Suvaitsetko suvaitsemattomia? Kohtaavan keskustelun edellytyksiä

Keskiajan katolilaisuudessa oli hyvinkin suvaitsemattomia piirteitä. Näitä löytyi toki myös varhaisesta protestanttisesta kristillisyydestä, mukaan lukien varhainen luterilaisuus. Puhdasoppisuuden kaudella uskonnollinen suvaitsemattomuus innoitti jopa sotaretkiä.

Sittemmin valistuneet länsimaalaiset ovat tottuneet näkemään itsensä suvaitsevaisina. Monet globaalit mittaustavat myös tukevat länsimaiden suhteellista suvaitsevaisuutta tai vapautta. Pew-tutkimuskeskuksen (Baronavski ym., 2021) mukaan uskontoja rajoittaa nykyvaltioista eniten Kiina. Sosiaalista vihamielisyyttä uskontoja kohtaan on puolestaan eniten Intiassa. Esimerkiksi Syyriassa asiat ovat huonosti näissä molemmissa suhteissa. Silti Pohjoismaatkaan eivät ole aivan kärkipäätä kummallakaan asteikolla.

Sekä suvaitsevaisuus- että kohtaamishaasteet ovat edelleen ajankohtaisia.

Yhdysvaltalainen filosofi John Rawls (2001) on muistuttanut, ettei länsimaiden kehityskulkua entistä suvaitsevaisemmiksi ja vapaammiksi yhteiskunniksi tule pitää itsestään selvänä. Esimerkiksi Ranskan vallankumouksessa valistus kääntyi suvaitsemattomuudeksi uskontoa kohtaan. Sivistyneet saksalaiset joutuivat puolestaan yllättävän nopeasti umpisuvaitsemattoman natsismin pauloihin syistä, joita on vieläkin vaikea ymmärtää.

Nyky-yhteiskuntien sanotaan usein olevan poliittisesti ja ideologisesti jakautuneita. Sekä suvaitsevaisuus- että kohtaamishaasteet ovat edelleen ajankohtaisia.

Kolme haastetta suvaitsevaisuuden sosiaalietiikassa

Suvaitsevaisuuden sosiaalietiikan yksi haaste on suvaitsevaisuuden hauraus: suvaitsevaisuus näyttää voivan kääntyä suvaitsemattomuudeksi joskus yllättävän nopeasti. Esimerkiksi Jonathan Gloverin (2010) Ihmisyys-kirjassa juutalaisviha 1930-luvun Saksassa ei ole läheskään ainoa katastrofaalinen suvaitsemattomuusaalto. Osansa saavat myös esimerkiksi neuvostovalta sekä Jugoslavian ja Ruandan tapaukset. Sittemmin erilaisten seksuaalisten suuntautumisten suvaitseminen on noussut länsimaissa entistä näkyvämmäksi teemaksi, samoin suvaitsemattomien suvaitseminen sanavapauden alueella.

Suvaitsevaisuuden sosiaalietiikan yksi haaste on suvaitsevaisuuden hauraus: suvaitsevaisuus näyttää voivan kääntyä suvaitsemattomuudeksi joskus yllättävän nopeasti.

Toisena hankaluutena voisi mainita, että enemmän suvaitsevaisuutta ei ole aina parempi. On vastustettava sortoa, riistoa, laittomuutta, rasismia, kiusaamista ja syrjintää. Emme kai voi suvaita petollisuutta, manipulointia, valehtelua, ulkokultaisuutta, uuskolonialismia, kulutusjuhlia, päihteiden liikakäyttöä, vapaamatkustajuutta tai moukkamaisuutta? Jossain asioissa paras ratkaisu voi olla nollatoleranssi – mutta missä asioissa? Suvaitsevaisuuden hyveellisyys riippuu vahvasti sen sovelluskontekstista.

Tämän kirjoituksen keskeisin kysymys liittyy lopulta suvaitsevaisuuden sosiaalietiikan kolmanteen haasteeseen, nimittäin suvaitsevaisuuteen liittyvään kohtaamattomuuteen. Ehkä onnistumme välttämään ennakkoluuloisen suvaitsemattomuuden (koskien erilaisten uskontojen, kulttuureiden ja seksuaalisten suuntautumisten edustajia) ja liiallisen suvaitsevaisuuden (koskien vääryyksiä). Jos kuitenkin ratkaisemme haasteitamme liiaksi pelkän suvaitsevaisuuden avulla, emme ehkä opi toisistamme mitään uutta.

Samalla saatamme sortua ylimieliseen, ylhäältä alaspäin katsovaan suvaitsevaisuuteen. Katsomme, että ”me” olemme oikeassa ja suvaitsevaisia. ”Nuo toiset” ovat puolestaan väärässä ja suvaitsemattomia. Eräänlainen minimietiikka toteutuu: koska suvaitsemme suvaitsemattomiakin, emme sentään vahingoita heitä. Toisaalta emme heitä myöskään kohtaa.

Tai ehkä emme ole edes ylimielisiä, vaan vain välinpitämättömiä. Erilaisuus tai edes ”toisten” oleminen väärässä ei ehkä häiritse meitä, mutta siihen se jääkin. Tällöinkään ei tapahdu ihmisten välistä kohtaamista. Laajemmin katsoen yhteiskunnalliset epäkohdat eivät ehkä pahene, mutta eivät myöskään parane.

Joskus ylimielisen suvaitsevaisuuden olettamat voivat olla tosia. ”Nuo toiset” voivat olla melkoisia änkyröitä. Toisaalta väärässä voivat olla – joiltain osin – myös ylimieliset tai välinpitämättömät suvaitsevaiset itse. Suvaitsevaisuuden etiikka sellaisenaan, ilman pyrkimystä kohtaavaa keskusteluun, on kovin rajallista.

Suvaitsevaisuuden hauraus ja totuudellinen inhimillisyys

Suvaitsevaisuuden haurauden haasteeseen voidaan yrittää vastata monella keinoin. Uskonnollisen suvaitsemattomuuden historiassa yksi tärkeimpiä on teologinen ja filosofinen sivistys. Kun opimme näiden myötä ymmärtämään, että uskon, totuuden ja etiikan kysymyksiä voidaan katsoa monesta näkökulmasta, emme enää kiivaile kovin helposti vain jonkin tietyn näkemyksen puolesta.

Uskonasioissa suvaitsevaisuus on tavallaan jopa helpompaa kuin totuuskysymyksissä tai etiikassa. Eihän siitä, että henkilö uskoo jollakin tavalla, ole sinänsä toisille mitään haittaa. Kukin uskokoon tavallaan. Suvaitsevaisuushaasteet uskonasioissa ovat kuitenkin usein kietoutuneita totuuskysymyksiin ja eettisiin kysymyksiin. Voi olla vaikeaa suvaita toisinuskovia, koska heidän nähdään samalla elävän valheessa tai väärin.

Totuudellisuuden ja eettisyyden kysymykset johtavat puolestaan meidät yllä mainitun suvaitsevaisuuden sosiaalietiikan toisen haasteen äärelle. Enemmän suvaitsevaisuutta ei ole aina parempi. Valheellisuutta on vaikea suvaita paljon, vaikka täysi totuus olisikin saavutettavissa vain harvoin. Eikä ole itsestään selvää, millaisissa etiikan kysymyksissä moninaisuuden suvaitseminen on hyvä. Onnistummeko esimerkiksi aina erottamaan kulttuurisen moninaisuuden ja kestävät eettiset arvot kuten pitääkin?

Kristilliseen traditioon on kuulunut ajatus, että täydellinen eettisyys ei ole ihmisille saavutettavissa. Tämä opetus voi lisätä suvaitsevaisuutta. Jeesuksen aikaan fariseukset katsoivat päässeensä ainakin melko lähelle oikeaa lainmukaista elämää. Jeesus haastoi heitä kuitenkin kysyen, kuka heittäisi ensimmäisen kiven. Totuudellisuus omasta eettisestä vajavaisuudesta voi vahvistaa toisen suvaitsemista.

Vastaava opetus voi toki toimia myös kristillisen perinteen ulkopuolella, osana yleisinhimillistä totuudellisuuden etiikkaa. Jos tunnustamme olevamme itse eettisesti vajavaisia, kynnys tuomita muita nousee korkeammaksi. Oman vajavaisuuden huomaamisesta nouseva suvaitsevaisuus ei ole ylimielistä.

Perustuslaillinen vapaus minimitasona

Länsimaisissa yhteiskunnissa suvaitsevaisuuden haurauden haasteeseen on vastattu vahvasti myös lainsäädännöllisellä tasolla, lähtien perustuslaillisesta vapaudesta. Tällöin päähuomio ei ole siinä, onko jokin henkilö suvaitsevainen tai suvaitsematon. Lähtöoletuksena on pikemminkin, että kussakin uskonnollisessa yhteisössä on omat käsityksensä siitä, millaista uskonnollisuutta tai elämäntapaa halutaan suvaita. Näin on muissakin yhteisöissä.

Toki muutkin perusoikeudet kuin vapausoikeudet määrittävät suvaitsevaisuuden reunaehtoja. Yhtäläisten perusoikeuksien loukkaamisia ei voi suvaita. Perusoikeuksien puitteissa voidaan puolestaan käydä keskustelua yksityiskohtaisemmista oikeudenmukaisuuden kysymyksistä kuten taloudellisesta oikeudenmukaisuudesta (Päivänsalo, 2017). Myös suvaitsemattomia voidaan suvaita näissä rajoissa.

Tällainen lähestymistapa seurailee yllä mainitun John Rawlsin käsitystä. Se tarjoaa lähtökohtia myös kunnioittavan ja reilun keskustelun etiikkaan. Rawlsilaisen teorian sisällöllinen anti muihin kuin oikeudenmukaisuuskysymyksiin jää kuitenkin niukanlaiseksi.

Kunnioitus, tunnustaminen ja ymmärtäminen

Suvaitsevaisuuden etiikasta kohti kohtaavan keskustelun etiikkaa on monia polkuja. Yksi lähtee kunnioituksesta (respect). Suvaitseva kiinnittää huomioita toisessa johonkin mielestään negatiiviseen seikkaan, vaikka onkin valmis sietämään tätä. Toisen ihmisen kunnioitus voi puolestaan perustua joko tämän kunnioitukseen ihmisenä tai johonkin myönteiseen seikkaan hänessä.

Voimme kunnioittaa ihmistä, vaikkemme suvaitsisi läheskään hänen kaikkia tekojaan tai luonteenpiirteitään.

Vaikka suhtaudumme ihmisarvoisella kunnioituksella lähimmäisiimme, saatamme joutua myös suvaitsemaan tai sietämään heitä samanaikaisesti. Ihmisarvoisen kunnioituksen etiikka ei siten tee turhaksi suvaitsevaisuuden etiikkaa. Se voi kuitenkin korjata suvaitsevaisuuteen liittyvää ylenkatseen riskiä. Ihmisarvoinen kunnioitus ei riipu lähimmäisemme hyveistä eikä edes paheista. Jokainen meistä on paheineenkin äärimmäisen arvokas. Voimme kunnioittaa ihmistä, vaikkemme suvaitsisi läheskään hänen kaikkia tekojaan tai luonteenpiirteitään.

Helsingin yliopistossa on tutkittu viime vuosikymmeninä melko paljon tunnustamisen (recognition) etiikkaa. Tunnustamisessa – tai hyväksyvässä tunnustamisessa – ei ole kyse vain kunnioituksesta, vaan toisen tunnustamisesta myös jotenkin muuten, esimerkiksi yhteisön jäseneksi (ks. esim. Haara & Palmén, 2017). Kansainvälisessä laissa, diplomatiassa ja korkean tason ekumeniassa tunnustamiskäytännöt voivat olla hyvinkin tarkkaan määriteltyjä.

Arjessa tunnustamisessa kyse voi olla vain suopeasta katseesta ja tervehtimisestä. Näemme toisen ihmisen kuuluvan jotenkin merkityksellisesti samaan yhteyteen. Voimme myös tunnustaa toisen yhteisön jäsenen esimerkiksi keskustelukumppaniksemme, vaikka muuten säilyisimme kumpikin täysin omien yhteisöjemme jäseninä.

Jos sitten yritämme aidosti ymmärtää toisenlaista käsitystä, kuten uskonnollista tai eettistä käsitystä, olemme tulleet jo pitkän matkan pelkästä toisen suvaitsemisesta eteenpäin. Voimme esimerkiksi oppia ymmärtämään paljon siitä, miten lähimmäisemme on kasvanut erilaisessa kulttuuripiirissä tai millaisia vaikeuksia hän on kokenut elämässään.

Tekojen ymmärtämisestä ei seuraa automaattisesti sen enempää niiden suvaitsemista kuin tuomitsemistakaan. Mitä paremmin kuitenkin ymmärrämme sekä tekoja että niiden kontekstia, sitä paremmat edellytykset meillä on reagoida niin hyviin tekoihin kuin vääryyksiinkin oikeasuhtaisesti. Näin kunnioittavan, tunnustavan ja ymmärtävän keskustelun ideaa voidaan kehittää edelleen suhteessa oikeudenmukaisuuteen.

Samalla kunnioitus, tunnustaminen ja ymmärtäminen ovat aivan oleellisia askeleita kohti kohtaavaa keskustelua. Kohtaavan keskustelun edellytyksenä ei ole, että ymmärtäisimme toista täysin tai että suvaitsisimme hänen tekojaan tai ajatuksiaan täysin. Aitoja erimielisyyksiä nimenomaan saa olla. Olemme kuitenkin pitkällä, jos perustasoisen suvaitsevaisuuden lisäksi kunnioitamme lähimmäistämme, tunnustamme hänet keskustelukumppaniksemme (vaikka jollain pienellä arkisella eleellä) ja pyrimme ymmärtämään hänen näkökulmaansa.

Kohtaavan keskustelun kannalta on oleellista, ettemme suhtaudu toisiin vain joinakin aivan toisenlaisina ihmisinä, pysähtymättä kunnioittamaan ja kuuntelemaan heitä. Kunnioituksen, tunnustamisen ja ymmärtämisen kautta voimme myös itse oppia lisää niiltäkin, jotka ovat mielestämme joissain asioissa väärässä ja joiden paheet vaatisivat meiltä sietämistä. Ja tietenkin voimme oppia lisää kaikilta niiltä, jotka tulevat erilaisista kulttuurisista tai muista taustoista ilman, että mitään perusteltuja eettisiä jännitteitä olisi edes näköpiirissä.

Lähteet

Baronavski, C., S. Majumdar, V. Villa, & B. Webster (30.9.2021). Religious Restrictions around the World. The Pew Research Center. https://www.pewresearch.org/religion/interactives/religious-restrictions-around-the-world/

Glover, J. (2010). Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria (suom. Petri Stenman). Like.

Haara, H. & R. Palmén (toim.) (2017). Uskonto ja kamppailu tunnustamisesta. (Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja 285.) Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura.

Päivänsalo, V. (2017). Tolerating Human Fragility and Strengthening Socio-Economic Justice. Teoksessa V. Päivänsalo, T. Kalliokoski, & D. Huisjen (toim.), Tolerance: Human Fragility and the Quest for Justice (s. 111–132). (Theorizing the Postsecular, Vol. 3). LIT Verlag.

Rawls, J. (2001). Justice as Fairness: A Restatement (toim. Erin Kelly). The Belknap Press of Harvard University Press.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022050933832