Kulttuurisia käsikirjoituksia kuolemasta

Nepalista Suomeen muuttanut henkilö kertoi kokemuksestaan suomalaisessa työyhteisössä. Hän oli juuri vastaanottanut suruviestin kotimaastaan ja tunsi tarvetta jakaa surun tunteensa työyhteisössä.

Kerrottuaan omaisensa kuolemasta suomalaiselle esimiehelleen, esimies oli puolestaan kertonut suomalaisesta tavasta surra omaisten menetystä sukulaisten ja ystävien kesken, työyhteisö pidetään yleensä surun ulkopuolella. Sairausloman kyllä tarvittaessa saa.

Antropologit ovat tutkineet kuolemaa ja kuoleman kohtaamisen tapojen monimuotoisuutta erilaisissa kulttuureissa ja konteksteissa. Kulttuuriset reaktiot kuolemaan eivät kuitenkaan ole satunnaisia, vaan heijastavat perustavaa laatua olevia arvoja, joiden ohjaamana yksilöt elävät elämäänsä ja arvioivat kokemuksiaan kussakin yhteisössä tai yhteiskunnassa (esim. Huntington & Metcalf 1980).

Kuolema paljastaa perustavia kulttuurisia ja sosiaalisia kysymyksiä, jotka kertovat ihmisen elämästä.

Kuolema paljastaa perustavia kulttuurisia ja sosiaalisia kysymyksiä, jotka kertovat ihmisen elämästä.  Toisaalta kulttuuriset kuoleman kohtaamisen tavat tulevat ymmärrettäviksi, kun ne asetetaan laajempaan sosiaaliseen kontekstiin. (Miettinen 2006.)

Tarkastelen artikkelissani kuoleman kohtaamista kertomuksen ja kulttuuristen käsikirjoitusten eli skriptien avulla. Tarkoituksena ei ole kuitenkaan käsitellä erilaisten etnisten ryhmien kuolemaan liittyviä perinteitä tai rituaaleja. Käsittelen kertomusta, kulttuuria ja kulttuurisia skriptejä universaalina merkitysjärjestelmänä sekä yhteiskunnallisena tietojärjestelmänä. (Katisko 2011).

Kuoleman kohtaaminen synnyttää kertomuksen

Kulttuurinen näkökulma kuolemaan saattaa tuntua lukijasta kaukaiselta liitettynä niin henkilökohtaiseksi ja herkäksi miellettyihin asioihin kuin omaisen tai ystävän menetys ja sureminen. Sosiaalitieteissä kuolemaa on tutkittu suhteellisen vähän: nk. moderneissa yhteiskunnissa aihepiirin kirjallisuutta ovat hallinneet muun muassa psykiatria, psykologia, uskontotieteet sekä hoitotieteet.

Erityisesti länsimaissa surun on katsottu seuraavan luonnollista, ihmisen sisäistä suruprosessia, jossa ympäröivällä yhteiskunnalla tai kulttuurilla ei ole suurta merkitystä tai roolia. Sosiaalitieteissäkään kuolemaa, ihmisen keskeisintä sosiaalista ilmiötä ei kuitenkaan ole suljettu kokonaan tutkimuksen ulkopuolelle.

Lähiomaisen tai ystävän kuoleman kohdatessa ihmisen kuunteleminen edellyttää kertomuksen kuuntelemista ja kuulemista.

Ihmisillä on universaalinen tarve kertomuksille erityisesti silloin, kuin jotain poikkeuksellista tai emotionaalisesti järkyttävää tapahtuu. (Bruner 1991, 11). Lähiomaisen tai ystävän kuoleman kohdatessa ihmisen kuunteleminen edellyttää kertomuksen kuuntelemista ja kuulemista.

Kertomuksissa ihmiset pyrkivät liittämään yhteen yksilölliset elämäntilanteet ja olosuhteet sekä toisaalta jaetut odotukset ja käsitykset, jotka on opittu osallistumalla johonkin tiettyyn kulttuuriin. Kaikkein yksityisimmiltäkään vaikuttavat tulkinnat kuolemaan suhtautumisessa eivät ole perusteitaan myöten täysin yksilöllisiä. Ne heijastavat maailman hahmottamisen tapoja, jotka vallitsevat yhteisössä, jonka jäsen yksilö on. (esim. Alasuutari 1995, 55–74).

Kertomus antaa kuolemalle paikan jokapäiväisen elämän todellisuudessa

Miksi lähiomaisen kuolema on tilanne, jossa syntyy tarve kertomuksille – tai muunlaiselle merkityksiä tuottavalle toiminnalle, kuten vaikkapa rituaaleille? Vastaus on löydettävissä ihmisten tarpeesta palauttaa järjestyksen ja ontologisen turvallisuuden tunne, jota kuolema on horjuttanut.

Sekä toisen ihmisen kuolema että omaa kuolemaa koskeva tietoisuus edustavat yksilön kannalta rajatilannetta (par excellence), joka ei sisälly arkielämän piiriin. Rajatilanteen kaltainen tilanne merkitsee uhkaa rutiininomaiselle, itsestään selväksi koetulle olemiselle yhteiskunnassa.

Vaikka monimuotoinen ei-kielellinen vuorovaikutus on tärkeää, muiden ihmisten kanssa käytävä keskustelu on tärkeä todellisuutta ylläpitävä menetelmä, jonka avulla ylläpidetään, muunnetaan ja rekonstruoidaan yksilön subjektiivista todellisuutta. Keskustelemalla on mahdollista käydä läpi kokemuksen eri ulottuvuuksia ja antaa niille paikka jokapäiväisen elämän todellisuudessa.

Kulttuuriset skriptit ohjaavat toimintaa muutosvaiheessa

Kuoleman läheisyyttä ja kuoleman kohtaamista voi lähestyä kulttuurisen skriptin avulla.  Jokainen meistä omaksuu skriptejä omakohtaisen kokemuksensa välityksellä, lisäksi ne ovat kulttuurisesti jaettua siten, että tietoa skripteistä jaetaan ja välitetään sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Näin ollen skriptejä opitaan paitsi oman kokemuksen välityksellä, myös esimerkiksi toisten ihmisten puheesta ja heidän toiminnallaan antamistaan esimerkeistä sekä kirjoista, internetistä ja elokuvista.

Skriptit ovat kulttuurisia siten, että jokaisella meistä on hallussaan kokonainen joukko eri tilanteisiin sopivia skriptejä. Kaikilla meistä on kokemuksia kuolemaan liittyvistä rituaaleista, hautajaisjärjestelyistä, hautajaisista ja lukemattomista määrästä muuta kuolemaan sisältyvää kulttuurista tietoa.

Kulttuurisiksi skriptit tekee se, että niiden muodot perustuvat vallalla oleviin tietämisen muotoihin, ja ne rakentuvat eri tavoin eri aikoina ja eri kulttuureissa. Jokaiseen kulttuuriin sisältyy skriptejä, jotka ohjaavat ja määrittelevät, miten tapahtumat etenevät, jotta ihmiset selviäisivät elämänkulkuun liittyvien siirtymien yli. Tällaisissa tilanteissa kulttuuriset skriptit viitoittavat yksilöä muutosvaiheen joskus tuntemattomien kokemusmaailmojen läpi.

Laajentunut kuoleman kokemus vaatii uudenlaista tukea

Sonja Miettisen (2006) tutkimuksessa, joka käsitteli tyttärien kertomuksia ikääntyneen vanhemman kuolemasta, tyttäret eivät puhuneet ainoastaan vanhemman kuoleman herättämistä emotionaalisista reaktioista. Tyttärille oli tärkeää muodostaa käsitys siitä, miten ja miksi oma vanhempi kuoli: useimmille heistä vanhemman ”viimeisen luvun” kertominen vaikutti olevan kaikkein tärkein osa menetystä koskevan kertomuksen muodostamista. Miettisen tutkimuksessa tyttärien kertomuksissa menetyskokemus laajenee sekä aikaan ennen kuolemaa että aikaan sen jälkeen, mukaan lukien kuoleman aiheuttaman surun.

Nykyään keskustellaan siitä, kuinka elää kuukausia, jopa vuosia, kuolemaan johtavan sairauden kanssa.

Miettinen (2006) pohtii tutkimuksessaan, että juuri tämä elämän ja kuoleman välisen rajavyöhykkeen laajeneminen on tuottanut uudentyyppisiä haasteita myös kuoleman kohtaamiselle. Kun keskiajalla kirjoitetuissa Ars moriendi –oppaissa kuolevia neuvottiin tekemään sovinto Luojansa kanssa, kuolemisen ajateltiin olevan lyhyt, vain muutamien päivien mittainen prosessi.

Nykyään keskustellaan siitä, kuinka elää kuukausia, jopa vuosia, kuolemaan johtavan sairauden kanssa. Teoksessaan The Revival of Death Walter (1994) väittää, että koska ihmiset kokevat, etteivät lääketieteelliset käytännöt tai traditionaalinen uskonto anna heille käyttökelpoisia välineitä oman kokemuksen jäsentämiseen, on syntynyt kiinnostus kehittää toisenlaisia tapoja puhua kuolemasta. Tällöin on kyseessä kuoleman revivalismi (engl. revival). Walterin mukaan kuoleman revivalismi kytkeytyy esimerkiksi saattohoitoilmiöön, joka edustaa revivalismin institutionalisoitunutta muotoa.

On tärkeää, ettei yhteiskunta jätä jäseniään yksin suojautumaan kuoleman tuottamaa ahdistusta vastaan. Koska kuolema on tilanne, joka uhkaa järkyttää yhteiskunnan tai yhteisön järjestystä, on tärkeää, että yhteiskunta kehittää kuolemaa koskevia tietorakenteita.

Kulttuuriset skriptit kohtaavat

Globaalin liikkuvuuden myötä erilaiset yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti muotoutuneet skriptit kuolemasta ja siihen liittyvästä tiedosta kohtaavat ja limittyvät toisiinsa. Suomalaisessa yhteiskunnassa ja palvelujärjestelmissämme kohtaamme yhä enemmän sota-alueilta tulevia nuoria, jotka ovat menettäneet omaisensa väkivallan seurauksena.

Erilaisista syistä Suomeen muuttavat ihmiset ja perheet saavat suruviestejä lähtömaistaan. Silloin on tärkeää kohdata ihminen, kuunnella hänen kertomustaan, kuunnella, mitä tarkoittaa kuolema vieraalla maalla. Erityisen tärkeää on, ettemme kuuntele ihmisen kertomusta pelkästään oman kulttuurisesti muotoutuneen käsikirjoituksemme varassa ja kautta.

Lähteet

Alasuutari, Pertti (1995). Laadullinen tutkimus. Tampere: Vastapaino.

Bruner, Jerome S. (1991). The Narrative construction of reality. Critical inquiry 18, 1–21.

Huntington, Richard & Metcalf, Peter (1980). Celebrations of death: an anthropoly of mortuary ritual. Cambrigde: Cambridge University Press.

Katisko, Marja (2011). Kansalaisuus työyhteisön arjessa. Maahanmuuttajien kertomuksia työelämästä. (Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 2011:9). Helsinki: Unigrafia.

Miettinen, Sonja (2006). Eron aika. Tyttärien kertomuksia ikääntyneen ihmisen kuolemasta. (Yhteiskuntapolitiikan laitoksen tutkimuksia 4/2006). Helsinki: Yliopistopaino.

Walter, Tony (1994). The Revival of death. London: Routledge.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201903199240