten arjen rakentuminen.

Potilaan parantumista on vaikea mitata ja määritellä. Mielestämme hyvän hoidon mittari voisi olla potilaan parantumisen matkalla tapahtuneet positiiviset muutokset, kuten arjen rakentuminen.

Toipumista voidaan kuvata potilaan arjen muutosten kautta. Jotta potilaan omat jalat alkavat kantaa, tarvitaan normaaliin arkeen mielekästä ja sopivan haastavaa sisältöä. Muun arjen muuttuessa mielekkäämmäksi, myös oireiden haitta-aste vähenee.

Mielestämme potilaan kohtaamisessa keskeistä on:

• Huomion suuntaaminen onnistumisiin
• Arjen rakentaminen eheäksi, mielekkääksi ja hyvinvointia tukevaksi
• Suunnitelmallisuus ja tavoitteellisuus
• Kohtaaminen arkisessa vuorovaikutuksessa
• Kokemusasiantuntijoiden käyttö sekä kliinisessä työssä että opetuksessa.

Lähteet

Fernholm, R., Holzmann, M., Malm-Willadsen, K., Pukk Härenstam, K., Carlsson, A., Nilsson, G. ja Wachtler, C. (2020). Patient and provider perspectives on reducing risk of harm in primary health care: a qualitative questionnaire study in Sweden. Scandinavian Journal of Primary Health Care, 38(1), 66–74, DOI: 10.1080/02813432.2020.1717095

Isola, A. ja Kukkonen, M. (2021). Avoimet tilat – ihmiset kohtaavat ja elämänpiiri laajenee! Sokra-hankkeen nettisivut https://thl.fi/fi/web/hyvinvoinnin-ja-terveyden-edistamisen-johtaminen/osallisuuden-edistaminen/heikoimmassa-asemassa-olevien-osallisuus/osallisuuden-edistamisen-mallit/avoimet-tilat-ihmiset-kohtaavat-ja-elamanpiiri-laajenee

Kainulainen, S., Määttä, A., Paananen, R., Surakka, A. ja Wiens, V. (2019). Sanoista tekoihin syrjäytymisen vähentämiseksi. Dialogi 9.8. 2019 https://dialogi.diak.fi/2019/08/09/sanoista-tekoihin-syrjaytymisen-vahentamiseksi/

Kauppila, R. (2005). Vuorovaikutus ja sosiaaliset taidot. PS kustannus.

Paananen, R. (2019). Nuorten osallisuus ja mielenterveys kouluterveyskysely 2019. Esitys Diakin Avoimet ovet Oulun kampus -tapahtumassa. https://www.diak.fi/2019/11/13/oulun-kampuksen-avoimet-ovet-tapahtumassa-puhuttiin-nuorten-hyvinvoinnista/

Stein-Parbury, J. (1993). Patient and person – Developing interpersonal skills in nursing. Churcill Livingstone.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe202102245931