Siirry sisältöön
Juttutyyppi  Artikkeli

Kohtaamisten kivijalka rakentaa moniammatilliselle yhteistyölle pohjaa

Viimeaikaisten muutosten keskellä yli 2500 vuotta vanha filosofinen ajatus siitä, että pysyvää on vain muutos, on noussut yhä vahvemmin keskusteluissa esiin. Muutosten aallon harjalla surffatessa peräänkuulutetaan usein suuntaa, tasapainoa ja resilienssiä. Tärkeää on myös aidon kohtaamisen halu ja kyky. Globalisoituneessa, digitalisoituvassa, alati muuttuvassa maailmassa kohtaamisen merkitys ei suinkaan ole vähentynyt, päinvastoin se vain kasvaa.

Kohtaamisten merkitys, ja sen rinnalla myös kohtaamattomuuden vaikutus, on korostunut koronapandemian ja kriisien aikana. Sosiaaliset suhteet ja kokemus kohdatuksi tulemisesta ovat tutkitusti ihmisen hyvinvoinnille tärkeitä. Ymmärrys moninaisten ihmisten ja kulttuurien kohtaamisista voi vähentää polarisaatiota ja lisätä (yhteiskunta)rauhaa.

Robotit tai tekoäly eivät voi korvata ihmisen kykyä empatiaan. Digitaaliset välineet eivät korvaa ihmistä; parhaimmillaan ne vapauttavat aikaa syvällisemmälle ajattelulle ja ihmisten välisille aidoille kohtaamisille. Myös työelämätaidoissa kohtaamisen taidot ovatkin päinvastoin korostuneet alasta ja tehtävästä riippumatta.

Kohtaamisen filosofiaa

Mitä kohtaamisen halulla ja kyvyllä sitten tarkoitetaan? Koitan tiivistää kohtaamisen filosofiasta näkökulmia, joista voi ammentaa ajatuksia myös nykypäivään. Kiinnostuin kohtaamisten filosofiasta väitösprosessini aikana; tutkimuksessani punaisena lankana kulkivat moninaiset kohtaamiset yhtenäisen peruskoulun opettajuutta rakentamassa (ks. Lammi, 2017). Kohtaamisen filosofia on saanut syötteitä jo Antiikin ajoista, esimerkiksi Sokrateelta, mutta tässä kirjoituksessa tarkastelen filosofisia ajatuksia noin sadan vuoden takaa.

Filosofeista erityisesti Martin Buberia (1878–1965) pidetään kohtaamisdialogin isänä. Buber korostaa ihmisten välille (zwischen, in-between) syntyvää aitoa kohtaamista, jossa ihmiset ovat läsnä aidosti sellaisina kuin ovat, vailla ennakko-odotuksia. Aidossa buuberilaisessa kohtaamisessa ihmisten välille syntyy minä–sinä-yhteys, jossa kohdattavaa ihmistä ei arvioida ulkoisen olemuksen perusteella vaan uskotaan ihmisessä vielä näkymättömäänkin potentiaaliin, ja kohtaamisessa on kyse enemmänkin vuorokuuntelemisesta kuin vuoropuhelusta (Buber, 1999). Emmanuel Levinas (1906–1995) on korostanut lisäksi kohtaamisen eettistä ulottuvuutta ja nostanut yksilöiden välisten kohtaamisten rinnalle yhteisön näkökulman (Levinas, 1996).

Kohtaamisen kivijalka

Millaisin askelin aitoa kohtaamista voidaan lähestyä? Olen luonut muistisäännöksi kohtaamisten kivijalan, jossa aitoihin kohtaamisiin liittyvien olennaisten elementtien etukirjaimet muodostavat sanan jalka: jakaminen, aitous, läsnäolo, kunnioitus, avoin mieli. Kun pysähtyy näiden viiden elementin äärelle, avautuu samalla paremmin Buberin ajatus kohtaamista ihmisten välillä olemisen tilana.

Aloitan avoimesta mielestä. Buber (1999) korostaa kohtaamisissa tietoiseksi tulemista, johon päästäkseen ihmisen on oltava avoin ottamaan jokainen kohtaaminen ennakkoluulottomasti ja uteliaasti vastaan uutena ja ainutkertaisena. Tämä avoimen mielen elementti unohtuu herkästi etenkin tilanteissa, joissa on samankaltaisuutta aiempien tapahtumien kanssa, kuten työelämässä. Vaikka esimerkiksi asiakastyössä rutiinit toistuvat ja ihmiset vaihtuvat, jokainen kohtaaminen on ainutkertainen. Kohtaamisen tilanne ja ihmiset tulisi aina ottaa vastaan sellaisinaan, ennakkoluulottomasti ja uteliaina – helpommin sanottu kuin tehty! Voimme kuitenkin tehdä parhaamme esimerkiksi siinä, että tunnistamme omia ennakkoasenteitamme ja pyrimme välttämään niiden vaikutusta omalle toiminnallemme.

Vaikka esimerkiksi asiakastyössä rutiinit toistuvat ja ihmiset vaihtuvat, jokainen kohtaaminen on ainutkertainen.

Avoimen mielen lisäksi kunnioituksen tulee olla aina läsnä kohtaamisissa. Aito kohtaaminen perustuu aina ihmisarvon kunnioittamiselle. Levinas (1996) korostaa osuvasti kohtaamisten eettistä ulottuvuutta: olemme kohtaamisissa vastuussa suhteessa toisiin ihmisiin. Eettinen kohtaaminen on myös olennainen osa ammatillisuutta. Kunnioitus on taitoa kohdata toinen inhimillisenä, kokevana ja tuntevana olentona – jopa silloin, kun hän käyttäytyy töykeästi ja hyökkäävästi tai on ilkeä. Haastavan käyttäytymisen taustalla voi olla monenlaisia haasteita: surutyötä, pelkoa, sairautta.

Kun ihmiset kohtaavat, samalla kohtaavat monenlaiset persoonat, arvot, kulttuurit, ammatti-identiteetit, ajatukset ja elämäntilanteet. Toisia kunnioittavassa työilmapiirissä esimerkiksi potilas voi suhtautua luottavaisesti siihen, että kaikki yrittävät parhaansa hänen hoitamisessaan. Samalla potilaiden, opiskelijoiden tai asiakkaiden kunnioituksen jakaminen vahvistaa koko työyhteisön eettistä ilmapiiriä ja hyvinvointia. Voimme kaikki osaltamme luoda kunnioituksen ilmapiiriä esimerkiksi kuuntelemalla ja myötäelämällä, olemalla aidosti läsnä, kohteliaita, ystävällisiä, rauhallisia.

Erittäin tärkeä aidon kohtaamisen elementti on läsnäolo. Mitä se sitten käytännössä tarkoittaa? Läsnäolo on lyhyesti tiivistettynä reaalista ajassa ja paikassa kohtaamista. Tunnistamme varmastikin kaikki tilanteita, joissa olemme olleet paikalla, mutta emme aidosti läsnä. Ehkä olemme selailleet sähköpostia, vilkuilleet kännykkää tai olleet muuten vain ajatuksissamme. Itseltään voikin välillä kysyä muutamia tarkistuskysymyksiä, joilla omaa läsnäolonsa laatua voi punnita: keskitynkö aidosti kuuntelemaan vai pohdinko enemmän mitä haluan itse seuraavaksi sanoa, katsonko silmiin vai välttelenkö katsekontaktia, puhunko toiselle vai toisen yli tai ohi? Myös kiire vaikuttaa negatiivisesti läsnäolon kokemukseen. Kiireeseen emme aina voi vaikuttaa, mutta kiireen tuntua voimme säädellä.

Läsnäolon yhteydessä on hyvä pysähtyä miettimään myös aitoutta. Buber (1999) korostaa, että aidoissa kohtaamisissa ihmisten tulee olla läsnä aidosti sellaisina kuin ovat antamatta minkään vaikuttaa tähän yhteyteen. Aitous kumpuaa itsetuntemuksesta ja saa vahvistusta terveestä itsetunnosta ja niistä kokemuksista, kun on rohkeasti ollut avoimesti oma itsensä ja siitä on seurannut hyvää itselle tai toiselle. Toisin kuin herkästi ajatellaan, ammattirooli ja aitous eivät ole toistensa vastakohtia. Käytöstä voi välillä joutua muuttamaan tai sanoja asettelemaan ammattiroolin mukaan, mutta persoona on osa ammatti-identiteettiä. Asiat kohdataan asioina, ihmiset ihmisinä – ihmisiä itsekin ollen.

Onnistuneiden vuorovaikutustilanteiden kautta voi saada välineitä myös omasta hyvinvoinnista huolehtimiseen.

Nämä neljä elementtiä, avoin mieli, kunnioitus, läsnäolo ja aitous, mahdollistavat psykologisesti turvallisen ilmapiirin syntymisen viidennelle elementille: jakamiselle. Aitojen kohtaamisten taustalla on kyky ja halu (ja rohkeus) sekä kohdata että tulla kohdatuksi. Halu jakaa ajatuksia, tunteita, kokemuksia puolin ja toisin. Vaikka kohtaamisten perimmäinen tarkoitus ei olekaan tavoitella hyötyä, saattaa jokainen merkityksellinen kohtaaminen viedä molempia lähemmäs ”itsessään olevaa toista” ja sytyttää uusia oivalluksia niin itsestä, toisesta kuin kohtaamisessa keskusteltavista aiheistakin. Onnistuneiden vuorovaikutustilanteiden kautta voi saada välineitä myös omasta hyvinvoinnista huolehtimiseen.

Kohtaamisen merkitys työelämässä

Vaikka opetuksessa, asiakaspalvelussa tai ohjaustilanteessa ei sen tavoitteellisuuden vuoksi voikaan syntyä aitoa minä–sinä-yhteyttä, edellyttää laadukas opetus-, ohjaus- tai asiakaspalvelutyökin aitojen kohtaamisten tavoin vastavuoroisen ymmärryksen asteittaista rakentamista, tilannetajua, eläytymiskykyä, tunneälykkyyttä ja empatiaa. Työssä kuin työssä ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa on tärkeää olla tietoinen kohtaamisten syvyyseroista, ymmärtää erilaisten elämäntilanteiden ja taustojen vaikutus kohtaamisille, uskoa jokaisen piilevään potentiaaliin ja pyrkiä luomaan luottamusta vahvistava ilmapiiri.

Yhtenäisessä peruskoulussa opettajien edustamat kirjavat akateemiset heimokulttuuritaustat haastavat moniammatillista yhteistyötä, kun eri tieteenalojen edustajat kohtaavat kollegoina. Väitöstutkimuksessani havaitsin, että opettajaryhmien väliset yhteentörmäämiset nousivat esiin erityisesti formaaleissa kokouksissa, kun taas spontaanit kohtaamiset esimerkiksi koulun käytävillä ja yhteisessä pannuhuoneessa toimivat päinvastoin moniammatillisen yhteistyön positiivisina moottoreina (Lammi, 2017).

Tauoilla ja tiloillakin on siis aidosti merkitystä myös kohtaamisten laadulle – ja mitä aidompiin kohtaamisiin päästään, sitä paremmin voidaan ehkäistä myös työyhteisölle haitallista me–he-ajattelua (ks. Vähämäki, 2008) sekä edistää psykologisesti turvallista työympäristöä. Aidossa kohtaamisessa tarve puolustautua ja piiloutua roolien taakse katoaa, jolloin myös työyhteisöille tärkeä luottamus kasvaa. Onkin todella arvokasta, että kohtaamisten näkökulma on sisällytetty vahvasti niin organisaation ydintoimintoihin ja toimintakulttuuriin kuin strategiaankin, sekä tavoitteina että arvoina.

Kohtaamisten merkityksen ja syvimmän olemuksen voisi oikeastaan tiivistää kahteen lainaukseen, joista ensimmäinen ajatus on William Isaacsilta ja jälkimmäinen Äiti Teresalta: ”Miten puhua siten, että toinen haluaa kuunnella ja kuunnella siten, että toinen haluaa puhua?” ”Älä koskaan luovu siitä, että kohdattuaan sinut ihminen on onnellisempi kuin ennen sitä.” Ehkäpä maailmaa oikeastikin voi parantaa kohtaaminen kerrallaan?

Lähteet

Buber, M. (1999). Minä ja Sinä. 3. painos. (Suom. J. Pietilä) [saksankielinen alkuperäinen teos 1923] Juva: WSOY.

Lammi, J. (2017). Opettajuus yhtenäisen peruskoulun kontekstissa – etnografinen tapaustutkimus. Helsinki: Helsingin yliopisto.  Viitattu 15.5.2022. Saatavilla [OPETTAJUUS YHTENÄISEN PERUSKOULUN KONTEKSTISSA – ETNOGRAFINEN TAPAUSTUTKIMUS (helsinki.fi)]

Levinas, E. (1996). Etiikka ja äärettömyys – keskusteluja Philippe Nemon kanssa. (Suom.  A. Pönni & O. Pasanen). Helsinki: Gaudeamus.

Vähämäki, M. (2008). Dialogi organisaation oppimisessa. Itseohjautuvan muutoksen mahdollisuus tuotantotyössä. Turku: Turun kauppakorkeakoulu.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022050933840